Kaipaako ainoa lapsi sisaruksia?

2

Minusta tuntuu, että yhden kanssa on jo niin työlästä. :D haaveissa olisi toinen, mutta saa nähdä.

Olen ainoa lapsi, ja täytyy kyllä myöntää, että melkeinpä toivon että en olisi. Nyt 24-vuotiaana masentuneena ja itseni kanssa hukassa olevana mietin usein, että olisiko elämäni erilaista, jos minulla olisi sisaruksia ja lapsena olisin jakanut kaiken jonkun muun kanssa. Olin jo lapsena melko yksinäinen, koska kotona ei ollut leikkikavereita, toki oli minulla kodin ulkopuolella muutamia kavereita ja serkkuja joiden kanssa leikkiä.

Nyt kaveripiirini on vielä pienempi kuin lapsena, oikeastaan kavereita ei edes ole, vain pari ystävää ja jotain tuttuja. Koen olevani yksinäinen. En tietenkään voi syyttää ainoana lapsena olemista siitä, millainen elämäntilanteeni on nyt, mutta uskon, että minusta tuli epäsosiaalinen mm.sen takia, että minulla ei ollut sisaruksia ympärillä.

Olen myös luonteeltani itsekäs, ahne, ja huomionhakuinen ja haluan itselleni "parhaimmat palat" kaikesta, muista viis. Uskon tämän johtuvan osaksi siitä, etten lapsena joutunut jakamaan mitään (tavaroita tai huomiota) kenenkään toisen lapsen kanssa, vaan sain kaiken aina itselleni ja usein sainkin sitä mitä halusin.

Välillä olen surullinen siitä, että vanhempani eivät hankkineet muita lapsia, sillä nyt he ovat iäkkäitä ja tuntuu älyttömän pahalta että olen niin yksin sitten kun heitä ei enää ole....

Mummollani oli 12sta lasta ja maatila! Siinä on voinut olla työtä. Kaikki piti tehdä itse, vaatteista lähtien!

Minulla on vuoden nuorempi veli ja toivoin monesti, että olisin ollut ainoa lapsi. Emme ole läheisiä nyt aikuisenakaan.

[quote author="Vierailija" time="26.11.2014 klo 16:31"]Entä jos äiti kokee että resurssit ja voimavarat ei riitä kuin yhteen lapseen? Tai ei halua ottaa sitä riskiä että kahden kanssa uupuu. Voiko olla lapselle haitallista kasvaa ilman sisaruksia? Tai kumpi on pienempi paha; olla ainoa lapsi vai että äiti uupuu?
[/quote]

En ole kaivannut. Lapsena joskus pari kertaa manguin pikkusiskoa, mutta varmaan suhtauduin asiaan kuin hauskaan nukkeen, jolla leikitään. Sittemmin en ole asiaa ajatellut. Kavereiden luona leikkiessä ja myöhemminkin ahdistuin, kun sisarukset tappelivat koko ajan ja olivat toisilleen kateellisia kaikesta. :)
Yksinäiseksi en ole koskaan tuntenut itseäni. Lapsuudessani meillä oli aina joku kaverini lähespä "ottolapsena" ja seuraelämä oli muutenkin vilkasta. Sukulaisiin on läheiset välit, läheisemmät kuin joillakin ystävilläni on sisaruksiinsa.

2

Kaipasin ja kaipaan edelleen sisaruksia. Oma lapsuuteni oli kyllä rakastettu ja aina oli kaikki perheessä hyvin, mutta jotain puuttui.. Olen myös lapsena ollut todella yksinäinen vaikka omistinkinnsuuren ystäväporukan.

[quote author="Vierailija" time="06.12.2014 klo 00:05"]Olen ainoa lapsi, ja täytyy kyllä myöntää, että melkeinpä toivon että en olisi. Nyt 24-vuotiaana masentuneena ja itseni kanssa hukassa olevana mietin usein, että olisiko elämäni erilaista, jos minulla olisi sisaruksia ja lapsena olisin jakanut kaiken jonkun muun kanssa. Olin jo lapsena melko yksinäinen, koska kotona ei ollut leikkikavereita, toki oli minulla kodin ulkopuolella muutamia kavereita ja serkkuja joiden kanssa leikkiä.

Nyt kaveripiirini on vielä pienempi kuin lapsena, oikeastaan kavereita ei edes ole, vain pari ystävää ja jotain tuttuja. Koen olevani yksinäinen. En tietenkään voi syyttää ainoana lapsena olemista siitä, millainen elämäntilanteeni on nyt, mutta uskon, että minusta tuli epäsosiaalinen mm.sen takia, että minulla ei ollut sisaruksia ympärillä.

Olen myös luonteeltani itsekäs, ahne, ja huomionhakuinen ja haluan itselleni "parhaimmat palat" kaikesta, muista viis. Uskon tämän johtuvan osaksi siitä, etten lapsena joutunut jakamaan mitään (tavaroita tai huomiota) kenenkään toisen lapsen kanssa, vaan sain kaiken aina itselleni ja usein sainkin sitä mitä halusin.

Välillä olen surullinen siitä, että vanhempani eivät hankkineet muita lapsia, sillä nyt he ovat iäkkäitä ja tuntuu älyttömän pahalta että olen niin yksin sitten kun heitä ei enää ole....
[/quote]

Minulla on vähän erilaisia kokemuksia. Monet sisarukselliset ovat minun silmääni olleet ahneempia, kateellisempia ja itsekkäämpiä, koska ovat joutuneet taistelemaan sisarusten kanssa milloin mistäkin. Itse olen aina saanut vanhempieni kaiken huomion ja sitä kautta jonkinlaista varmuutta olemiseeni, enkä koe, että muiden hyvä olisi minulta pois. Toki hemmoteltuja diivojakin on ainoissa lapsissa, mutta kyllä vaikka kokonaisen sisarussarjankin saa hemmoteltua pilalle.

Riippuu siis lähtökohdista. Minä olen hyvin sosiaalinen, sillä vanhemmat ovat siihen pakottaneet. Omista kavereistani sisarukselliset saivat olla enemmän keskenään, siinä missä minut pakotettiin kaikenlaisiin vierailupaikkoihin ja vieraiden keskelle.

Tunnen kyllä samoin kuin sinä, että pelottaa vanhempien vanheneminen ja menetys. Minulla on todella läheiset välit vanhempiini, vähän liiankin. :) kauhea ajatus olla ilman heitä.

-48

En tiedä sitten, että onko minulla vain jokin persoonallisuushäiriön tapainen, koska tiedän olevani aika kamala ihminen useinkin... Itsekäs, omistushaluinen, ahne, katkera ja uskon aina ihmisten olevan jotenkin minua vastaan tai käyttäytyvän epäreilusti minua kohtaan. Viittaan nyt siis edelliseen tekstiini. 

No, tämä nyt meni vähän ohi aiheen, enkä voi vanhempiani tästäkään syytellä...

Minulla oli kaksi sisarusta. Toinen kuoli kun olin nuori ja toinen sairastui vakavasti mielenterveysongelmiin. Ja hän ei pysty elämään enää normaalia elämää. Ihan yksin olen silti nyt kuitenkin tavallaan, vaikka sisaruksia olikin alunperin kaksi.

Minulla on maailman ihanimmat siskot ja olen onnellinen, että he ovat olemassa. Ovat olleet tuki ja turva kaikissa elämän vaiheissa - tietysti vanhemmat myös, mutta vanhemmat kuolee aikanaan ja silloin meillä on toisemme. Tietenkään ei äidin pidä uupua, että jos ei kertakaikkiaan jaksa enää toista vauvaa niin sitten yksi lapsi on parempi kuin kaksi ja piippuun ajettu äiti.

Minä olin ainoa lapsi, enkä missään nimessä olisi halunnut sisaruksia. En osaa edelleenkään kaivata sisaruksia. Elämä on paljon yksinkertaisempaa näin.

Eikä se hoitovastuu vanhemmista välttämättä tasaisesti jakaudu. Toinen sisarus asuu ulkomailla ja toinen lähempänä, mutta oikeasti vähät välittää.. Mitään takeita et saa mistään, että miten käy.

Meillä yksi lapsi koska enempää en valitettavasti voi saada. Murehdin sitä, vaikka lapsi ei sisarusta ole kuin 3 v halunnut. Näin jälkikäteen mietin, että ehkä meidän parisuhdekaan ei olisi sitä kestänyt. No jossittelut ei auta näillä mennään ja toivotaan että lapsi pärjää elämässään. Parhaani yritän ainakin.

[quote author="Vierailija" time="05.12.2014 klo 23:24"]Kyllä kaipasin lapsena paljon ja kaipaan nyt aikuisenakin. Kun puhuin sisaruksista, sain aina vain vastaukseksi "Onhan sulla serkkuja." Ihan kuin serkut joita satunnaisesti näkee korvaisi sisarukset. Eikä sitä paitsi pidetä yhteyttä juurikaan nyt aikuisena.

Ymmärrän että on sekundääristä lapsettomuutta, kaikki ei saa toista lasta vaikka kuinka haluaisivat. Ei aina edes hoidoilla tai adoption kautta.

Mutta tieten tahtoen lapsen ainokaiseksi jättäminen, kuten vanhempani tekivät , tuntuu vaan julmalta. Ja se miten vanhemmat sitten kyllästyy kun lapsi hakee heiltä seuraa ja huomiota eri tavalla kun ei ole sisaruksia ja tiuskaisee että älä höpötä siinä ja mene pois :/
[/quote]

Jos vanhempasi eivät jaksaneet huolehtia sinusta niin millä luulet heidän selvinneen jos sinulla olisi sisaruksia? Kokemuksesta voin sanoa ettei sellainen lapsuus ole sen ruusuisempaa. Pääsit helpolla.

[quote author="Vierailija" time="06.12.2014 klo 00:30"][quote author="Vierailija" time="06.12.2014 klo 00:05"]Olen ainoa lapsi, ja täytyy kyllä myöntää, että melkeinpä toivon että en olisi. Nyt 24-vuotiaana masentuneena ja itseni kanssa hukassa olevana mietin usein, että olisiko elämäni erilaista, jos minulla olisi sisaruksia ja lapsena olisin jakanut kaiken jonkun muun kanssa. Olin jo lapsena melko yksinäinen, koska kotona ei ollut leikkikavereita, toki oli minulla kodin ulkopuolella muutamia kavereita ja serkkuja joiden kanssa leikkiä.

Nyt kaveripiirini on vielä pienempi kuin lapsena, oikeastaan kavereita ei edes ole, vain pari ystävää ja jotain tuttuja. Koen olevani yksinäinen. En tietenkään voi syyttää ainoana lapsena olemista siitä, millainen elämäntilanteeni on nyt, mutta uskon, että minusta tuli epäsosiaalinen mm.sen takia, että minulla ei ollut sisaruksia ympärillä.

Olen myös luonteeltani itsekäs, ahne, ja huomionhakuinen ja haluan itselleni "parhaimmat palat" kaikesta, muista viis. Uskon tämän johtuvan osaksi siitä, etten lapsena joutunut jakamaan mitään (tavaroita tai huomiota) kenenkään toisen lapsen kanssa, vaan sain kaiken aina itselleni ja usein sainkin sitä mitä halusin.

Välillä olen surullinen siitä, että vanhempani eivät hankkineet muita lapsia, sillä nyt he ovat iäkkäitä ja tuntuu älyttömän pahalta että olen niin yksin sitten kun heitä ei enää ole....
[/quote]

Minulla on vähän erilaisia kokemuksia. Monet sisarukselliset ovat minun silmääni olleet ahneempia, kateellisempia ja itsekkäämpiä, koska ovat joutuneet taistelemaan sisarusten kanssa milloin mistäkin. Itse olen aina saanut vanhempieni kaiken huomion ja sitä kautta jonkinlaista varmuutta olemiseeni, enkä koe, että muiden hyvä olisi minulta pois. Toki hemmoteltuja diivojakin on ainoissa lapsissa, mutta kyllä vaikka kokonaisen sisarussarjankin saa hemmoteltua pilalle.

Riippuu siis lähtökohdista. Minä olen hyvin sosiaalinen, sillä vanhemmat ovat siihen pakottaneet. Omista kavereistani sisarukselliset saivat olla enemmän keskenään, siinä missä minut pakotettiin kaikenlaisiin vierailupaikkoihin ja vieraiden keskelle.

Tunnen kyllä samoin kuin sinä, että pelottaa vanhempien vanheneminen ja menetys. Minulla on todella läheiset välit vanhempiini, vähän liiankin. :) kauhea ajatus olla ilman heitä.

-48
[/quote]

TÄMÄ. Minä olen vasta aikuisiällä saanut opetella, ettei kaikesta tarvitse saada parasta palaa jo ihan pelkän periaatteen vuoksi ettei muut saa. Kun kasvaa talossa täynnä kakaroita niin voi sitä huutoa jos jäätelöä ei ole jaettu millilleen mittanauhojen kanssa tasan. Lapsuus oli yhtä tappelua ja katkeruutta, joten ihmettelen kuinka saimme sisarusvälit korjattua aikuisina: ei meillä ollut yhteistä lapsuutta vaikka samassa talossa asuttiin. Voi sitä onnea?
Olen myös todella huomionkipeä, kuten lapsenakin piti järjestää show että ensinkään huomattiin. Siitä on tosi vaikea päästä irti. Tuntuu että pitää huutaa tullakseen kuulluksi.
Että näin...

Lähestyisin aihetta kullä puhtaasti siltä kannalta haluatko itse kahta lasta. Kukaan ei voi ennalta tietää mitä lapsesi haluaa. Minä olen ainut lapsi ja aina ollut tyytyväinen asian tolaan. Joskus jopa helpottunut kun olen seurannut tuttujen perintöriitoja jne.