Muita, joista kotiäitiys on tehnyt mökkihöperöitä?

Sama täällä. Mene töihin.

Ap tässä vielä. Pian olen menossakin :) Mutta oli tämä aika kyllä ihan erilaista kuin kuvittelin. Hetken aikaa oli kiva vain olla kotona ja pyörittää todella yksinkertaista arkea, mutta tässä tuli kyllä opittua itsestä. Pelkkä oleminen ja äitipiireissä pyöriminen, se jotenkin on näivettänyt minua.

Minä en pitänyt kotona olosta, lapsen takia olin hammasta purren vajaat 2v. Tuli kyllä syyllisyys hoitoon laitostakin. Mutta piristyin niin uskomattoman paljon töihin palaamisesta, ihan kuin olisin herännyt jostain haudasta. Toisen kanssa oli vähän helpompaa, kun kaksi lasta toi äksöniä elämään ja isomman kanssa oli kiva jutella (kävi silloin eskarissa, puolet päivästä kanssani kotona). Mutta kun taas palasin vajaan kahden vuoden kotoilun jälkeen töihin, kiitin luojaa siitä, että lapset on tehty, eikä koskaan enää pelkkää kotona oloa, jos se on minusta kiinni.

Sama! 8kk olin kotona, ja voi sitä tylsyyttä!!! Onneksi oma äiti asuu lähellä, otti vauvan hoitoon ja sain osa-aikaisen työn. On vaan 15-tuntia/viikko tällä hetkellä, mutta tyhjää parempi! Ihanaa! Tällä järjästelyllä mennään.. Kunhan saan enemmän tunteja töistä, niin otan pojalleni hoitopaikan. Vaikka äitini on lupautunut hoitamaan poikaamme niin pitkään kuin tarve (jos hän ei saa töitä) mutta ei tunnu reilulta pitää äitiä ilmaisena lastenvaahtina, vaikka toki jotain pientä aina hänelle annankin. Ja onhan se siinäkin.. Että ei ole leikkikavereita.. Nyt on lapsella ikää 1v, ja alkaa toisten lasten seura kiinnostamaan. :) 

Onko muita, joita ärsyttää, kun aina virikkeiksi tarjotaan juuri noita edellä mainittuja hemmetin perhekahviloita! En yksinekrtaisesti kestä sitä sotkua ja melua missään avoimissa päiväkerhoissa, ja ne naiset (ja ehkä joukossa oleva yksi hipsteri-isä) jauhavat vain loputtomasti niistä muksujen nukkumisista ja syömisistä ja ovat semmoinen tekopirteä kuori yllä. Minä sain onneksi virkistäydyttä mieheni avun ansiosta ihan aikuisten menoissa. Avoimen yliopiston luennoilla, jumpissa ja kahviloissa. On kivaa tavata omia kavereita, joilla on lapsia, mutta en siedä vieraita lässyttäviä vanhempia enkä isoa laumaa vieraita lapsia.

Kyllä! Ei ole perhekahvilat tms mun juttu yhtään! Tuntuu ettei suurimman osan kanssa ole mitään muuta yhteistä kun se, että on hankkinut lapsen. Tuntui ettei osa tee mitään muuta kun on vaan kotona lapsen/lasten kanssa, kerran viikossa sit tollaseen "tapahtumaan" ja ei muuta. Kuolettavan tylsät samat jutut aina..

Yritin käydä pojan kanssa noissa muutaman kerran, mutta oli joka kerta yhtä tylsää... Niin jätin välistä. Ajattelin että olisi kiva jakaa "äityittä" ja siihen kuuluvia asioita esikoisen kanssa. Kun minulla ei ole pahemmin  nykyisellä paikkakunnalla kavereita joilla olisi lapsia, joiden kanssa jakaa näitä lapsi juttuja. On eri juttu jutella jonkun kanssa "oikeasti" naamatusten, kun netissä. Mutta ei ollut mun juttu perhekahvilat. Leikkipuistossa käydään kyllä, mutta sielä näkyy todella vähän lapsia.. En tiedä miksi.

t:5

Minäkin ramppasin vuoden samassa äiti-lapsi-kerhossa. Ajattelin, että kun tutustutaan, se jää alkaa sulaa, ja ihmiset puhuvat muustakin kuin itsestäänselvistä, moneen kertaan jauhetuista lapsijutuista tai vetävät sitä happy happy shine shine -levyä. Siis en minä mitään jatkuvaa angstivalittamista kaipaa, mutta sellaista normaalia olemista ja puhumista. Että puhutaan joo niistä lapsista, mutta voidaan puhua vaikka tv-ohjelmista, ajankohtaisista aiheista, omista haaveista, matkamuistoja, mikä ärsyttää, mikä ihastuttaa jne.

Vuoden lopulla sama jauhaminen lasten yöllisistä heräilyistä sen kuin jatkui. vaikka oltiin jo monet kerrat kokoonnuttu. Yritin joskus heittää vähän huumoria, joskus kerroin ääneen olevani tosi väsynyt, saatoin nauraa sarkastisesti jollekin arjen hassulle sattumukselle. Ja sain sitten maineen "sinä outona äitinä". Päätin, että mokoma lässytyskerho saa jäädä. Palasin osa-aikaisesti töihin ja laitettiin muksu pieneen yksityiseen pk-ryhmään. Voi jeesus miten ihanalta ja NORMAALILTA elämä nyt tuntuu. Töissä välillä tosi raskasta, mutta työ- ja aikuiskavereiden kanssa tilitetään ja nauretaan. Lapsi saanut hyvin kavereita tarhasta ja selviydyttiin vähäisillä itkuilla, ilman isompaa sairastelua.

Ainakin minun kaltaiselleni ihmiselle kotona oleminen oli todella uuvuttavaa. Miettikää nyt. Elät ensin vuosikausia akateemista, aktiivista elämää, jossa käydään konferensseissa, debatoidaan, tavataan valtavasti ihmisiä, on kulttuuririentoja, vahva elämisen tunne. Sitten tulee lapsi. Haluttu ja toivottu, maailman rakkain, ihana. Ja tulee valitettavasti myös se yksinäisyys. Elämä, jossa ei ole tarpeeksi haasteita. Ei mielenkiintoisia keskusteluja, ideariihiä, luentoja, railakasta naurua ja ryhmähenkeä.

Löysin itseni niin kovin ulkopuolisena erilaisista ryhmistä, joista yritin löytää vertaistukea ja virikkeitä. Hätkähdin, että työelämään suhtauduttiin jopa vihamielisesti. Jos ajattelin ääneen, että on tämä elämä vain aika tylsää ja yksinäistä, suuni tukittiin nopeasti jauhamalla siitä nauttimisesta, kun lapsi on pieni. Yksi älyn jättiläinen heitti jopa tämän kortin, että miksi teet lapsia, jos et halua olla niiden kanssa. Vaikka näillä asioilla ei ole mitään tekemistä keskenään. Haluavathan miehetkin olla isiä, eikä heidän hinkuaan töihin tai sählytreeneihin katsota ollenkaan samalla tavalla kieroon.

Olisin viihtynyt kotona varmaan paljon paremmin, jos näistä äitikuvioista olisi löytynyt enemmän huumoria ja älyllistä haastetta. En vain päässyt samalle aallonpituudelle ammattikoulun keskeyttäneiden ihmisten kanssa, jotka kertoivat haluavansa olla koko loppuelämänsä kotirouvia. Eihän meitä yhdistänyt mikään muu kuin se lapsi, juurikin ne hemmetin yösyötöt ja porkkanasose.

Olen tosi iloinen, että lapset ovat jo isoja. Nautin perhe-elämästä nyt paljon, paljon enemmän, ja sanon olevani jopa perhekeskeinen ihminen. Yksitoikkoisuutta ja pieniä henkisiä piirejä, niitä en edelleenkään siedä. Enkä huumorintajuttomuutta :)

Joo, se on kumma juttu, että isille sallittaisiin työssä käynti ja harrastukset, vaikka hänellä on pienet lapset, mutta äideille ei. Kunpa isillekin joku, vaikka ääliö olisikin, alkaisi tokaista, että pitikö isäksi ruveta, jos et niiden lasten kanssa halua olla, vaan mieluummin käyt töissä tienaamassa rahaa ja pelaat sählyä kerran viikossa.

Nro 10, sanoit tosi hyvin! Ja kun tässä ei todellakaan ole kyse siitä, että haluaisin raivokkaasti juosta baareissa tai tyyliin jättää lapseni kuukausiksi mummulaan ja lähteä reppureissaamaan jonnekin. Ei, minä olen tosi iloinen, kun meillä on tämä lapsi, ja aina perheen kanssa ollessamme meillä on älyttömän kivaa. Nautin esim. viikonlopuista ja lomista ihan älyttömästi, kun on mies ja sukulaisia/ystäviä, joiden kanssa jakaa hoitohommia, viettää aikaa ja jutella.

Mutta kiesus, tämä yksinolo arkipäivisin ja masentavat srk_n kerhot ja MLL:n avoin perhekahvila ja tenavajumppa. Yksinäisyydessä tämmöistä hidasta, päivästä toiseen samanlaisena toistuvaa jurnuttamista, ja elämän suurimpia virikkeitä arkisin se kahvin lomassa höpinä niistä heräämisistä. Ihmettelen, että tässä isossa kaupungissa ei ole esim. leffa/luku/keskustelupiirejä, joihin voisi mennä lapsen kanssa. Aina pyöritään sen askartelun ja lässyttämisen ympärille ja rääytään, että nauti nyt siitä tylsyydestä ja maitoliimasta, tulet vielä katkerasti kaipaamaan näitä vuosia!

Tai sitten en...

Niin? Eihän se mikään uusi juttu ole, että kotona oleminen ON tylsää. Onneks pääsen välillä virkistäytymään töissä!