Aikomuksena hävittää kaikki menneen ajan valokuvat

Vierailija kirjoitti:

Mulla on pienehkö muistojen laatikko. Katson sinne joskus - aika harvoin.

Ihan hyvä juttu olla sellainen.

-katsoin äsken noin 20 vuotta vanhoja lehdistökuvia. Yksi kuva oli Irakista. Siinä valkoisiin pukeutunut mies istuu maassa, hän on aseeton jä hänen kätensä on veressä. Mies pitää käsiään edessään kämmenet ulospäin torjuvasti. Hän on juuri saanut ampumahaavan niskaansa kuvatekstistä voi ymmärtää. 40cm päässä miehen käsistä on amerikkalaissotilaan pitämän konetuliaseen piippu. Sotilas seisoo irakilaismiehen edessä ja osoittaa aseellaan istuvan miehen kasvoja.

-Suomalaissotilaatkin pääsevät pian mukaan kuvatunlaisiin operaatioihin, tuleehan suomalaissotilaista amerikkalaisten aseveljiä.

Irakilaisilla oli USAlaisten mukaan varastot täynnä hermomyrkkyjä ja muita kemiallisia/bakteriologisia aseita, ydinaseiden kehitys oli käynnissä. Mistään tällaisesta ei kuitenkaan löytynyt mitään todisteita.

Noihin aikoihin Colin Powel esitteli pikkuista koeputkea sanoen sanoen sellaisen voivan sisältää Anthraxia. Niin varmaan. Sellainen koeputki voisi sisältää vaikka sulatettua jäätä Grönlannin Thule Camp Centurystä, jonne USAlla oli tarkoitus sijoittaa 600 keskipitkän matkan ydinasetta.

Valokuvia ei pidä noin vain tuhota, muuten ollaan aika pian kokonaan satujen varassa historian suhteen. Myös sillä hetkellä arvottomalta tuntuva kuva voi jo muutaman vuoden kuluttua osoittautua arvokkaaksi. Pitäkää kuvistanne huolta, säilytystapoja on useita. Mielellään eri tavoilla tehtyjä kopioita. Jos yksi tapa tuhoaa punaiset värit, toinen keltaiset, kolmas kontrastit, niin niistä saa jo yhdessä varsin hyvän kopion.

Tehkää kuvista myös muistiinpanoja: missä, milloin, mitä, kuka otti kuvan, millaisilla välineillä. Jos ette tiedä, mitä tekisitte kuvillenne, ehkä kansallisarkisto, paikallinen museo tai jokin sanomalehti on kiinnostunut.

Teininä minullla oli erään sanomalehden juhlajulkaisu, jossa oli kuvia useiden vuosikymmenten takaa. Se oli hyvin kiinnostava, harmi kyllä kaikissa muutoissani kadonnut.

Mitä tehdä jos saa perinnöksi vanhoja kuvia?  Siis osaa ei edes tunnista? Roskiin?

Älä tee siitä, tulet todennäköisesti katumaan. Laita vaikka jonnekin kellarin tai ullakon perukoille.

Aina kun jostain laatikosta löytyy valokuva revin sen ja heitän roskiin. Elämäni on ollut täysi fiasko, hävettää ihan kaikki, enkä halua mitään muistella. Voisipa kadota vähin äänin, jälkiä jättämättä.

Vanha ketju!

Älkää hävittäkö valokuvianne. 

Isäni oli valokuvaaja, joka harrasti myös paljon videokuvaamista. Hänellä oli edellisestä avioliitosta kaksi lasta ja äitini kanssa minä ja veljeni. Isäni kuoli vajaa vuosi sitten.

Asun eri paikkakunnalla enkä ollut paikalla tilanteessa, kun isän vanhemmat lapset hakivat äidin ja isän asunnosta isän "heille kuuluvia asioita". Sain vasta nyt tietää, että he olivat vieneet kaikki isän kotivideot ja lähes kaikki valokuvat. Veljeni oli pelastanut sitä ennen äitimme kuvia ja oman perheensä kuvia, mutta ei mitään minuun liittyviä kuvia, tai niin äiti minulle kertoo. Veli ei suostu vastaamaan viesteihini. 

Olen katsonut aikoinaan paljonkin isän valokuva-albumeja. Siellä oli paljon enemmän kuvia meistä kuin hänen vanhemmista lapsistaan. Ymmärtääkseni heidän lapsuuskuvat olivat heidän äidillään.

Kun vihdoin sain takaisin äidin luokse ne veljen kotiinsa turvaan viedyt valokuva-albumit, huomasin, että siellä ei ole kuin muutama kuva minun perheestäni ja kaksi kuvaa lapsuudestani. Muistan nähneeni paljon kuvia, joista olisin halunnut skannata itselleni kopiot, mutta niitä ei ole, ei edes negatiiveja löydy.  Esim. isän ja äidin isot merkkipäivät, joissa minäkin olin perheeni kanssa tai joulut tai matkat - ei kuvia eikä negatiiveja minusta. Tuntuu pahalta, kun en edes tiedä, missä ne ovat. Ja ne videot. Outoa, että joku muu voi katsella, millainen olen ollut lapsena, nuorena ja aikuisena, mutta itse en muista, mitä olen videoilla tehnyt ja puhunut.

Äiti ei pidä isäni vanhemmista lapsista enkä minäkään ole nähnyt heitä kuin muutaman kerran elämäni aikana., joten en tunne heitä oikeastaan ollenkaan. 

Mietin, pitäisikö minun soittaa jommalle kummalle sisarpuolistani. Äitini arveli, että videot (vhs-kasetit) on tuhottu, kun kenelläkään ei ollut enää niihin katselulaitetta.

On olemassa välimuoto eli hävittää vain osan. Päiväkirjojen osalta tämä on meneillään, valokuvat ja sekalaiset kävin jo läpi ja säästin muutamia kirjeitä ja kuvia joilla on merkitystä. Paperikuvien aikaan myös kaksoiskappaleita kuvista oli paljon. Lapsiin liittyvän olen säästänyt, ne voivat itse käydä läpi aikanaan, nyt on kaikki järjestyksessä, vain pieni kasa päiväkirjoja vielä läpikäymättä. Ne hävitän kaikki, koska ovat yksityistä historiaani. Oli valaisevaa huomata millaista paskaa olen sietänyt joiltakin ihmisisiltä, jotka myöhemmin olen älynnyt heivata elämästäni. Oikeita päätöksiä.

Jokaisella on oikeus raivata pois omat paperinsa ja kuvansa. Ja jos lapsi, joka on päihteisiin menehtynyt, ei enää niitä kuvia siis kaipaakaan eikä sisaruksiakaan ole, voi hyvin tehdä päätöksen panna roskiin kuvat. Jos itse ei halua kuvia säilyttää, voi kysyä haluaako sisarukset ne ja antaa sitten heille, etteivät ne pyöri omissa nurkissa.