Kärsiikö lapset ns. asumuserosta, jos...

Tuskin kärsivät. Lapset kärsii tappelusta, riitelystä ja ankeasta ilmapiiristä. Tuo voi olla lapsille vain hauskaa. Mutta voi se toki myös alkaa väsyttää.

En usko, ett'ä kärsivät. Tärkeintä, että pystytte hoitamaan tilanteen sopuisasti miehesi kanssa.

Kärsii ja ei. Omat vanhempani asuivat vuoden eri paikkakunnilla (400km välimatkaa) töiden takia. Äidin kanssa asui 6v ja me isommat (12v ja 10v) isän kanssa. Viikonloppuisin ja lomilla nähtiin. Eipä tuosta vuodesta mitään traumoja jäänyt, vaikkei se aina niin kivaakaan ollut.

Kyse ei olisi erosta vaan kulkemisen helpottamisesta... vanhemmille pienen väliaikaisen etäisyyden ottamisesta.

Siis kummasta on kyse? Arjen ja kulkemisen helpottamisesta vai asumuserosta? Kulkemista voi helpottaa silläkin, että koko perhe muuttaa lähemmäs päiväkotia. Jos isä kuitenkin kävisi perheen luona joka ilta, niin vähän vaikea selittää tuota kulkemisen helpottamisella. Ja varmaan vaikea selittää seikkailulla sitä, että ei mennä kotiin yöksi, jos isi kuitenkin menee.

Jos muutatte erilleen, kannattaisiko kuitenkin kertoa lapsille totuus?

No, tarkoitus ei olisi erota. Mutta tarkoitus voisi olla että molemmat vähän aikaa huolehtisi omista huusholleistaan, isäkin joskus olisi yksinään lasten kanssa ja molemmat miettisi mitä se tarkoittaa esim. ajankäytöllisesti taikka lasten kannalta, että asutaanko yhdessä vai asutaanko erikseen. Että jos halutaan asua yhdessä, niin työnjakoa ja sellaista pitäisi vähän rukata. Isä tekee lähinnä töitä ja omia opiskelujuttujaan, aika vähän riittää aikaa ja jaksamista muulle. Jos oltaisiin omissa asunnoissamme, isällä olisi ns. tehokasta lapsiaikaa ehkä jopa enemmän kuin nyt, ja vastapainoksi saisi illan ja yön ja aamun olla rauhassa. Minulla ja lapsilla olisi arkipäivisin oma aikataulumme jota isä ei ns. sotke. Ei olla eroamassa, mutta jotakin muutosta pitäisi tulla. Tai vähintäänkin pitäisi herätä halu (molemmilla) tehdä töitä yhdessä asumisen eteen.

Etäisyydet ei ole suuria mutta asutaan nyt ns. pussinperällä. Autolla ajaa kaikki nämä mahdolliset etapit läpi alle tunnissa, bussilla menee kaksi tai kolme kertaa pidempään. Kulkeminen helpottuisi käytännössä siksi, että mies ajelisi autolla omien menojensa mukaan, ja minä saisin kuskattua lapset kävellen hoitoon ja itse kulkisin julkisilla sujuvasti, on tiiviisti liikennöity reitti jonka bussilla ajaa melkein samassa ajassa kuin omalla autolla. Isä liikkuu päivän aikana autolla tuolla alueella missä päiväkodit jne. kuitenkin, joten ei olisi vaikea pistäytyä iltaisin taikka vaikka jo aamusta ennen hoitopäivän alkua siellä "kämpillä".

Nykyisellään mies lähtee ja tulee vaihtelevin ajoin kotoa ja lasten hoitoaikojen kohtuullisena pitämisen takia minun pitäisi oikeastaan hankkia oma autoa ja melkeinpä aina viedä ja hakea ne itse. Jos minulla olisi asunto siinä ns. puolimatkassa, pääsisin itse puolet lyhyemmässä ajassa kämpille ja siitä kävellen hakemaan lapset. Nykyisellään odotettaisiin lasten haun jälkeen harvoin kulkevaa bussia ja kävelyttäisin lapsia tai kuskaisin vaunuilla pari kilometriä bussimatkan jälkeen, taikka sitten maksettaisiin tosiaan sitä toista autoa. Lapset ei siis nyt ole päivähoidossa mutta kohta ovat. Tuntuu että mieluummin ainakin tällä hetkellä panisin sen rahan vuokraan mieluummin kuin omaan autoon. Ja että se oma asunto voisi muutenkin olla sopiva tähän väliin. Kun vanhin menee kouluun, tällainen ei enää onnistu, koulu taas kun on täällä "perällä".

up

Siis haetko kriisiä helpottamaan arkea?

No tavallaan kai joo, pohjimmiltaan. Mielestäni turvallista, keinotekoista kriisiä. Eikö se usein ole niin, että elämässä alkaa ottaa asiat itsestäänselvyyksinä jos on koko ajan tasaista, ja vasta sitten kovien kolausten jälkeen alkaa tajuta arvostaa sitä mitä on saanut ja panna asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Oikeat onnettomuudet ja kriisit vain sen kasvattavan vaikutuksen lisäksi vahingoittaa, mutta hallitumpi "kriisi" olisi terästävä ja selkeyttävä ilman oikeaa vaaraa.

[quote author="Vierailija" time="11.11.2014 klo 16:33"]

No tavallaan kai joo, pohjimmiltaan. Mielestäni turvallista, keinotekoista kriisiä. Eikö se usein ole niin, että elämässä alkaa ottaa asiat itsestäänselvyyksinä jos on koko ajan tasaista, ja vasta sitten kovien kolausten jälkeen alkaa tajuta arvostaa sitä mitä on saanut ja panna asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Oikeat onnettomuudet ja kriisit vain sen kasvattavan vaikutuksen lisäksi vahingoittaa, mutta hallitumpi "kriisi" olisi terästävä ja selkeyttävä ilman oikeaa vaaraa.

[/quote]

Mutta eihän tästä seuraa mitään. Ei ole mitään hallittua, keinotekoista kriisiä. Sinä et aio erota, ja kerroit aiemin että jos tämä ei toimi mieheesi haluamallasi tavalla, muutat takaisin kotiin. Minäkään en edelleenkään pääse kiinni ajtukseesi siitä, mitä todella haet tällä. Yritän ihan oikeasti ymmärtää. 

Ai missä olen sanonut etten aio muuttaa mitään? Toiveeni projektissa oli että jonkun aikaa kulkemiset helpottuisi ja joinakin arki-iltoina saisi tehokkaasti päivän pakettiin ilman häiriötekijöitä, että tulisi tehtyä enemmän asioita lasten kanssa ja käytyä eri paikoissa kun nyt ei tule enää illalla lähdettyä, että mies osallistuisi enemmän, että molemmilla olisi enemmän mahdollisuuksia tehdä rauhassa omia opiskelu-/työjuttuja, että saisi kaikenlaista raha-, varuste- ja tavarasysteemiä järkeistettyä, että olisi ihanaa tulla kotiin. Onhan täälläkin paljon mahdollisuuksia, mutta tuntuu etten näe ja arvosta niitä, kun tässä koko ajan pyörin. Pieni ikävöinti voisi olla puolin ja toisin hyväksi, näin ajattelen.

Ja kyllä myönnän että siinä on myös sitä tiettyä flirttiä eron kanssa. Tuntuu että jos jatkuu niin että saan kaiken tässä tehdä, niin alan hyvin nopeasti ajatella että olen yksinhuoltaja ja katkeroitua siitä ja entistä enemmän siirtää miestä syrjään. Siis jos näkisin että pystyn sekä opiskelemaan, että hoitamaan lapset että kodin, silloinhan varmaan työ ja isommat lapset ei olisi mikään ongelma. Oikeasti jos ero tulisi, en pystyisi mitenkään tätä taloa pitämään vielä pitkään aikaan. Mutta saattaisin alkaa ajatella ja uskoa itsekin, että heti kun olen töissä ja alkaa olla tarpeeksi rahaa, niin voinhan minä sitten erota ja pärjään ihan samalla tavalla kuin nytkin, kun jo teen kaiken nyt. Vaikka ei se perhe ole pelkkää rahaa ja kotitöitä, mutta pelkään etten sitten muuta kohta näe.

Tuossa kokisin ja näkisin ainakin hieman mikä se oikea vaihtoehto olisi, mihin joutuisin ja en ole niin tyhmä että kuvittelisin etteikö oikea ero olisi vielä paljon pahempi kaikille, etenkin lasten tuskan kautta. En siis edelleenkään halua erota, jos joskus on pakko erota niin toivottavasti se on kaukana tulevaisuudessa, ja haluan olla mieluummin ajattelematta sellaisia mahdollisuuksia. Minulla ei esimerkiksi ole mitään mielenkiintoa toisia miehiä kohtaan, ei ole mistään sellaisesta kysymys. Tahdon haluta suuntautua perhettä kohti ja panostaa perhe-elämään nyt, enkä surra myöhemmin että miksen silloin ymmärtänyt... Tämän pitäisi olla ainutkertaista aikaa, eikö niin?

Voi olla että noista toiveista moni toteutuu ihan sillä että alkaa se päiväkoti-työ-koulu-rumba, ja se aika omille töille on vain otettava, ja ehkä on niin kiireistä että tällaisia ei ehdi ajatellakaan. Mutta pelkään että kummallakaan ei välttämättä omatunto kolkuta laittaa lapsia ruudun ääreen viikonloppuisin, tai tehdä omia töitä vähän hitaammin että ei tarvitse vielä lähteä työpöydän äärestä... Pelkään että kiire aiheuttaa sitä että teen vain vihaisena entistä enemmän miehen puolesta enkä ala riidellä lasten- tai kodinhoidosta, ettei muutenkin kiireinen päivä mene pilalle. Ja nopeammin saa kun tekee itse... Pelkään että se kiire ei aiheuta välttämättä suurempaa arvostusta perhettä ja kotia kohtaan, vaan päinvastoin ärsytystä.

Voi olla että olen jo päättänyt että tämä olisi hyvä idea, mutta luultavasti en tätä silti toteuta. On tullut tässä niin vihaisia reaktioita, että en tiedä haluaisinko alkaa ystäville ja sukulaisille ja päiväkotiin selittämään mitään kakkoskämpästä ja siitä mitä se tarkoittaa. Saatan ottaa sieltä kaupungista halvan miniyksiön, sellaisen mihin ei mahdu edes ne lastenpatjat lattialle, niin ei tule kiusausta ottaa lapsia sinne yöksi. Se olisi yhtä iso asumismuutos kuin säilytyslokeron vuokraaminen, paitsi että tuonne saisi itsensä lyhytaikaiseen säilöön myös. Sinne voisi kuitenkin vaikka kumpi tahansa meistä mennä jos on pakko saada luettua, ja voisin olla siellä suunnalla sitten hieman pidempään joinakin iltoina tai viikonloppuna. Mies saisi mahdollisuuksia hoitaa lapsia ja kotia.

Olen varmaan vastahakainen ymmärtämään vastaväitteitä. Suurin osa on vastannut ikään kuin olisin oikeasti ottamassa asumuseroa ja mielestäni siitä ei ole kyse. Siksi en ehkä ole niihin vastannut niin kuin pitäisi vaan puolustanut ideaani. Mutta olen lukenut kaikki kommentit ja kiitos niistä kaikista.

" Eikö olisi helpompi vain oikeasti koittaa puhua? Todellisten kriisien kautta tapahtuu muutoksia, eikä aina van pelkästään huonoja. Sinä olet oikeasti tyytymätön ja "kriisissä", mutta et sitä jostain syystä (eron pelosta?) halua miehellesi kertoa. "

Niin, voi se olla noinkin. Me ollaan oikeasti aika syvällä tässä että minä teen kaiken kotona ja mies ei tee mitään. Hänellä ihan oikeasti on paljon sitä omaa aikaa, ei ole niin että joskus saa nukkua tai katsoa televisiota, vaan joka päivä. Tämä asia tuli nyt mieleen, kun lapsi oli isänpäiväkorttiin kirjoittaneet mitä isän kanssa tehdään, eli ei paljon mitään. Saisin minäkin kai nukkua ja katsoa televisiota, mutta olisin silti vastuussa lapsista sen ajan ja pitäisi järjestellä asiat niin että lapset on syötetty jne. Silti en ole mitenkään uupunut nyt, kun ei ole vielä ihan pakko repiä aikaa siihen opiskeluun. Tuntuisi keinotekoiselta riidellä ennakkoon, enkä usko että pelkkä pyyntö riittäisi mihinkään. Ja minulla tietysti on myös tapa pyöritellä eri ajatuksia päässäni tai näin kirjoittamalla, ennen kuin otan niitä esille oikeasti.

Kyllä me jonkun verran on puhuttu kotitöistä, on puhuttu siitä mitä lasten kanssa pitäisi tehdä ja mitä se vanhemmuus kummallekin on. Joskus nalkutankin, mutta emme riitele. Mielestäni miehellä oli hyvinkin periaatteellista suhtautumista alunperin, että hän kyllä sitä ja tätä, mutta se on unohtunut. Puheen tasolla tuntuu pitävän vielä kiinni niistä periaatteista. Siksi ehkä on vaikea puhua asioista. Jos tekisin tuollaisen asumisolosuhdemuutoksen, ja mies alkaisi osallistua enemmän, se olisi tosi hyvä. Jos ei alkaisi, niin ainakin ymmärtäisin että isästä ei ole puheista huolimatta osallistumaan lasten elämään sen enempää ja mies saisi luopua niistä ideaali-isäkuvitelmistaan, kun se todellisuus olisi nähty. Ja itse sitten uskoisin että alkaisin panostaa enemmän, koska ajan rajallisuus olisi konkreettisempi eikä tarvitsisi ajatella tai tuntea, että teen jotain jos mieskin tekee. Nyt on vähän sitä ilmassa, että en minäkään jaksa vaikka voisin, kun ei mieskään.

Hyvä tavaton, nainen. Olet aloittamassa ongelmien ratkaisua ihan väärästä päästä. En yhtään ihmettele, että olet saanut viestejä, joissa ei innostuta suunnitelmastasi muuttaa pois kotoa lasten kanssa väliaikaisesti. 

Kyllä sun, ap, pitää ruveta puhumaan miehellesi. Kerro, että olet tyytymätön tilanteeseen ja haluat muutosta. Kerro, millaisen miehen haluat ja millaisia ajatuksia on päässäsi liikkunut - myös tästä kakkosasunnon hankkimisesta. Äläkä unohda pariterapian mahdollisuutta tästä, sillä sitä te tarvitsette joka tapauksessa. 

Aloita kuitenkin sillä, että kartoitatte miehen kanssa yhdessä parisuhde- ja perhetilannettanne: ajankäyttö ja rahatilanne ainakin. Kuka tekee mitäkin? Mikä onnistuu? Missä on parantamisen varaa? Tehkää työjärjestys, jossa konkreettisesti jaatte kotityöt ja ajan lasten kanssa. Älkää unohtako yhteistä aikaa. Siitähän teillä on pula. Mitä muuta-? Sano, että olet huolissasi. 

Tehkää työjärjestys paperille, johon merkitsette rastin ruutuun, kun tehtävä on tehty. Pitäkää palaveria päivittäin tai viikoittain - kuitenkin mahdollisimman tiheään, jotta kummankin on helpompi tehdä korjausliikkeitä tarvittaessa. Jos mies ei suostu mihinkään myönnytykseen, se on selkeä viesti sinulle: hän ei ole isäainesta eikä valmis parisuhteeseen, voit erota hänestä varmana, että olet tehnyt kaikkesi. Voit jatkaa elämässäsi eteenpäin huojentunein mielin. 

Siis kriisi tai "kriisi" olisi se, että tuollainen osa-aikainen asumisjärjestely olisi tavallisesta poikkeava ja asettaisi haasteita aikatauluille.  Me aikuiset joutuisimme molemmat miettimään ja sopimaan eri tavalla sitä miten paljon ja miten vietetään aikaa lasten kanssa ja perheenä. Mieskin varmaan sen haasteen tajuaisi tuollaisessa tilanteessa, kun ilman lasten etusijalle laittamista (ohi netissä surffailun ja päiväunien ja mitä niitä tärkeitä juttuja nyt on) saattaisi mennä muutama päivä ettei näe heitä ollenkaan. Hänelläkin kuitenkin on hyviä ystäviä jotka ovat eronneet ja jotka ikävöivät lapsiaan kun eivät muutamaan päivään pysty näkemään, joten luulisi miehen havahtuvan ja miettivän aikataulujaan, ettei sellaista pääsisi käymään. Viimeistään sitten jos kavereiden kanssa tulee puheeksi järjestely. Siis kalenteriin olisi tehtävä aikaa perheelle ja hyvä syy tehdä sitä aikaa, olisi se että lapset eivät aina nuku kotona eikä aina ole niitä päiväkotiinviemisiä ja -hakemisia. Sitten jos olisi päässyt tottumaan siihen että oikeasti viettää aikaa lasten kanssa, sitä voisi olla helpompi jatkaa myöhemminkin kun ei enää ole sitä kakkoskämppää, eikä enää tyytyisi siihen että istuu samassa autossa lasten kanssa.

Hallittu ja keinotekoinen se olisi siksi, että siihen ei kuulu mikään ulkopuolinen hallitsematon ja voimavaroja vievä ja stressaava juttu, kuten vakava sairaus tai ero tai joku työkuvioiden luoma pakko. Jos tuntuisi liian raskaalta tai jos lapset eivät viihtyisi, niin voisi milloin tahansa lopettaa ja joko hankkia sen auton tai totutella käyttämään päivästä enemmän aikaa liikkumisiin.

Tarkoitan sitä, että nyt kun ollaan kaikki koko ajan samassa talossa, miehen on hyvin helppo (jostain syystä) mennä muutaman tunnin päiväunille tai pelata sillä kännykällä tai surffata netissä tai hankkia lisää niitä vastuutehtäviä, kun kuitenkin ollaan saman katon alla eli joitain minuutteja päivästä on aina tekemisissä lasten kanssa ja yöt sitten ainakin. Jos joku päivä olisimme lasten kanssa siellä kämpillä, mies joutuisi miettimään jääkö töiden jälkeen pidemmäksi aikaa vaikka puistoon lasten kanssa, vai lähteekö kotiin että pääsee päiväunille. Tai herääkö aamulla aikaisemmin että ehtii lasten kanssa aamupalalle tai kävellä niiden kanssa päivähoitoon. Tai kun on lasten kanssa, niin pitääkö kännykän taskussa vai käyttääkö sen rajallisen ajan surffaamiseen tai työpuheluihin. Tällaisia konkreettisia asioita.

Nyt hän ei herää aikaisin, ei leiki lasten kanssa päiväunien sijaan, ei jätä puhelinta taskuun, varmaankin koska kokee että viettää paljon aikaa lasten kanssa. Vaikka ei vietä, koska aina on jotain.

Ja toki se minullekin olisi haaste, kun joutuisin eri tavalla miettimään miten mm. lastenhoidon olen järjestänyt, onko miehen helppo sitä aktiivista roolia ottaa vai onko hän "äidin apulainen" joka ei itse ole mistään vastuussa.

Meinaatteko sitten jatkossakin hankkia kakkosasunnon aina, kun tulee erimielisyyksiä tai mies ei suoriudu lasten/kodinhoidosta haluamallasi tavalla? Jos tää ei toimi, teillä on ne muut suhteenparannuskeinot edessä joka tapauksessa, joten itse en ymmärrä, miksei niitä yrittäisi ensin, mutta itsehän päätät.

Lapset eivät välttämättä kärsi, mutta ei välttämättä mieskään - siis niin, että haluaisi muuttaa takaisin yhteen. Jos on väsynyt töistä ja muusta, voi olla mukava saada välillä nukkua ja tehdä omia juttuja ihan rauhassa.

Kuulostaa siltä, että olet jo päättänyt, mitä haluat tehdä, etkä edes halua kuunnella päinvastaisia mielipiteitä tai ehdotuksia, joten jos mies suostuu, anna mennä. 

Miten kävi ap? Ymmräsikö miehesi kahden asunnon suunnitelmaasi? 

Mietin tässä nyt todella syvällisiä. Mietin että miksi 71:n järkevä ehdotus aikataulutuksesta ei tunnu hyvältä, varmaan siksi että en haluaisi sanoa ääneen ja nähdä paperilla miten vähän lopulta itsekään teen. Jotta voisin miehen kanssa käydä tuollaista keskustelua kunnolla, minun pitäisi myöntää sellaisia asioita omasta ajankäyttämisestäni ja suoriutumisesta joita en halua myöntää ja joita en halua kenenkään seuraavan. Kun mies ei juuri osallistu kotiasioihin, se on minulle yhdenlainen syy olla panostamatta vaikka niihin opintoihin. Jos ottaisin niihin selkästi aikaa ja mies tietäisi tasan paljonko aikaa minulla on niihin käyttää, minun pitäisi saada tuloksia aikaan enkä tiedä saanko. Minulla on myös huono omatunto siitä että en tee töitä. Lisäksi miehen tekemät jutut on sellaisia että ne vaikuttaa paperilla paljon tärkeämmiltä.

Varmaan olen antanut miehen jäädä tästä perhe-elämästä ulos siksi, että jos hän olisi oikeasti osallistuva isä, olisin todella tiukassa paikassa niin "hyvän" puolison kanssa, minulla ei olisi mitään tekosyytä sitten jolla selittää alisuoriutumista muilla alueilla. Ja pitäisi tässä kodinhoidossakin petrata koska olisi joku toinenkin joka huomaisi asioita. Nyt voin ajatella että kyllä minulla sentään on rankkaa, kun minä sentään... Vaikka oikeasti ei ole rankkaa enkä tee asioita niin hyvin kuin voisin.

Kakkoskämpässä pääsisin karkuun näitä ajatuksia ja ainakin nyt kuvittelen että sellainen muutos auttaisi taas alkuun. Ehtisin ns. omassa rauhassa tehdä niitä opintoja eteenpäin eikä tarvitsisi selvittää miehelle mitään. Ja vaikuttaisi taas siltä että kylläpä olen ahkera, kun hoidan sitä ja tätä ja tuota. Huoh.

72: Ei olla puhuttu siitä asiasta sittemmin eikä tarkemmin. Luulen että suhtautuu ihan positiivisesti ainakin jos se kämppä on halpa yksiö, josta ei jää opintotuen asumislisän jälkeen paljonkaan maksettavaa.

Hienoa, ap, että rupesit rehelliseksi itsellesi. Tämä vaikuttaa jo huomattavasti paremmalta kuin alun liirum laarumit retkeilyistä, kesämökeistä sun muista. Siitä on hyvä jatkaa.

Onko tässä sitten lopultakin kysymys siitä, että olet lähdössä karkuun omaa saamattomuuttasi? Kannat huonoa omaatuntoa, koska opintosi eivät edisty?

Entäpä jos määrittelisit itsellesi ihan realistiset tavoitteet, sellaiset, jotka pystyt ja jaksat saavuttaa. Lapset ovat pieniä vain hetken ja tarvitsevat vanhempiaan. Kiristäisit sitten myöhemmin opiskelutahtiasi. 

Miehestäsi - Mitkä asiat näyttävät paperilla tärkeämmiltä ja paremmilta kuin hänen työnsä, opiskelunsa tai vanhemmuutensa? Hänenhän pitää ruveta panostamaan vanhemmuuteen ja äkkiä, ettei käy niin kuin meillä: miestä ei ole juuri kiinnostanut aika lasten kanssa eivätkä lapset halua käydä hänen luonaan vielä aikuisenakaan. (Erosin pitkän harkinnan jälkeen lasten aikuistuttua, vaikka aikaisemminkin olisin voinut tehdä niin.)

Tehän voitte yhdessä sopia, mikä elämänalue on tällä hetkellä teille tärkeintä. Painotatte ajankäyttöä sen mukaan, minkä pistätte etusijalle.

Jos minulta kysyttäisiin, panostaisin ensin lapsiin ja työntekoon ja opinnot tulisivat hyvänä kakkosena. Harrastuksiakaan ei saa unohtaa. Tärkeintä on kuitenkin, että olet rehellinen itsellesi ja sen jälkeen myös miehellesi ja lapsillesi. Rehellisyydelle on hyvä rakentaa tulevaisuus. Tiedän kokemuksesta, mistä puhun. 

71 - 72

[quote author="Vierailija" time="10.11.2014 klo 13:51"]

Kyse ei olisi erosta vaan kulkemisen helpottamisesta... vanhemmille pienen väliaikaisen etäisyyden ottamisesta.

Siis kummasta on kyse? Arjen ja kulkemisen helpottamisesta vai asumuserosta? Kulkemista voi helpottaa silläkin, että koko perhe muuttaa lähemmäs päiväkotia. Jos isä kuitenkin kävisi perheen luona joka ilta, niin vähän vaikea selittää tuota kulkemisen helpottamisella. Ja varmaan vaikea selittää seikkailulla sitä, että ei mennä kotiin yöksi, jos isi kuitenkin menee.

Jos muutatte erilleen, kannattaisiko kuitenkin kertoa lapsille totuus?

[/quote]

Näin, luottamushan siinä menee lapsiltakin jos eka selitetään, että kyse on jostain väliaikaisesta käytännön järjestelystä eikä liity vanhempien väleihin, ja sitten ei palatakaan yhteen asumaan kuten lapset ovat odottaneet, vaan erotaan...

Minusta on tosi erikoista muuttaa asumuseroon mielummin kuin hankkia auto... Ja sehän on useissa perheissä ihan arkipäivää, että toinen vanhemmista on aina se joka kuskaa lapset hoitoon ja takaisin, johtuen työajoista, saatavilla olevista kulkuneuvoista ja työpaikkojen/hoitopaikan sijainnista.

Jos haluatte miettiä parisuhdetta niin muuttakaa toki erilleen, mutta älkää nyt luvatko lapsille, että se on joku väliaikaisratkaisu ja muutatte isän luo pian takaisin...

Entä jos ei erotakaan? Mutta mietin myös, että jos meillä olisi tässä vaikka kesämökki, niin eikö olisi ihan ok että toinen vanhempi käy lasten kanssa siellä esim. pitkiä viikonloppuja taikka yksinkin välillä. Eikö tämä voisi olla sama asia, että käydään välillä yötä siellä kaupungissa ja lapset pääsee paremmin erilaisiin häppeninkeihin ja tarhakaverien luo illallakin, ja sitten välillä ollaan kotona kaikki yhdessä.

Toki mietin sitä ns. alkua, että mitä lapset sanoo kun isä lähtee illalla omaan kotiin ja meidän pitäisi ruveta nukkumaan siellä omassa kodissa. Ehkä alun voisi toteuttaa niin, että isä on muutenkin työmatkalla tms., ja tulee sitten hakemaan meidät kaikki kotiin sieltä kämpiltä. Tai että isä lähtee vasta kun lapset nukkuu.