Oletko sinä hankala vai kiva kumppani puolisollesi?

Tosi hyvä aloitus. Harmi että kohta joku tulee tämänkin pilaamaan. On inhimillistä olla välillä hankala, mutta hyvä herätä mahdollisen tyytymättömyyden keskellä miettimään myös, mitä itse olen tehnyt asian eteen. Millainen kumppani minä olen?

On miehiä, jotka eivät voi olla uskollisia kumppanilleen. He tekevät kumppaninsa sairaaksi valheilla ja hyväksikäytöllä. Kuinka voit puhua aidosta rakkaudesta Suomessa?

Exälle olin varmaan hankala ihan kuten hänkin oli minulle ihan alusta asti.

Nykyiselle olen kiva ja hän minulle. Tämä suhde on niin helppo. Mikään ei vaivaa ja häiritse. Ajatellaan asioista samalla tavalla. Rakkaus, kunnioitus, joustavuus ja yhteinen hyvä ovat meidän arvoja.

Sekä että. Riippuu tilanteesta ja päivästä. Tosin olen huomannut että liian kiltti ei kannata olla sillä siihen ainakin oma mieheni kyllästyy eli kyllä naisessa pitää olla vähän haastetta ja asennetta jos siihen on aihetta. Ei siis mitään turhaa marinaa ja riidan kylvämistä. Tärkeintä on kuitenkin olla oma itsensä alusta lähtien sillä kukaan ei jaksa esittää vuosikausia parempaa kuin onkaan. T: 30 vuotta yhdessä.

Molemmat kivoja. Meillä homma toimii ja siihen päälle halaukset ja suudelmat joka ikinen päivä💜

Mä olen oikeasti tosi kiva ja helppo ja onneksi mun mies on myös. Tykätään elää sovussa ja rauhassa, vaikka ei olla kumpikaan mitään vässyköitä tosiaan. Toiselle annetaan tilaa ja arvostusta sekä oikeus tehdä asioita omalla tavallaan. Meillä tämä on tosi helppoa, kun ollaan arvomaailmaltamme samankaltaisia, tempperamenttieroja kyllä löytyy. Tähän toki auttaa myös se, että rakastetaan ja halutaan toisiamme ihan kamalasti edelleen, vaikka ollaan oltu pitkään yhdessä.

Kuulostaa lällyltä, mutta ei sitä ole. Mä saan olla oma itseni ja mies samaten, toista tuetaan aina.

Mulla oli nuorempana ihmissuhde, joka oli kauhean kuluttava. Vasta jälkikäteen tajusin, että sellaisia tuon ihmisen suhteet ovat aina olleet ja ovat varmaan edelleenkin. Tuolla ihmisellä ei ollut lainkaan impulssikontrollia vaan kaikki tunteet tulivat aina suodattamatta toisen naamalle. Hänellä ei omasta mielestään ollut myöskään mitään vastuuta siitä, miltä tämä toisesta tuntui. Hänhän oli ”vain oma itsensä” ja sitä piti sietää jos kerran rakasti.

No, se rakkaus hapertui joka kiukuttelun myötä pikku hiljaa, eikä lopulta ollut mitään jäljellä.

Itse teen kaikkeni, että toisella olisi hyvä olla kanssani. En oman hyvinvointini kustannuksella vaan omaa hyvinvointia lisätäkseni. En puhu rumasti, en kiukuttele turhia, en syyttele enkä painosta. Kohtelen toista niin kuin haluan itseäni kohdeltavan ja se toimii. Onnellisesti naimisissa olen ollut pian 17 vuotta.

Pyrin tekemään yhteiselämästä miellyttävää, mutta valitettavan usein en siinä onnistu. Voin siis välillä olla todella hankala kumppani. Pyydän sitä kyllä aina anteeksi ja asiasta keskustellaan jälkeenpäin, mutta en lainkaan moittisi kumppania, jos kyllästyisi hankaluuteeni.

Pyrin olemaan häntä kohtaan mahdollisimman reilu, ottamaan hänet huomioon tehdessäni päätöksiä, joilla on vaikutusta myös häneen, kysymällä häneltä mielipiteitä asioihin joita teen, kannustamalla häntä omien intohimojensa ja harrastustensa pariin ja mitä kaikkea vielä. Hän ei ole minun jatkeeni, vaan ihan oma henkilönsä omine tunteineen ja ajatuksineen. Osoitan hänelle rakkauttani joka päivä tavalla tai toisella, tosin harvoin verbaalisesti (ehkä muutaman kerran vuodessa), mutta osoitan hänelle käytökselläni välittäväni hänestä ja rakastavani häntä. Se olenko hänelle oikea valinta, on hänen oma subjektiivinen kokemuksensa, johon pyrin myötävaikuttamaan olemalla oma itseni.

Mitä sitten en tee: En astu omien rajojeni yli, enkä miellytä toista vain miellyttämisen vuoksi. Teen sen koska se tuntuu minusta hyvältä sillä hetkellä ja haluan tehdä niin, mutta teen niin vain ja ainoastaan vain, jos haluan itse tehdä niin. En hymyile väkisin, en halaa väkisin, enkä ole lähellä, jos minusta tuntuu sillä hetkellä, että en halua. Minullakin saa olla huonoja päiviä ja päiviä, kun haluan vain olla omassa kuplassani. Joskus se on tarpeellista ja nyt työuupumuksesta kärsivänä se on erittäin tarpeellista.

Meillä on takana jo pitkä suhde: melkein kymmenen vuotta. Siinä ajassa olemme kokeneet ylä- ja alamäkiä ja pohtineet eroakin, jos on ollut todella hankala ajanjakso, mutta joka kerta olemme tulleet tulokseen, että se hankala ajanjakso on jonkin muun aiheuttama, kuin suhteen itsensä ja olemme päättäneet jatkaa. Se on mielestäni joka kerta ollut oikea päätös. Tottakai suhteen hyvinvointiin vaikuttavat esimerkiksi työtilanne ja toisen osapuolen kokoema stressi tai vaikkapa lemmikin kuolema. Ne ovat vain ohimeneviä kuormitustekijöitä, joiden ohi on elettävä tavalla tai toisella ja me päätimme elää ne yhdessä. Kun ymmärtää, että se kumppani on siinä vierelläsi itsenäisenä henkilönä omasta tahdostaan, auttaa se arvostamaan kumppanuutta enemmän. Tämän vajaan kymmenen vuoden aikana olemme myös kokeneet uudelleenihastumisen useammankin kerran. Tai ainakin minä olen.

Olen kuitenkin pienesti varautunut siihen, että jossain vaiheessa emme enää jatkaisikaan yhdessä. Ajatus tuntuu todella vaikealta, koska välitän kumppanistani tavalla, mitä en voi sanoa ystävistäni. Hän on jo niin vahvasti osa elämääni, että tuntuisi todella pahalta luopua hänestä. En kuitenkaan mahtaisi sille mitään, jos hän ei itse enää haluaisi kanssani olla, enkä väkisin yrittäisi suhdetta enää siinä vaiheessa jatkaa, koska mitä järkeä siinä olisi, jos toinen ei tunne sen olevan hänen kannaltaan oikea ratkaisu. Onhan tuolla maailmassa ihmisiä vaikka joka sormelle valita kumppaniksi, mutta ei kumpanuuden tunnetta ihan *naps* vain rakenneta. Se muodostuu vähitellen yhteisistä kokemuksista ja sen loppuminen repii mielen niin moneksi kappaleeksi, että itse Vodemortkin olisi kateellinen.

Teen kaikkeni nyt ja aina, jotta kumppanini haluaisi elää kanssani. Loppupeleissä se on kuitenkin hänen oma päätöksensä, johon voin yrittää vaikuttaa omilla teoillani. Kunnioitan häntä kuitenkin, oli hänen päätöksensä sitten mikä tahansa.

Olipas se siirappista tekstiä.

Mä en ymmärrä aloitusta.

Ei meillä ollut mitään valintatilaisuutta, päädyttiin yhteen, koska viihdytään toistemme seurassa. Tämä muuttui sitten hiljalleen rakkaudeksi ja se tunne on vain vuosi vuodelta vahvistunut. Ihan tavallista arkea me elämme, johon kuuluu välillä ne karikotkin siinä missä hyvät hetket myös. Ei se ole mikään päätös olla hankala tai kiva.

Vierailija kirjoitti:

Mä en ymmärrä aloitusta.

Ei meillä ollut mitään valintatilaisuutta, päädyttiin yhteen, koska viihdytään toistemme seurassa. Tämä muuttui sitten hiljalleen rakkaudeksi ja se tunne on vain vuosi vuodelta vahvistunut. Ihan tavallista arkea me elämme, johon kuuluu välillä ne karikotkin siinä missä hyvät hetket myös. Ei se ole mikään päätös olla hankala tai kiva.

Kyllä minusta omaan käytökseen voi vaikuttaa, erityisesti parisuhteessa. Osa kokee puolison itsensä jatkeeksi jolle voi kiukutella oman pahan olonsa. Itse olen toisella kierroksella ja ottanut opiksi virheistäni. En ala marttyyriksi, pidän kiinni rajoistani, mutta en myöskään kaada pahaa oloani toisen niskaan enkä odota toisen tekevän minut onnelliseksi se on oma velvollisuuteni.

Me ollaan nykyisessä liitossa molemmat kivoja kumppaneita toisillemme, molemmat pitkistä liitoista eronneina ja paljon kokeneina. Halutaan ylläpitää luottamusta ja yhteistä hyvää, ymmärtää toista. Ja kumpikaan ei varmaan ollut kiva kumppani edellisessä liitossa, minä sorruin marttyyriuuteen ja tunteideni salailuun, mies lähti mukaan kiukkuun ja luottamuspulan edistämiseen. Mutta siis nyt viisastuneena yhteistuumin rakennetaan sopuisaa ja tasapainoista yhteiselämää vaikka asioista välillä eri mieltä ollaankin.