Miten kertoa autistiselle pojalle?

Autisti voi olla myös helposti huijattavissa. Erilaiset uskonlahkot voivat käyttää tätä hyväkseen.

Vierailija kirjoitti:

Ap, kun otat puheeksi asian pojan kanssa, niin kerro nämä samat perustelut kuin tässä. Että epäilit diagnoosia turhaksi, koska hän on mielestäsi pärjännyt niin hyvin. Ja varsinkin tuo: "En halunnut lyödä mitään leimaa hänen otsaansa, että hän pysyisi rohkeana ja uskaltaisi saavuttaa kaikki haaveensa/tavoitteensa." Vaikuttaa siltä, että olet tehnyt ratkaisusi sen perusteella, minkä olet uskonut olevan lapselle hyväksi. Toivottavasti lapsesi ymmärtää tämän. Voi jopa olla, että hän on samaa mieltä. Tai sitten hän on eri mieltä ja ajattelee, että olet mokannut- silloin teini-ikäiseltä voi tulla aika äkkivääriäkin reaktioita. Yritä jaksaa ottaa lapsen suuttumus vastaan. Tämä voi olla hänelle tosi hämmentävää. Uskon, että saatte asiat kuitenkin selviämään parhain päin.

Tsemppiä!

Kiitos oikein paljon viestistä, lämmitti sydäntä.

Kyllä, näin se on toimittava.

Toiveena vielä olisi että yhteistuumin päättäisimme sen jälkeen, että joku vuorovaikutuskurssi tai muu sellainen olisi hyvä - vaikka ihan vain vahvistukseksi.

yt. Ap

Vierailija kirjoitti:

Autisti voi olla myös helposti huijattavissa. Erilaiset uskonlahkot voivat käyttää tätä hyväkseen.

Aika moni on hyvin monen huijattavissa. Tämän joko uskoo ja tietää mitä tehdä, tai sitten sen oppii kantapään kautta.

yt. Ap

Olen 50+ nainen ja olen vasta lähivuosien aikana ruvennut miettimään omaa käytöstäni ja ystävien puutetta. Viimeinen ystävyyssuhde katkesi pari vuotta sitten.

Epäilen juurikin autismia itselläni. Jos olisin saanut diagnoosin, se olisi voinut olla minulle tekosyy olla tekemättä parastani monissa asioissa. Olen yliopistokoulutettu, menestyvä yrittäjä ja perheellinen.

Minua herätti myös tilanne jossa olin lievästi kehitysvammaisen kummityttöni ja hänen kavereidensa kanssa viettämässä aikaa. Siis tyttö kutsui ystävänsä kanssamme kahville ja huomasin että viihdyin heidän kanssaan hyvin. Mietin jälkikäteen mistä se johtui ja tajusin että he olivat aitoja, eivät esittäneet mitään ja minun ei tarvinnut koko ajan miettiä tuleeko kohta jotain piilo*ttuilua, nokittelua tai arvostelua.

Tajusin vasta silloin kuinka paljon nämä asiat häiritsevät minua sosiaalisissa suhteissa. Vaistoan usein sitä sanatonta viestintää ja se ahdistaa kun ihminen on olevinaan jotain muuta kuin oikeasti on.

Myös minä koen että voin olla ihan hyvin ilman ystäviä. Sosiaaliset tilanteet ja niissä käytettävät pelit väsyttävät minut nopeasti.

Elämäni ei välttämättä olisi parempaa jos olisin saanut diagnoosin. Toisaalta ymmärtäisin ja hyväksyisin varmaan muita ihmisiä paremmin, enkä olisi niin ehdoton.

Muista korostaa pojallesi että hän on todennäköisesti muita älykkäämpi, mutta hänen sääntönsä sosiaalisissa tilanteissa ovat erilaiset.

Vierailija kirjoitti:

Itse pystyn samaistumaan ap:n tilanteeseen jossain määrin. Itsellä kaksi lasta, toinen autistinen lievästi ja toisella aspergerpiirteitä.  Tulin raskaaksi vanhemman ollessa alle vuoden, joten emme todellakaan tienneet vanhemman oireista, vaikka jälkeenpäin ajatellen tiettyjä oireita oli jo vauvana. Molemmat ovat suorittaneet normaalin peruskoulun oppimäärän ja olleet hyväkäytöksisiä. Meillä on erona se, että asiaa ei salattu ja isompi kävi alussa pienluokkaa, vaihtui sitten normaaliin opetukseen opettajien aloitteesta ja hyvin se meni. Meillä lapset eivät vaan ole tyhmiä, päinvastoin, ihan testeissäkin todettiin huomattavaa poikkeavaa ylöspäin, vanhemmalla oli vain puhe jäljessä, nuoremmalla sekin ikätasolla, mutta jotain erikoisuuksia oli.  Kuulostaa varmaan oudolta, miten tällaiset lapset on saaneet diagnoosin ja varmasti 70-luvulla eivät olisikaan, mutta nykyään tutkitaan ja puututaan enemmän ja päiväkodissa pitää pärjätä ryhmissä. Huomiota kiinnitetään motoriikkaan, puheeseen, suhtautumiseen muihin lapsiin jne. Meillä molempien osalta kaikki tukitoimet loppuivat siihen kun koulu alkoi, mutta kerran vuodessa oli jotain palaveria, missä oli myös hoitohenkilökuntaa mukana, lähinnä seurantaa. Nuoremman osalta ope sanoi ekan palaverin jälkeen kuitenkin, että tämä lapsi on helpompi kuin nuo "tavikset", joten hän kyllä pärjää ja hyvin pärjäsi samoin kuin muut opet jatkossa lukuunottamatta liikunnanopettajaa, jota nyt inhosi moni muukin. 

Todennäköistä on, että kun otatte asian puheeksi, lapsi saa raivarin. Tiedän tämän suvusta, syyttelyä ja raivostumista siitä, että ei autettu ja on salailtu, tosin tässä adhd joka raivosi nyt muutenkin. Mutta nyt pitää vain ruveta puhumaan asiasta. Se on aloitettava kehumalla vahvuuksia ja sillä tavoin, että ei lopeta harrastuksiaan. Vertaistukiryhmiin on kyllä lievien tapauksien vaikea päästä,  meidän perhe esim. ei päässyt ikinä sova-kurssille, kun me ei koskaan päästy ylempien tukien piiriin ja kela vaati yleensä sen. Netistä kuitenkin löysin vertaistukea. Kun lähdetään opiskelemaan ylöspän, siinä voi tulla haasteita, sillä sekä amk:ssa ja varsinkin yliopistossa on osattava ohjata omaa toimintaa ja tämä meidän esikoiselta puuttuu. Ammattikoulun saivat käytyä ja nuorempi kirjoitti ylioppilaaksi sivussa, mutta yliopisto ei suju. Töissä on nyt amisalallaan ja se menee hyvin. Vanhempi ei löydä paikkaansa, vaikka koulu meni hyvin ja tukea on saanut. Työelämä on hänelle haastavaa, hänellä on lisäksi fyysisiä haasteita, mutta ei siitä sen enempää. Hänen kanssaan nyt käydään vaihtoehtoja läpi ja mietitään sellaista opiskelua, missä olisi riittävää ohjausta ja että työ olisi sellaista, mihin kykenee sekä henkisesti että fyysisesti. 

Kiitos suunnattomasti viestistäsi! Samaistumme todella monessa. Hienoa kuulla, että opiskelut ylopistoa lukuunottamatta ovat menneet hyvin.

Tuokin, että poika on itseasiassa helpompi oppilas kuin muut, on kuultu useasti. Täällä ollaan liikunnanopettajan lellikeitä koska poika on jollain kumman konstilla osannut saada jopa muita oppilaita tsemppaamaan paremmin liikunnantunneilla.

Se, mitä en ehkä ole ajatellut riittävästi on, että diagnooseja annetaan nykyään helpommin juuri siitä syystä, että koulu saisi tarvittavat resurssit antaa apua oppilaalle joka mahdollisesti sitä tarvitsee. Nykyäänhän nepsut ja koko kirjo ovat samoissa luokissa koulussa. Lähtökohtaisesti nykyään peruskoulussa helpotetaan tarpeen vaatiessa oppilaan opiskelua tarjoamalla ”helpompia tehtäviä”. Ystäväni lapsi sai helpompia tehtäviä, (sai käyttää kirjaa kokeessa) vaikka hänellä ei ole edes diagnoosia - se ehkä hiukan ihmetytti, mutta tähän ollaan kaiketi tultu.

Iästäänkin johtuen olen varautunut siihen, että kun asiasta kerromme - ei vastaanotto ole mitenkään suopea. Pelkona on, että hän käyttää tätä ”leimaa” jotenkin hyväkseen jatkossa, mutta siihen on varauduttava, eikä tällaista mahdollisuutta anneta. Mutta, toki herkillä saa olla, että ei tule tyrmättyä mitään aidosti oikeita huomioita mitä lapsi mahdollisesti esittää.

Miten teillä lasten sosiaaliset suhteet ovat menneet?

Vierailija kirjoitti:

Olen 50+ nainen ja olen vasta lähivuosien aikana ruvennut miettimään omaa käytöstäni ja ystävien puutetta. Viimeinen ystävyyssuhde katkesi pari vuotta sitten.

Epäilen juurikin autismia itselläni. Jos olisin saanut diagnoosin, se olisi voinut olla minulle tekosyy olla tekemättä parastani monissa asioissa. Olen yliopistokoulutettu, menestyvä yrittäjä ja perheellinen.

Minua herätti myös tilanne jossa olin lievästi kehitysvammaisen kummityttöni ja hänen kavereidensa kanssa viettämässä aikaa. Siis tyttö kutsui ystävänsä kanssamme kahville ja huomasin että viihdyin heidän kanssaan hyvin. Mietin jälkikäteen mistä se johtui ja tajusin että he olivat aitoja, eivät esittäneet mitään ja minun ei tarvinnut koko ajan miettiä tuleeko kohta jotain piilo*ttuilua, nokittelua tai arvostelua.

Tajusin vasta silloin kuinka paljon nämä asiat häiritsevät minua sosiaalisissa suhteissa. Vaistoan usein sitä sanatonta viestintää ja se ahdistaa kun ihminen on olevinaan jotain muuta kuin oikeasti on.

Myös minä koen että voin olla ihan hyvin ilman ystäviä. Sosiaaliset tilanteet ja niissä käytettävät pelit väsyttävät minut nopeasti.

Elämäni ei välttämättä olisi parempaa jos olisin saanut diagnoosin. Toisaalta ymmärtäisin ja hyväksyisin varmaan muita ihmisiä paremmin, enkä olisi niin ehdoton.

Muista korostaa pojallesi että hän on todennäköisesti muita älykkäämpi, mutta hänen sääntönsä sosiaalisissa tilanteissa ovat erilaiset.

Et ole autisti, koska vaistoat sanatonta viestintää. Autisteilta se menee ihan ohi ja he eivät siksi ymmärrä muita ihmisiä. Autisti ei esimerkiksi ymmärrä vihjeitä siitä, että vieraana hänen olisi hyvä nyt lähteä.

up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse pystyn samaistumaan ap:n tilanteeseen jossain määrin. Itsellä kaksi lasta, toinen autistinen lievästi ja toisella aspergerpiirteitä.  Tulin raskaaksi vanhemman ollessa alle vuoden, joten emme todellakaan tienneet vanhemman oireista, vaikka jälkeenpäin ajatellen tiettyjä oireita oli jo vauvana. Molemmat ovat suorittaneet normaalin peruskoulun oppimäärän ja olleet hyväkäytöksisiä. Meillä on erona se, että asiaa ei salattu ja isompi kävi alussa pienluokkaa, vaihtui sitten normaaliin opetukseen opettajien aloitteesta ja hyvin se meni. Meillä lapset eivät vaan ole tyhmiä, päinvastoin, ihan testeissäkin todettiin huomattavaa poikkeavaa ylöspäin, vanhemmalla oli vain puhe jäljessä, nuoremmalla sekin ikätasolla, mutta jotain erikoisuuksia oli.  Kuulostaa varmaan oudolta, miten tällaiset lapset on saaneet diagnoosin ja varmasti 70-luvulla eivät olisikaan, mutta nykyään tutkitaan ja puututaan enemmän ja päiväkodissa pitää pärjätä ryhmissä. Huomiota kiinnitetään motoriikkaan, puheeseen, suhtautumiseen muihin lapsiin jne. Meillä molempien osalta kaikki tukitoimet loppuivat siihen kun koulu alkoi, mutta kerran vuodessa oli jotain palaveria, missä oli myös hoitohenkilökuntaa mukana, lähinnä seurantaa. Nuoremman osalta ope sanoi ekan palaverin jälkeen kuitenkin, että tämä lapsi on helpompi kuin nuo "tavikset", joten hän kyllä pärjää ja hyvin pärjäsi samoin kuin muut opet jatkossa lukuunottamatta liikunnanopettajaa, jota nyt inhosi moni muukin. 

Todennäköistä on, että kun otatte asian puheeksi, lapsi saa raivarin. Tiedän tämän suvusta, syyttelyä ja raivostumista siitä, että ei autettu ja on salailtu, tosin tässä adhd joka raivosi nyt muutenkin. Mutta nyt pitää vain ruveta puhumaan asiasta. Se on aloitettava kehumalla vahvuuksia ja sillä tavoin, että ei lopeta harrastuksiaan. Vertaistukiryhmiin on kyllä lievien tapauksien vaikea päästä,  meidän perhe esim. ei päässyt ikinä sova-kurssille, kun me ei koskaan päästy ylempien tukien piiriin ja kela vaati yleensä sen. Netistä kuitenkin löysin vertaistukea. Kun lähdetään opiskelemaan ylöspän, siinä voi tulla haasteita, sillä sekä amk:ssa ja varsinkin yliopistossa on osattava ohjata omaa toimintaa ja tämä meidän esikoiselta puuttuu. Ammattikoulun saivat käytyä ja nuorempi kirjoitti ylioppilaaksi sivussa, mutta yliopisto ei suju. Töissä on nyt amisalallaan ja se menee hyvin. Vanhempi ei löydä paikkaansa, vaikka koulu meni hyvin ja tukea on saanut. Työelämä on hänelle haastavaa, hänellä on lisäksi fyysisiä haasteita, mutta ei siitä sen enempää. Hänen kanssaan nyt käydään vaihtoehtoja läpi ja mietitään sellaista opiskelua, missä olisi riittävää ohjausta ja että työ olisi sellaista, mihin kykenee sekä henkisesti että fyysisesti. 

Kiitos suunnattomasti viestistäsi! Samaistumme todella monessa. Hienoa kuulla, että opiskelut ylopistoa lukuunottamatta ovat menneet hyvin.

Tuokin, että poika on itseasiassa helpompi oppilas kuin muut, on kuultu useasti. Täällä ollaan liikunnanopettajan lellikeitä koska poika on jollain kumman konstilla osannut saada jopa muita oppilaita tsemppaamaan paremmin liikunnantunneilla.

Se, mitä en ehkä ole ajatellut riittävästi on, että diagnooseja annetaan nykyään helpommin juuri siitä syystä, että koulu saisi tarvittavat resurssit antaa apua oppilaalle joka mahdollisesti sitä tarvitsee. Nykyäänhän nepsut ja koko kirjo ovat samoissa luokissa koulussa. Lähtökohtaisesti nykyään peruskoulussa helpotetaan tarpeen vaatiessa oppilaan opiskelua tarjoamalla ”helpompia tehtäviä”. Ystäväni lapsi sai helpompia tehtäviä, (sai käyttää kirjaa kokeessa) vaikka hänellä ei ole edes diagnoosia - se ehkä hiukan ihmetytti, mutta tähän ollaan kaiketi tultu.

Iästäänkin johtuen olen varautunut siihen, että kun asiasta kerromme - ei vastaanotto ole mitenkään suopea. Pelkona on, että hän käyttää tätä ”leimaa” jotenkin hyväkseen jatkossa, mutta siihen on varauduttava, eikä tällaista mahdollisuutta anneta. Mutta, toki herkillä saa olla, että ei tule tyrmättyä mitään aidosti oikeita huomioita mitä lapsi mahdollisesti esittää.

Miten teillä lasten sosiaaliset suhteet ovat menneet?

Lapsilla on paljon sekä ystäviä että kavereita. Olen antanut tästä positiivista palautetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 50+ nainen ja olen vasta lähivuosien aikana ruvennut miettimään omaa käytöstäni ja ystävien puutetta. Viimeinen ystävyyssuhde katkesi pari vuotta sitten.

Epäilen juurikin autismia itselläni. Jos olisin saanut diagnoosin, se olisi voinut olla minulle tekosyy olla tekemättä parastani monissa asioissa. Olen yliopistokoulutettu, menestyvä yrittäjä ja perheellinen.

Minua herätti myös tilanne jossa olin lievästi kehitysvammaisen kummityttöni ja hänen kavereidensa kanssa viettämässä aikaa. Siis tyttö kutsui ystävänsä kanssamme kahville ja huomasin että viihdyin heidän kanssaan hyvin. Mietin jälkikäteen mistä se johtui ja tajusin että he olivat aitoja, eivät esittäneet mitään ja minun ei tarvinnut koko ajan miettiä tuleeko kohta jotain piilo*ttuilua, nokittelua tai arvostelua.

Tajusin vasta silloin kuinka paljon nämä asiat häiritsevät minua sosiaalisissa suhteissa. Vaistoan usein sitä sanatonta viestintää ja se ahdistaa kun ihminen on olevinaan jotain muuta kuin oikeasti on.

Myös minä koen että voin olla ihan hyvin ilman ystäviä. Sosiaaliset tilanteet ja niissä käytettävät pelit väsyttävät minut nopeasti.

Elämäni ei välttämättä olisi parempaa jos olisin saanut diagnoosin. Toisaalta ymmärtäisin ja hyväksyisin varmaan muita ihmisiä paremmin, enkä olisi niin ehdoton.

Muista korostaa pojallesi että hän on todennäköisesti muita älykkäämpi, mutta hänen sääntönsä sosiaalisissa tilanteissa ovat erilaiset.

Et ole autisti, koska vaistoat sanatonta viestintää. Autisteilta se menee ihan ohi ja he eivät siksi ymmärrä muita ihmisiä. Autisti ei esimerkiksi ymmärrä vihjeitä siitä, että vieraana hänen olisi hyvä nyt lähteä.

Taisin käyttää sanoja väärin. Eli vaistoan ihmisten mielentiloja, yleensä kuitenkin vasta tajuan jälkikäteen mikä jossain ihmisessä hiersi. Joistakin nauravista ja ystävällistä esittävistä ihmisistä tunnen sellaisen tosi ilkeän pohjavireen, jonka vuoksi en voi luottaa heihin.

Samoin mietin esim jonkun tapaamisen jälkeen pitkään että mitähän minulta olisi tässä tilanteessa odotettu ja saatan tajuta sen vasta viikkojen päästä. Esim poikani häissä hänen anoppinsa tuli kehumaan poikaani vuolaasti. Kiitin ja tajusin vasta myöhemmin että minun olisi pitänyt kehua hänen tyttöään vastavuoroisesti. Mietin kyllä että miniäni on ihana ihminen ja rakastan häntä, mutta ei tullut mieleenkään sanoa sitä ääneen. Samoin en tajua aina mitä on sopivaa puhua ja mitä ei.

Yleensäkin joudun jännittämään möläytänkö jotain kauheaa, ja sitten juuri kun luulen selvinneeni tilanteesta kunnialla, niin jotain lipsahtaa. Niitä on sitten kiva miettiä itsekseen, selitellä ja pyydellä anteeksi jos se on mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Olen 50+ nainen ja olen vasta lähivuosien aikana ruvennut miettimään omaa käytöstäni ja ystävien puutetta. Viimeinen ystävyyssuhde katkesi pari vuotta sitten.

Epäilen juurikin autismia itselläni. Jos olisin saanut diagnoosin, se olisi voinut olla minulle tekosyy olla tekemättä parastani monissa asioissa. Olen yliopistokoulutettu, menestyvä yrittäjä ja perheellinen.

Minua herätti myös tilanne jossa olin lievästi kehitysvammaisen kummityttöni ja hänen kavereidensa kanssa viettämässä aikaa. Siis tyttö kutsui ystävänsä kanssamme kahville ja huomasin että viihdyin heidän kanssaan hyvin. Mietin jälkikäteen mistä se johtui ja tajusin että he olivat aitoja, eivät esittäneet mitään ja minun ei tarvinnut koko ajan miettiä tuleeko kohta jotain piilo*ttuilua, nokittelua tai arvostelua.

Tajusin vasta silloin kuinka paljon nämä asiat häiritsevät minua sosiaalisissa suhteissa. Vaistoan usein sitä sanatonta viestintää ja se ahdistaa kun ihminen on olevinaan jotain muuta kuin oikeasti on.

Myös minä koen että voin olla ihan hyvin ilman ystäviä. Sosiaaliset tilanteet ja niissä käytettävät pelit väsyttävät minut nopeasti.

Elämäni ei välttämättä olisi parempaa jos olisin saanut diagnoosin. Toisaalta ymmärtäisin ja hyväksyisin varmaan muita ihmisiä paremmin, enkä olisi niin ehdoton.

Muista korostaa pojallesi että hän on todennäköisesti muita älykkäämpi, mutta hänen sääntönsä sosiaalisissa tilanteissa ovat erilaiset.

Kiitos paljon viestistäsi!

Tuo sanaton viestintä on todella haaste pojalleni!

Meillä perheessä sanaillaan todella paljon, johtuen osin sisarien teatteritaustasta ja ehkäpä jopa välillä korostetusti, koska huomasin jo hyvin varhain, että poikani ei lue hyvin rivien välistä, ne nyanssit jäävät pojalla usein rekisteröimättä, mutta ilokseni olen huomannut, että hän nykyään lukee paremmin rivien välistä. En tiedä onko ”treenaamisen/siedättämisen tulos”. Sisarensa ovat sosiaalisesti erittäin lahjakkaita.

Kuulostaa niin hyvältä tuollainen, että olisi kaveriporukka jossa ei tarvitsisi esittää mitään.

Mutta varmasti on haastavaa löytää saman henkisiä lieviä häiriön omaavia jotta heistä valikoituisi ihan ystäväksi asti muutama?

Kun poikani oli tässä ns. huonossa seurassa hän alkoi imitoida heitä. Näkyi ja kuului siis huonoa käytöstä, koska hän ilmeisesti halusi olla kuten muut, ja kuulua porukkaan. Toisaalta koko teini-ikäinen jengi ilman diagnoosejakin imitoivat toinen toisiaan ja haluavat kuulua joukkoon.

Keskustelimme paljon asiasta, ja johtuen poikani käytöksen muuttumisesta parempaan luulen, että hän ymmärsi yskän, ja, että hän on nyt rohkeammin oma itsensä kuin aiemmin. ”Lällättelyä” hän ei edelleenkään osaa ottaa vastaan kovin suopeasti, mutta tätä treenaamme aina kun siihen tulee tilaisuus. Ihan kaikkeen ei kannata reagoida, mutta ymmärrän hyvin, että tilanne on vaikea koska poika ei ole niin supliikki suustaan kuin muut. Kun on huono lukemaan toisia se toimii hyvänä ja huonona: jotkut vinoilut eivät jää haaviin vaan menevät ohi, mutta joskus kohteliaisuudeksi tarkoitetut mietityttävät. Tästä ei kuitenkaan mitään suuria ongelmia poika ole saanut aikaan.

Kun haemme tukea jostakin, oli se sitten vuorovaikutuskurssi tai joku muu, niin toivon että saamme työkaluja työstää tätäkin asiaa. Olemme yrittäneet tutkia asiaa ja olemme toteuttaneet joitain metodeja.

Itse olen sen tietämyksen kantama, että harjoittelemalla sosiaalisissa taidoissa voi kehittyä nekin, jotka eivät ole sosiaalisesti lahjakkaita - mutta kehitys ei todella tule helposti vaan vaatii aikaa ja hurjasti tietoa/kokemuksia. Sekä on hyvä muistaa, että kokemukset ovat aina subjektiivisia. Eli ei todellakaan ole mikään helppo homma.

Kiitos vinkistä ja siitä että jaoit rohkeasti kokemuksiasi.

Miten tuo sinun ehdottomuus näkyy?

up

uppista

Epäuskottava provo

Jos tämä on totta, ap on toiminut törkeällä tavalla väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

SELITÄPÄ AP NYT, MITEN SUN TEINISI EI MUKA MUISTA KESKUSSAIRAALASSA TEHTYJÄ,VÄHINTÄÄN VIIKON KESTÄVIÄ TUTKIMUKSIA, KAHTA VUOTTA TERAPIASSA, SEURANTAVASTAANOTTOJA, JOTKA ASSEILLAKIN JATKUVAT ALAKOULUN AJAN.

Me käytiin lastenlinnassa tekemässä testejä.

Ja samaisessa lastenlinnassa me vanhemmat ja opettajat tavattiin hoitohenkilöt kun arvioitiin tuen tarvetta kouluun.

Samassa Lastenlinnassa olemme mekin saaneet diagnoosin lapsellemme. Sitä suuremmalla syyllä en usko, että lapsi voi olla ymmärtämättä, mistä on kyse. Tutkimuksessa olo on lapselle merkki ongelmista ja lapsi joutuu/pääsee HUS:n alueella kontrollikäynteihin alakoulun ajan. Kaikki.

Tosi on, että eri sairaanhoitopiireissä on vähän eri systeemit, mutta nyt puhutaan siis samasta sairaanhoitopiiristä ja about samasta ajanjaksosta.

Assin äiti

Vierailija kirjoitti:

ap jatkaa.

Kirjoitin kiireellä, älkää saako nyt väärää käsitystä. En siis ole tietenkään yhdistämässä autismia tyhmyyteen, vaan se erilaisuus ehkä johtuu autismista. Ei hän ole mikään tyhmä, mutta ehkä hieman sosiaalisesti rajoittunut.

Ei ole aspergeria, mutta sosiaaliset erityispiirteet löytyy.

Asperger on autismin lievempi muoto.