Oletko koskaan seurustellut taiteilijamiehen kanssa?

Parikymppisenä seurustelin vain boheemien taiteilijoiden kanssa. Hauskaa ja intohimoista oli, mutta vakavaan suhteeseen halusin jonkun sellaisen kanssa jolla on arki hallussa.

Itse olen jokseenkin luovalla alalla mutten varsinaisesti taidealalla.

Olen ja olen itsekin opiskellut kuvataiteilijaksi. No mieluummin otan varmaan jotain toista alaa edustavan miehen. En voi tätä täysin varmaksi sanoa, koska kokemusta on vain yhdetä taiteilijamiehestä (oli erakkomainen, ei halunnut mitään liian vakavaa kanssani.) En halua muunlaista suhdetta kuin oikeaa parisuhdetta.

TAiteilijamiehet haluaa kai yleensä taiteilijanaisen, herkän tai eteerisen tai sitten hot messin? Onko näin?

Vierailija kirjoitti:

TAiteilijamiehet haluaa kai yleensä taiteilijanaisen, herkän tai eteerisen tai sitten hot messin? Onko näin?

Ei kaikki, eräskin sanoi, ettei halua olla toisen taiteilijan kanssa. Yleisesti ottaen tykkää puheliaista, ulospäin suuntautuneista naisista, ei halua hiljaista, ujoa pohdiskelijaa. Toki taiteilijoissa on monenlaisia persoonia, itse tämä mies on introvertti-erakko.

En ole koskaan

Olen seurustellut. Hän oli herkkä ja hauska, kova juhlimaan, kova unelmoimaan ja osasi maalailla unelmansa kauniiksi mielikuviksi. Elämä hänen kanssaan oli mielenkiintoista, koska arki ei noudattanut mitään normaalia kaavaa.

Jossain vaiheessa tajusin että suhteesta ei tule mitään, sillä hän oli hyvin itsekäs, kaikki pyöri hänen itsensä ympärillä. Ne haaveet jäivät vain haaveiksi, koskaan ei ns. breikannut musiikin parissa. Juhliminen alkoikin näyttäytyä puhtaasti alkoholismina. Arki ei sujunut, koska ei ollut elämänhallintakykyä siihen. Se muuttui raskaaksi sillä minä olin sitten se joka käy töissä, maksaa laskut, tekee ruuat, siivoaa ja pyörittää arjen. Minusta tuli tylsä ja arkinen, jotta hän saa olla rauhassa omanlaisensa. Erottiin ja sain taas olla oma itseni, hänen kanssaan kukaan muu ei saa loistaa kuin hän itse.

Hänellä oli kuitenkin paljon taiteilijaystäviä jotka pystyivät pyörittämään perhe-elämää ihan normaalisti. Toki sellaista 8-16 elämää taiteilijan kanssa ei saa, mutta enpä ainakaan itse sitä edes kaipaa.

En ymmärrä tuota elämäntapaa. Miksi taiteen tekeminen pitäisi olla epäsäännöllistä? Ja taiteilijalle pitäisi hyväksyä päihteiden käyttö?

Olen taidemaalari ja menen töihin aamulla 8.30. Maalaan kolme tuntia. Kello on 11.30, kun yleensä saan siveltimet puhdistettua ja lähden lounastauolle.

Iltapäivällä teen paperihommia ja kuvaluonnoksia. Kotiin lähden kello 16.

Olen hyvin onnellinen tästä rytmistä. Alkoholia juon harvoin.

Vierailija kirjoitti:

Olen seurustellut. Hän oli herkkä ja hauska, kova juhlimaan, kova unelmoimaan ja osasi maalailla unelmansa kauniiksi mielikuviksi. Elämä hänen kanssaan oli mielenkiintoista, koska arki ei noudattanut mitään normaalia kaavaa.

Jossain vaiheessa tajusin että suhteesta ei tule mitään, sillä hän oli hyvin itsekäs, kaikki pyöri hänen itsensä ympärillä. Ne haaveet jäivät vain haaveiksi, koskaan ei ns. breikannut musiikin parissa. Juhliminen alkoikin näyttäytyä puhtaasti alkoholismina. Arki ei sujunut, koska ei ollut elämänhallintakykyä siihen. Se muuttui raskaaksi sillä minä olin sitten se joka käy töissä, maksaa laskut, tekee ruuat, siivoaa ja pyörittää arjen. Minusta tuli tylsä ja arkinen, jotta hän saa olla rauhassa omanlaisensa. Erottiin ja sain taas olla oma itseni, hänen kanssaan kukaan muu ei saa loistaa kuin hän itse.

Hänellä oli kuitenkin paljon taiteilijaystäviä jotka pystyivät pyörittämään perhe-elämää ihan normaalisti. Toki sellaista 8-16 elämää taiteilijan kanssa ei saa, mutta enpä ainakaan itse sitä edes kaipaa.

Minä työskentelen virastoaikaan. Saan paljon aikaiseksi ja ei ole stressiä, koska minulla on aikataulu.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä tuota elämäntapaa. Miksi taiteen tekeminen pitäisi olla epäsäännöllistä? Ja taiteilijalle pitäisi hyväksyä päihteiden käyttö?

Olen taidemaalari ja menen töihin aamulla 8.30. Maalaan kolme tuntia. Kello on 11.30, kun yleensä saan siveltimet puhdistettua ja lähden lounastauolle.

Iltapäivällä teen paperihommia ja kuvaluonnoksia. Kotiin lähden kello 16.

Olen hyvin onnellinen tästä rytmistä. Alkoholia juon harvoin.

Koen aamulla maalaamisen tärkeäksi, koska aivot ovat silloin vielä levänneet. En tapaa ihmisiä tai hoida mitään asioita ennen maalaushetkeä. Illalla juuri ennen nukkumaan menoa saatan suunnitella seuran päivän maalaushetkeä. Elämäni on tavallaan hyvin tylsää, mutta myös jännittävää. Maalatessa pystyn ylittämään omia rajojani.

"

Riittää, että nainen

- (-kin) ryyppää tai käyttää samoja aineita,

- on tarjolla aina kun taiteilija haluaa,

- ei ole mustasukkainen

- ei valita, kun taiteilija katoaa aina välillä eikä vastaa yhteydenottoihin,

- lainaa rahaa ja tarjoaa yösijan myös taiteilijan tuttaville,

- antaa aina anteeksi."

Tähän korjaisin omasta kokemuksesta, että *antaa* rahaa (lainaaminen kuulostaa turhan säntilliseltä tässä yhteydessä).

Omasta kokemuksesta lisäisin myös, että riittää, kun nainen hyväksyy sen, että miehen ns. taiteilijuus menee kaiken edelle eikä mikään tule taiteen ja miehen väliin, siis että naisella ei ole tässä mitään merkitystä (ja mies sanoo sen ihan ääneenkin). Lisäisin myös, että taiteilijamiehen kuvitelmiin omasta tärkeydestään ja messiaanisuudestaan liittyy paitsi sen oikeuttaminen, että muut jäävät jalkoihin ja eletään muiden rahoilla myös se, että itsetunto on kuitenkin kaiken sen rehentelyn ja itsekeskeisyyden alla surkea.

Muutama vastaan tullut taiteilijamies oli lisäksi epäluotettava ja väkivaltainen naistaan kohtaan. Sellaista sakkia. Kiitos ei enää. 

Koen alkoholin käytön ja irtosuhteet maalaamista häiritseväksi tekijäksi. Siis täysin päinvastaisesti, kuin tässä ketjussa annetaan ymmärtää boheemi elämäntapa. Alkoholi väsyttää ja masentaa ja suhteet vievät keskittymiskyvyn.

Luulen että on taiteilijoita, sitten on "taiteilijoita":).

Yksi jonka tunsin oli "taiteilija", palvoi kummia asioita, ja oli jatkuvasti masentunut.  Suhde loppui nopeaan.

Vierailija kirjoitti:

"

Riittää, että nainen

- (-kin) ryyppää tai käyttää samoja aineita,

- on tarjolla aina kun taiteilija haluaa,

- ei ole mustasukkainen

- ei valita, kun taiteilija katoaa aina välillä eikä vastaa yhteydenottoihin,

- lainaa rahaa ja tarjoaa yösijan myös taiteilijan tuttaville,

- antaa aina anteeksi."

Tähän korjaisin omasta kokemuksesta, että *antaa* rahaa (lainaaminen kuulostaa turhan säntilliseltä tässä yhteydessä).

Omasta kokemuksesta lisäisin myös, että riittää, kun nainen hyväksyy sen, että miehen ns. taiteilijuus menee kaiken edelle eikä mikään tule taiteen ja miehen väliin, siis että naisella ei ole tässä mitään merkitystä (ja mies sanoo sen ihan ääneenkin). Lisäisin myös, että taiteilijamiehen kuvitelmiin omasta tärkeydestään ja messiaanisuudestaan liittyy paitsi sen oikeuttaminen, että muut jäävät jalkoihin ja eletään muiden rahoilla myös se, että itsetunto on kuitenkin kaiken sen rehentelyn ja itsekeskeisyyden alla surkea.

Muutama vastaan tullut taiteilijamies oli lisäksi epäluotettava ja väkivaltainen naistaan kohtaan. Sellaista sakkia. Kiitos ei enää. 

Kuulostaa kamalalta. Olen se virastoaikaan työskentelevä kuvataiteilija.

Tuollaista kuvailemaasi elämää jos eläisin, päätyisin hullujen huoneelle.

Minulle rutiinit ja rituaalit ovat äärimmäisen tärkeitä.

Välillä mietin, että valmistautuminen maalaushetkeen muistuttaa teeseremoniaa. Minulle tarpeeksi jännittävää on ihan vain sään vaihtelu eri päivinä.

"Tuollaista kuvailemaasi elämää jos eläisin, päätyisin hullujen huoneelle."

On siellä moni taiteilijatuttu käynytkin. Se kuuluu rooliin osittain myös. Ollaan niin kuin van Gogh ja muut muka muiden puolesta uhrautuvat marttyyritaiteilijat.

Nuorena seurustelin muutaman vuoden hyvin lahjakkaan muusikon kanssa, joka sävelsi itse oman musiikkinsa. Ihana, herkkä, hetkessä elävä mies. Super-luova, jonka myötä pääsin läheltä seuraamaan, kuinka luovuus ja hulluus voivat todellakin kietoutua yhteen. Oli ihanaa aikaa, mutta kävi myös selväksi, että ei ollut erityisen helppoa elää ns.normiarkea, jossa toinen käy säännöllisesti töissä. Perhettä en olisi voinut kuvitellakaan hänen kanssaan. Hyviä muistoja silti! Onneksi tajusin irtautua ajoissa, vaikka sydän siinä särkyinkin.

Kun seurustelee boheemin taiteilijamiehen tai -naisen kanssa, seurustelee samalla myös poliisin, verottajan ja ulosottomiehen kanssa. Näin se homma vaan on.

Vierailija kirjoitti:

"Tuollaista kuvailemaasi elämää jos eläisin, päätyisin hullujen huoneelle."

On siellä moni taiteilijatuttu käynytkin. Se kuuluu rooliin osittain myös. Ollaan niin kuin van Gogh ja muut muka muiden puolesta uhrautuvat marttyyritaiteilijat.

Olen myös sairastanut masennusta. Joten tiedän. Mutta koen myös, että ammattimaisuuteen ei kuulu hulluus. Nykyään on lääkkeet, joilla mielisairaudet hoidetaan. Ei missään muussakaan työyhteisössä hyväksytä hulluutta.

Päihteiden käyttö on oma valinta. Tuloni ovat riippuvaisia siitä, kuinka ahkera olen. En ansaitsisi juuri mitään, jos hilluisin kapakoissa ja juoksentelisin yömyöhällä ties missä.

Van Gogh eli aikana, jolloin mielisairauksia ei osattu hoitaa. Niistä ei tiedetty. Nykyään on toisin. On vanhanaikaista elää hulluudessa ja sallia epävakaa käytös. Mielestäni nuo piirteet eivät kuulu ammattimaiseen käytökseen.

Olen naimisissa kuvataiteilijan kanssa. Hän tekee töitä päivittäin ja pääasiassa päivisin, paitsi joskus kun iskee deadline tai flow. Alkoholia kuluu selvästi liikaa (terveyden ja talouden kannalta), mutta ei niin että elämänhallinta sen takia olisi hukassa. On siis ihan toimintakykyinen aina ja luotettava tapaamisissa ja tekee lupaamansa hommat, paitsi ei mene ”oikeisiin töihin”. Viimemainitusta johtuen minä maksan ja hoidan kaiken taloudellisen. Oma ammattini on yhtä epävarma kuin hänenkin, mutta minä menestyn siinä sen verran paremmin, että rahat riittää, just ja just vaikka mies ei tuo osuuttaan.

Taiteilijoista näyttää yhä edelleen liikkuvan mitä ihmeellisimpiä kuvitelmia. Jokainen on yksilö kuten kaikkien muidenkin alojen ammattilaiset. Wannabet ovat asia erikseen.