Onko hyvän parisuhteen löytäminen keski-ikäisenä mahdottomuus? Vai onko kuviot aina näin haastavia?

Onko mahdotonta löytää hyvää ja toimivaa parisuhdetta enää keski-ikäisenä +40-vuotiaana?

Erosin viitisen vuotta sitten huonosta avioliitosta, jossa oli henkistä väkivaltaa, arvostamattomuutta sekä exän runsasta alkoholin käyttöä. Päätin erottuani olla yksin, mutta toisin kävi-tutustuin mukavan oloiseen mieheen, jonka kanssa arvot sekä ajatusmaailma tuntuivat kohtaavan yllättävänkin hyvin. Nyt neljän vuoden seurustelun jälkeen olen tilanteessa, jossa mietin eroa. Emme onneksi asu saman katon alla, joten mikäli päätökseen päädyn niin sikäli se tulee olemaan helpompaa.

Hyvän alun jälkeen ja suhteen edetessä miehestä tuli esille hyvin mustavalkoinen ajattelu ja kriittinen suhtautuminen usein arjessa. Jos ja kun miehellä on huono päivä ja mieli maassa niin on muillakin ja näitä päiviä tuntuu olevan enenevissä määrin. Miehellä on toki olemassa krooninen sairaus, johon liittyy esim. kipuja ja luultavasti senkin myötä niitä ”huonoja päiviä” usein. Mutta en vaan meinaa jaksaa tätä jatkuvaa negatiivisuutta ja jonkunlaista alakuloa. Itse olen luonteeltani sellainen, että pyrin ajattelemaan positiivisesti ja jos asiat on aivan tavallisen hyvin niin olen tyytyväinen.

En ole mikään tekopirteä ilopilleri, mutta olen perusluonteeltani ja elämän tuomien haasteiden myötä oppinut suhtautumaan kohtalaisen rauhallisesti ja ratkaisukeskeisesti asioihin. En ole todella itsekään mikään kultalusikka suussa syntynyt eikä elämä ole päästänyt helpolla minuakaan. Näkemykseni on kuitenkin se, että myös omalla asenteella asioihin on hyvin suuri merkitys, sillä miten elämään ja vastoinkäymisiin suhtautuu. Mies tuntuu jonkun epäonnistumisen tms. seurauksena menettävän suunnilleen toivonsa ja asenne on ”kun mikään ei onnistu”. Siinä saattaa se päivä sitten olla käsitelty, koko loppupäivä voi mennä miehen kohdalta apeana ja synkkänä. Nyt alkaa tuntumaan, että minulle alkaa riittää. Luonteemme ja elämänasenteemme taitaa sittenkin olla noin täydellisessä ristiriidassa ja vastakohtia, että tasapainoa on mahdoton lie saavuttaa.. Miten se alkuun tuntuikaan niin helpolta ja yhteensopivalta?!
Samoin mies on pikku hiljaa erottautunut viettämästä aikaa lasteni seurassa, vaikka alussa kävi meilläkin ja tehtiin yhteisiä juttuja. Nykyään on tekemisissä enää nuorimmaiseni kanssa, joka on saman ikäinen oman lapsensa kanssa. Itse olen luontevasti hänen lastensa seurassa, vaikka toiset on jo nuoria aikuisia ja asuvat omillaan. Minun vanhemmat lapset tuntuu olevan puheissa vain, jos ovat tehneet jotain miehen mielestä väärää (toinen heistäkin jo täysi-ikäinen). Molemmat ovat kuitenkin yleisesti ottaen tolkkuja poikia.
Tällaista yleistä kriittisyyttä olen havainnut keski-ikäisillä miehillä olevan aika paljon. Hyvät miehet tietenkin on ja pysyy pääosin varattuna. Onko siis turha haaveilla enää tasapainoisesta ja hyvästä parisuhteesta vai onko parempi tyytyä olekaan yksin, toki lasten kanssa hyvää arkea viettäen?
Onko joku vielä tässä iässä onnistunut löytämään hyvän parisuhteen, jossa molempien on hyvä olla ja ajatusmaailmat käy suunnilleen yksiin?