Jäisitkö tällaiseen suhteeseen

Jos täytyy kysyä "jäisitkö tällaiseen suhteeseen", se on silloin suhde mihin ei kannata jäädä.

Jos paras ystäväsi kertoisi sinulle tuon tarinan ja kysyisi tuon kysymyksen, niin mitä vastaisit?

Miten ”kaikki vika on itsessä”, jos mies on se joka mm. huorittelee ja haukkuu?

Kai nyt pieni lapsikin tajuaa, että sinussa ei se vika ole vaan siinä toisessa osapuolessa. ja vastaus kysymykseesi, en jäisi, en mistään hinnasta.

Et tarvitse kenenkään lupaa, olet aikuinen ihminen. Pelasta lapsesi ja itsesi ja lähde. Ei tuohon ole muuta ratkaisua.

Itse olin vastaavassa tilanteessa. Olin se perheen lapsi. Äitini teki päätöksen jäädä ja antoi isäni hakata minua. Emme ole enää tekemisissä.

Lähde AP! Minä olin 13v suhteessa missä oli henkistä väkivaltaa. Ei noin selkeää, vaan erittäin hyvin piilotettua. Olin syyllinen aina kaikkeen, pyysin aina anteeksi. Yleensä pyysin anteeksi sitä, että minulla oli ollut joku tunne mistä olin halunnut puhua ja puoliso katsoi sen loukkaavan häntä. Elämä on niin paljon parempaa ilman tuota jatkuvaa sontaa niskassa. Minulla on myös kaksi lasta, lopulta lähdin koska tajusin että minun on pelastettava heidät kodin ilmapiiristä.

Nykyään on ihana, empaattinen uusi mies. Saan tuntea, enkä enää joudu pyytämään anteeksi sitä että minulla on tunteita/ajatuksia.

Kiitos vastauksista. Olen tosiaan ollut nyt viimeiset vuodet kotona lasten kanssa, ja hiljattain on hiipinyt mieleen jos teinkin kokonaan väärän valinnan jäädessäni kotiin siihen asti kunnes nuorin täyttää kolme. Tämä nykyinen asettelu vieritti perheen taloudellisen taakan miehen harteille ja varmaan siitä minua kaiken aikaa syytetäänkin. En tiedä, aiheesta puhuminen johtaa aina riitaan. Olen miettinyt jos töihinpaluu ja lasten laittaminen päiväkotiin voisi ratkaista viikosta ja kuukaudesta toiseen jatkuvan jännittyneen ilmapiirin kotona. Väsyneitä ollaan molemmat, kun tukiverkkojakaan ei lähimain ole, joten jonkun asian mieleen tullessa sitä automaattisesti jakaa sen puolison kanssa, hyvässä ja pahassa.

Silti kun katson näitä menneitä vuosia, jään ihmettelemään teenkö tosiaan oikein niellessäni kaikki ne rumat sanat ja uhoamiset, joita jotkin ihan normaalit arkipäiväisiin aiheisiin liittyvät keskustelunaloitukset käynnistää. Että se nyt vaan liittyy toisen temperamenttiin jne. Toisinaan pohdin, riidelläänkö kaikissa perheissä näin kuormittavina ajanjaksoina, sillä oma lapsuus oli melko samanlaista. Äiti sieti kaiken mustasukkaisuudesta alkoholismiin. Sellaiset seesteiset parisuhteet tuntuvat aika tarunhohtoisilta.

Lasten kannalta tämä tuntuu erityisen pahalta. Teki niin tai näin, se on väärä valinta. Vanhempien eron ajattelisi olevan kova pala lapselle, mutta myös vanhempien jatkuva riitely ja rumat sanat. Ja mikä onkaan ns. terve määrä riitelyä. Jotenkin ne riidat saadaan aina sovittua miehen kanssa, ja hän toteaakin ettei ne mitään lapsiin vaikuta kun eivät niistä mitään (vielä) ymmärrä. Mutta tätä on jo jatkunut vuosia. Riitely ei ole rakentavaa vaan rumaa. Fyysistä väkivaltaa tai päihteitä ei onneksi kuulu mukaan. Uhkaavaa ilmapiiriä kuitenkin. Sain hänet vuosia sitten jättämään alkoholin, joten ajattelen että ehkä tämäkin menee parempaan päin. Ja kun riidatkin yleensä käynnistyy siitä, kun pyydän miestä avuksi johonkin asiaan väärällä hetkellä tai haluaisin keskustella jostain mieltä painavasta asiasta. Ehkä vaadin liikaa, koska saan aina kuulla kuinka minun tulisi olla vahvempi ja päättää itse asioita, vaikka lapsen kerhoon liittyen. Olen vain lopen kyllästynyt kuuntelemaan hu*rittelua ja haukkumista, jotka tulee ihan tyhjästä. Olen monta kertaa pyytänyt olemaan solvaamatta lasten kuullen tuolla tavalla, mutta ilmeisen tuloksetta. 

Annanko vielä mahdollisuuden, vaikka vannoin jo edellisen kerran etten enempää tätä menoa katsele.

ap

Jos olet jo antanut mahdollisuuksia korjata käytöstä ja sitä ei ole tapahtunut, lähde. Lähde itsesi ja lasten takia. Täällä eletään vaan kerran ja elämä on lyhyt.