Seurustelematon kaunis nainen - onko turn-off?

Oman kokemuksen mukaan kyllä on. Jo nuorempikin on..kaikki on nokkimassa etsien vikoja.

Miksi kyselet täältä?

Eiköhän se selviä ihan IRL jos kohtaat kiinnostavan ihmisen.

kauniilla naisella ei ole turn offia olemassakaan, ihan kaikki suvaitaan

Poistettiinko sun edellinen aloitus vai?

Vierailija kirjoitti:

Miksi kyselet täältä?

Eiköhän se selviä ihan IRL jos kohtaat kiinnostavan ihmisen.

En ole koskaan avannut seurusteluhistoriaani deittaillessa eikä kukaan ole suoraan sitä minulta kysynyt. Sen verran minusta kyllä vaistoaa, että olen lähtökohtaisesti konservatiivinen. Uteliaisuuttani kysyn. En erityisesti viitannut kysymyksellä siihen, että olisin itse kaunis.

Mietin vain, että onko "kokemattomuus" itsessään turn-off tai turn-on vai liittyykö tämä oletukseen, että jos joku on ollut aina sinkku tämän täytyy olla joko ruma tai outo. Minä en koe, että seurustelematon olisi kumpaakaan näistä koska olen itse ollut aina vapaaehtoisesti sinkku (kunnes löysin nykyisen poikaystäväni). En ole koskaan kokenut syrjintää deittimarkkinoilla - mutta en ole tosiaan kenellekään myöskään avautunut asiasta. 

Jokaisella meillä on historiamme. Enemmän kuin kenenkään naisen (tai miehen) parisuhteiden määrä minua kiinnostaa, onko ihminen ns. sinut itsensä kanssa. Miten hän elää omaa elämäänsä. Kokeeko olevansa sen subjeki vai objekti. Pitääkö omaa "kokematomuutta" seurauksena jostain vai omana valintana vai asiana, joka on osa omaa elämää, kun ei syystä tai toisesta tilaisuutta tai mahdollisuutta asettua parisuhteeseen. 

On saattanu toivoa löytävänsä sellaisen kohtalon sanelemana ei tietosiesti etsien  ja hakien. Elämässä kun on tai on ollut niin paljon muutakin kiintoisaa, johon on voinut keskittää tarmonsa. Tai vain koska kumppanin etsimällä etsimien on tuntunu vaikka jotenkin kiusalliselta.      

Olen noin 40 vuotiaana miehenä, jolla ei ole kokemusta seksistä kumppanin kanssa (joka on toki eriaasa kuin kokenatomuus parisuhteesta) oppinut sen, että minun ei kannata omaa "pariutumattomuuttani" liiemmin korostaa tai alleviivata. - Ei tähän mitään eriyistä syyä ole, näin on vain käynyt ja tapahunut.

En siis voi selittäää "kokemattomuuttani"  sillä, että olisin erityisen introvertti, julmasti kiusattu, huonoila sosiaalisilla taidoilla tai vaikka uskonnolla ja tai epäavermuudella omasta seksualisuudestani.

Seksikumppanin kanssa ja parisuhde ovat toisaala hyvin "tavallisia asioita" , enkä halua nostaa niitä erityiselle jalustalle tai ansioksi. Mutta ehkä siksi onkin turhauttavaa jos jostain syystä joutuisi selittämään miksi niiä ei ole kokenut. Kuienkin ainakin oman kokemukseni mukaan ilman kumpaakaan voi elää ihan hyvää ja tyydyttävää elämää.

Semminkin kun on ihan luonnollista ja mielestäni hyvin yleisinhimillstä toivoa ja haluta, että vielä joskus löytäisi itselleen kumppanin tai että voisi jakaa jonkun kassa jotain hyvin intiimiä kuten harrastaa seksiä. (- joist aviim. mainittu tarkoittaa minulle joain muua kuin hakeuumista " alan ammattilaisen" pakeille tai muutoin yrittää ostaa sitä).   

Mutta silti tärkeämpää on se, että voi ja pystyy olemaan itsensä kanssa sinut. -      

Osalle on, osalle ei. Itse olen nyt 38 v deittaillessani törmännyt yllättäen siihen, että lapsettomuuteni on monelle turn-off. Minä kun luulin että se on etu, ettei kenenkään isäpuoleksi tai lapsiperhearkeen joudu. Mutta monen mielestä tuntuu olevan jotain epäilyttävää naisessa joka ei ole halunnut (eikä vieläkään halua) lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Hälytyskellot kyllä vähän kilisisi jos yhtään pitempää suhdetta ei olisi takana.

Miksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hälytyskellot kyllä vähän kilisisi jos yhtään pitempää suhdetta ei olisi takana.

Miksi?

Tämä kiinnostaa myös minua. Olen vastaavanlaiseen ajatteluun törmännyt aikaisemminkin ja en vain jotenkaan ajattele ollenkaan samalla tavalla. Olin nuoren aikuisuuteni sinkku ja todennäköisesti kuitenkin menossa naimisiin sen ensimmäisen poikaystävän kanssa, jonka hankin kypsässä 30 v iässä. En sinänsä koe mitään väärää siinä, jos joku haluaa seurustella vain pitkiä suhteita seurustelleen kanssa - en vain ymmärrä sitä. 

On.

Mä olin vaimoni ensimmäinen. Eli ei  ollut turn-off. 

Riippuu. Jos seksikumppaneita on ollut kolminumeroinen määrä, niin off.

Monen ällömiehen mielestä tuo on erittäin suuri plussa.

Vierailija kirjoitti:

Monen ällömiehen mielestä tuo on erittäin suuri plussa.

Siis jos olet myös neitsyt

En ymmärrä ihmisä, joille toisten seurusteluhistoria on ihan ylitsepääsemätön ongelma. Olen myös törmännyt miehiin, jotka ei tajua, miksi en ole ollut pidempiaikaisessa suhteessa vaikka olen vasta 21!

Yksikin kysyi historiaani johon vastasin, että en ole ollut koskaan pidempiaikaisessa suhteessa. Sitten kysyttiin, että onko jotain mt ongelmia yms. Kaikista kysymyksistä paistoi läpi se, että hänellä oli ajatus että kukaan ei vaan ole kelpuuttanut minua. Totuus on, että olen vain kiireinen nuori, jolla ei ole aikaa tai halua ollut vielä seurustelulle. Ei minusta tuossa ole mitään ihmeellistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hälytyskellot kyllä vähän kilisisi jos yhtään pitempää suhdetta ei olisi takana.

Miksi?

Tämä kiinnostaa myös minua. Olen vastaavanlaiseen ajatteluun törmännyt aikaisemminkin ja en vain jotenkaan ajattele ollenkaan samalla tavalla. Olin nuoren aikuisuuteni sinkku ja todennäköisesti kuitenkin menossa naimisiin sen ensimmäisen poikaystävän kanssa, jonka hankin kypsässä 30 v iässä. En sinänsä koe mitään väärää siinä, jos joku haluaa seurustella vain pitkiä suhteita seurustelleen kanssa - en vain ymmärrä sitä. 

En ole se joka ensin kommentoi, mutta minä kyllä ymmärrän senkin näkökulman että hälytyskellot vähän kilisevät. Monet mukavat ja kivannäköiset tyypit revitään jonkinmoisiin suhdekuvioihin mukaan jo teininä, joten jos on koko nuoren aikuisuutensa ollut sinkku niin kyllähän se mietityttää.

Jos on ollut vapaaehtoisesti, kaipaakohan myöhemminkään vierelleen ketään oikeasti? Onko valmis ja kykenevä sitoutumaan?

Jos vastentahtoisesti, missä mättää? Kaikenlaiset ihmiset pariutuvat, joten jos joku ei vuosikymmeneen kelpaa tai kelpuuta ketään, on se vähän kummallista.

Outoahan tuo on, jos noin vanhana jaksaa vielä leikkiä irtopanojen ja fwb-jannujen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hälytyskellot kyllä vähän kilisisi jos yhtään pitempää suhdetta ei olisi takana.

Miksi?

Tämä kiinnostaa myös minua. Olen vastaavanlaiseen ajatteluun törmännyt aikaisemminkin ja en vain jotenkaan ajattele ollenkaan samalla tavalla. Olin nuoren aikuisuuteni sinkku ja todennäköisesti kuitenkin menossa naimisiin sen ensimmäisen poikaystävän kanssa, jonka hankin kypsässä 30 v iässä. En sinänsä koe mitään väärää siinä, jos joku haluaa seurustella vain pitkiä suhteita seurustelleen kanssa - en vain ymmärrä sitä. 

En ole se joka ensin kommentoi, mutta minä kyllä ymmärrän senkin näkökulman että hälytyskellot vähän kilisevät. Monet mukavat ja kivannäköiset tyypit revitään jonkinmoisiin suhdekuvioihin mukaan jo teininä, joten jos on koko nuoren aikuisuutensa ollut sinkku niin kyllähän se mietityttää.

Jos on ollut vapaaehtoisesti, kaipaakohan myöhemminkään vierelleen ketään oikeasti? Onko valmis ja kykenevä sitoutumaan?

Jos vastentahtoisesti, missä mättää? Kaikenlaiset ihmiset pariutuvat, joten jos joku ei vuosikymmeneen kelpaa tai kelpuuta ketään, on se vähän kummallista.

On täysin mahdollista että häntäkin on yritetty repiä suhdekuvioihin mukaan jo teinistä asti, muttei kukaan sellainen jonka hän haluaisi. Näin esimerkiksi minulla. Minulla on aina ollut tosi selkeänä mielessä millaisen kumppanin haluan ja yksikään joka minua on yrittänyt ei ole sitä vastannut. Niitä yrittäjiä todellakin on riittänyt, jossain vaiheessa ihan riesaksi asti. Kyllä, haluan kumppanin, mutten millaista tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hälytyskellot kyllä vähän kilisisi jos yhtään pitempää suhdetta ei olisi takana.

Miksi?

Tämä kiinnostaa myös minua. Olen vastaavanlaiseen ajatteluun törmännyt aikaisemminkin ja en vain jotenkaan ajattele ollenkaan samalla tavalla. Olin nuoren aikuisuuteni sinkku ja todennäköisesti kuitenkin menossa naimisiin sen ensimmäisen poikaystävän kanssa, jonka hankin kypsässä 30 v iässä. En sinänsä koe mitään väärää siinä, jos joku haluaa seurustella vain pitkiä suhteita seurustelleen kanssa - en vain ymmärrä sitä. 

En ole se joka ensin kommentoi, mutta minä kyllä ymmärrän senkin näkökulman että hälytyskellot vähän kilisevät. Monet mukavat ja kivannäköiset tyypit revitään jonkinmoisiin suhdekuvioihin mukaan jo teininä, joten jos on koko nuoren aikuisuutensa ollut sinkku niin kyllähän se mietityttää.

Jos on ollut vapaaehtoisesti, kaipaakohan myöhemminkään vierelleen ketään oikeasti? Onko valmis ja kykenevä sitoutumaan?

Jos vastentahtoisesti, missä mättää? Kaikenlaiset ihmiset pariutuvat, joten jos joku ei vuosikymmeneen kelpaa tai kelpuuta ketään, on se vähän kummallista.

On täysin mahdollista että häntäkin on yritetty repiä suhdekuvioihin mukaan jo teinistä asti, muttei kukaan sellainen jonka hän haluaisi. Näin esimerkiksi minulla. Minulla on aina ollut tosi selkeänä mielessä millaisen kumppanin haluan ja yksikään joka minua on yrittänyt ei ole sitä vastannut. Niitä yrittäjiä todellakin on riittänyt, jossain vaiheessa ihan riesaksi asti. Kyllä, haluan kumppanin, mutten millaista tahansa.

No sitten kuulut juuri tuohon ekaan ryhmään mistä puhuin. Jos vielä keski-ikää lähestyessään ei ole tavannut ketään kiinnostavaa, onkohan varsinaisesti tarvetta tavatakaan? Tai onkohan kriteereissä viilattavaa..?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hälytyskellot kyllä vähän kilisisi jos yhtään pitempää suhdetta ei olisi takana.

Miksi?

Tämä kiinnostaa myös minua. Olen vastaavanlaiseen ajatteluun törmännyt aikaisemminkin ja en vain jotenkaan ajattele ollenkaan samalla tavalla. Olin nuoren aikuisuuteni sinkku ja todennäköisesti kuitenkin menossa naimisiin sen ensimmäisen poikaystävän kanssa, jonka hankin kypsässä 30 v iässä. En sinänsä koe mitään väärää siinä, jos joku haluaa seurustella vain pitkiä suhteita seurustelleen kanssa - en vain ymmärrä sitä. 

En ole se joka ensin kommentoi, mutta minä kyllä ymmärrän senkin näkökulman että hälytyskellot vähän kilisevät. Monet mukavat ja kivannäköiset tyypit revitään jonkinmoisiin suhdekuvioihin mukaan jo teininä, joten jos on koko nuoren aikuisuutensa ollut sinkku niin kyllähän se mietityttää.

Jos on ollut vapaaehtoisesti, kaipaakohan myöhemminkään vierelleen ketään oikeasti? Onko valmis ja kykenevä sitoutumaan?

Jos vastentahtoisesti, missä mättää? Kaikenlaiset ihmiset pariutuvat, joten jos joku ei vuosikymmeneen kelpaa tai kelpuuta ketään, on se vähän kummallista.

On täysin mahdollista että häntäkin on yritetty repiä suhdekuvioihin mukaan jo teinistä asti, muttei kukaan sellainen jonka hän haluaisi. Näin esimerkiksi minulla. Minulla on aina ollut tosi selkeänä mielessä millaisen kumppanin haluan ja yksikään joka minua on yrittänyt ei ole sitä vastannut. Niitä yrittäjiä todellakin on riittänyt, jossain vaiheessa ihan riesaksi asti. Kyllä, haluan kumppanin, mutten millaista tahansa.

No sitten kuulut juuri tuohon ekaan ryhmään mistä puhuin. Jos vielä keski-ikää lähestyessään ei ole tavannut ketään kiinnostavaa, onkohan varsinaisesti tarvetta tavatakaan? Tai onkohan kriteereissä viilattavaa..?

Olen alle kolmekymppinen eli ei keski-ikä ihan nurkan takana sentään kolkuttele, onneksi. Kriteereitä ei tarvi viilata jos on mieluummin yksin kuin ihmisen kanssa jota ei halua. Olen kyllä ollut lyhyessä suhteessa kriteereitäni vastaavan kiinnostavan ihmisen kanssa joten on heitäkin olemassa, mutta seurusteluksi se ei koskaan edennyt.