Elämä näkövammani kanssa.

Hei, jos nyt vaikka alustaisin sillä, että synnyin pienenä keskosena. (3,5kk etuajassa)

Ainoa tästä keskosuudesta aiheutunut ongelma on näkövammani, toinen silmäni on teknisesti sokea ja toisessa normaalia huonompi näkö.

Toinen silmä siis sokea, teknisesti? Tällä tarkoitan sitä, että pystyn silmää hieman käyttämään, mutta se on kovan ponnistelun takana ja siitä tulee koko pää kipeäksi. Yleensä silmä vain "katsoo yläviistoon".

Lapsena en oikein edes tiennyt asiaa, tai ainakaan tiedostanut kunnolla kuinka vakava on. Tein aina kaiken niinkuin normaalinäkevätkin tekevät, tämä on äitini ansiota, koska hän vaati ettei minua saa kohdella erilailla, etten tulisi varovaiseksi ja säikyksi.

Noh, koulu sitten alkoi, ensimmäiset kaksi vuotta menivät hyvin, varmaankin koska suurin osa luokkalaisista oli vanhoja kavereita hiekkalaatikkoajoilta asti. Ennen kolmatta luokkaa kuitenkin muutimme ja vaihdoin koulua. Tämän jälkeen sain kuulla vammastani vähän väliä.

Käytin silmälaseja vielä osan neljättä luokkaa, jonka jälkeen erikoissilmälääkäri huomasi, että ne eivät auta minua ollenkaan, niinpä jätin silmälasit kokonaan pois.

En tykännyt olla koulussa, koska kuulin silmävammastani jatkuvasti,
Olin ruma, kierosilmä, friikki, outo ym. Ja joistain oppilaista oli todella kiva kysellä että "no mitä siellä taivaalla näkyy?" (koska toinen silmäni "katsoo" yläviistoon")

Sitten, kun aloin kiinnostua tytöistä, niin pari kertaa kun ihastuksen tuli julki, kuulin että tyttö ei ikinä olisi tälläisen friikin kanssa.
Kerrankin yksi kaverini kysyi tytöltä, johon olin ihastunut, että haluaisko tämä tyttö seurustella minun kanssani, siihen tyttö vastasi että voisi muuten halutakkin, mutta silmävammani ällöttää.

Peruskoulun jälkeen hain ammattikouluun, ja pääsinkin linjalle jota en sitten voinutkaan opiskella näkövammani takia (koska en voi saada ajokorttia)
.Kouluaika siis oli suoraansanoen helvettiä, mutta peruskoulusta selvisin niinkuin muutkin.

Mutta vielä tänäkin päivänä, kun katson itseäni peilistä ja näen silmäni, niin muistan kaiken mitä siitä kuulin, ja näen peilistä hirveän näköisen ällötyksen.

Nykyään olen 24 vuotias, kuljen liikenteessä kuten muutkin, olen osa-aikatyössä iltaisin. Mutta se ei riitä, on silti ihmisiä jotka eivät usko, että minulla on näkövamma.

Tähän hyvänä esimerkkinä appivanhempani, joiden mielestä vain laiskottelen eikä mitään näkövammaa ole olemassakaan
Mainittakoon tähän että näkövammani haitta-aste on 90% ja luokka 13 muistaakseni jos joku näitä ymmärtää.