Lue keskustelun säännöt.
Lapsi 4,5 v. ei tunne empatiaa, sanoo päiväkodin henkilökunta
22.09.2021 |
Miten voin tukea äitiä lapsen kasvattamisessa? Mielestäni äiti hoitaa lasta hyvin ja lohduttaa, kun lapsi satuttaa itsensä. Tästä huolimatta lapsi esimerkiksi raapii äitiä, jos ei saa haluamaansa.
Eilen pelasimme lattialla muistipeliä ja lapsi kiipesi selkääni. Hän tietää, että minulla on selkäongelmia. Pyysin tulemaan alas, koska selässä roikkuminen todella sattui. Lapsi ei totellut ja jouduin vääntämään hänet käsistä pois selästä.
Lapsi on yhden viikon kuukaudesta isänsä luona ja 3 viikkoa äidin kanssa. Nyt molempien paikkakuntien päiväkoit aikovat pitää yhteisen neuvottelun ja myös siellä mietitään, miten lasta voidaan auttaa.
Lapsen ja perheen vasta puoli vuotta tunteneena olen syvästi huolestunut. Onko kasvamassa psykopaatti? Neuvokaa ja auttakaa.
Kommentit (131)
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän hyvin aloittajaa koska meilläkin on todella hankala 9-v. lapsi joka ei kuuntele vanhempiaan (vaikka puhun järkeä normaalilla äänellä), huutaa ja kiljuu päälle, nipistelee ja joskus jopa lyö, kiusaa lemmikkiä ym. listaa voisi jatkaa ja jatkaa. Mietin päivittäin mitä olen kasvatuksessa tehnyt väärin... lapsi ei ole kylläkään mikään nepsy (tai ainakaan ei ole tutkittu). Jos rankaisen lasta niin lapsi itkee kuinka kamala olen vaikka itse on käyttäytynyt kuin täysi hirviö ja että selitän hänelle mistä rangaistus tulee. Ei siis tunnu millään tajuavan sitä ja on ihan sokea omalle huonolle käytökselleen. Ei näytä tuntevan mitään syyllisyyttäkään ja vastaa että "ihan sama". Rukoilen että tämä on vain joku vaihe joka menee ajan kanssa ohi. Näyttää nyt vain aika pahalta. Kannattaa tehdä asialle jotain mahdollisimman pian, olla vaikka perheneuvolaan yhteydessä että saadaan selville että mikä on se perimmäinen syy. Me olemme nyt vasta ottaneet puheeksi perheneuvolassa tästä ja olisi pitänyt tehdä tämä paljon aikaisemmin.
Hienoa että nyt kuitenkin puututte asiaan tiukemmin, kun yritätte saada apua. Toivottavasti lapsi senkin kautta tajuaisi että olette tosissanne. En usko että on liian myöhäistä kun 9 v. on kuitenkin aika pieni vielä joten ehtii vielä oppia. Eikä muuten aina todellakaan ole vanhempien vika että lapsi on välinpitämätön, ei kannata tuntea syyllisyyttä siitä. Olette tehneet parhaanne mutta lapsen on itsekin otettava vastuuta. Tsemppiä teille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässäpä se ongelma. Lapsikin on paljon monimutkaisempi olento kuin mitä hän pystyy kertomaan. Oma lapseni kävi aina nipistämään lohduttajia, koska hän ei halunnut olla ainoa johon sattuu. Pikkukoululaisena sitten pamautti tämän vastauksen kun kysyin, muistaako hän sitä kun hän pienempänä aina teki noin. Opettajilta taas on tullut palautetta, että hän on oikein kiva ja miellyttävä ja sosiaalisesti taitava luonne, ja kyllähän hänen kanssaan on ilo asua nyt esiteininä. Nyt pojalla on pehmolelu jonka kanssa kulkee illat, koska nyt hän on jo riittävän iso että kehtaa niin tehdä kun ensimmäisten kouluvuosien kovakundipaine on helpottanut. Ja sen petoeläimen kanssa leikkiessään sanoittaa meille omia tunteitaan, koska edelleenkin ne ovat liian monimutkaisia hänen ikäiselleen suoraan selitettäviksi. Hän on onnistunut näin käsittelemään eropettymyksensä ja suuttumuksensa äitiään kohtaan ja saanut sille hyväksyvän vastaanoton toisin kuin silloin kun yritti rettelöimällä ottaa tilaa. Esimerkiksi ei pystynyt kotona pyytämään mitään anteeksi koskaan, koska oli niin vihainen pinnan alla. Olisi mahdollisesti kokenut valehtelevansa silloin koska ei ollut oikeasti ihan täysin pahoillaan (arvelua, koska, siitä ei ole vielä puhuttu).
Miettikäähän nyt sanoittajat. Te otatte itsestäänselvyytenä, että teidän älykkyytenne riittää noissa tilanteissa toimimiseen, lapsi on simppeli olento ja hänen tunne-elämänsä sanoitettavissa. Mitä vaikka tuolle sisarenpurijalle olisi pitänyt sanoittaa niin, ettei hänen olonsa olisi siitä vain kurjistunut entisestään. Hänhän olisi vain joutunut toteamaan olevansa huono ja täysin väärinymmärretty siihen päälle. Koska kerran hänelle nimetään tunteita, jotka eivät edes ole totta. Tai vielä pahempaa, jos hän päättää uskoa sanoitukseen ja vääristää tunteensa. Kuten moni kieroonkasvatettu joutuu tekemään.
Olin tuo pureva lapsi, ja ne tilanteet menivät siten, että sisareni suuttui, riuhtoi itsensä irti ja kertoi äidille, joka kielsi minua puremasta. Tämä kaikki OK, mutta se kaikkein tärkein kysymys, miksi purin, jäi selvittämättä. Äiti ei tosiaan halunnut siitä aiheesta kuulla.
Tuossa jos olisi ollut joku täyspäisempi aikuinen läsnä, olisi voinut koittaa selvittää, mikä puremiseen johti. Se, että lempeästi toteaa lapsen vaikuttaneen vihaiselta, ei ainoastaan sanoita tunnetta, vaan osoittaa, että tämä aikuinen hyväksyy lapsen vihan. Opettaa, että silloin ei saa purra, vaan silloin kerrotaan aikuiselle, mistä kiikastaa, ja aikuinen auttaa selvittämään tilanteen.
Olisitko pystynyt kertomaan äidille sitten miksi oikein purit?
Miksi vanhemman pitäisi olla lempeä tilanteessa jossa hän on turhautunut itse? Kaikista vanhemmista ei ole siihen, eikä sen vaatiminen ole realismia. Jos kasvatustapa vaatii silloin esittämään lempeää vaikka oikeasti tilanne muistuttaa hyvän ja pahan poliisin risteytystä kuulustelemassa, mitä se tekee turvallisuudentunteelle?
Miten moni kasvattaja oikeasti kykenee suhtautumaan hyväksyvästi lapsen negatiivisiin tunteisiin tilanteessa, jossa lapsi vähän väliä puree sisarta? Etenkin kun usein taustalla on väsymystä, parisuhdeongelmia, taloushuolia jne. Voiko sitä vaatia rutiininomaisesti vanhemmilta mikä ei aina onnistu ammattiterapeuteiltakaan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Empatiataidot opitaan. Onko lapselle sanoitettu tunteita: huomaan, että olet vihainen, surullinen, pettynyt, kyllästynyt, innostunut, iloinen jne. ?
En ole ap. Mutta minun lapsi suuttuu noista sanoittamisista. Ei tykkää yhtään. Kamalan vaikeaa tuo empatian opettaminen!
Ehkäpä sinun olisi aiheellista pohtia miksi pidät ongelmana sitä että lapsi suuttuu? Kyllä, ne suuttuvat kun eivät saa tehdä mitä haluavat. Se on sitä kasvattamista että opetat käsittelemään suuttumusta, ei se että välttelet suututtamasta lasta.
Olisikohan ajatuksena ollut että sellainen väkinäinen tunteiden sanoittaminen lisää suuttumusta jo valmiiksi hermostuneen lapsen kohdalla? Tai saa esim. surullisenkin vain hermostumaan? Minusta ainakin on ihan ymmärrettävää ettei vanhempi sellaista toivo. Monen lapsen kohdalla on parempi ensin rauhoittua ja sitten tunnetilan laantuessa vasta jutellaan tunteista yms. tarkemmin siten että osoitetaan kiinnostusta mutta ei suoraan sanota että sinusta tuntui siltä ja siltä vaan annetaan lapsen itsekin kertoa ajatuksistaan ja tunteistaan.
Nykyajan kasvatusmenetelmillä saadaan aikaan vain täysin hukassa olevia lapsia ja nuoria aikuisia. Kyllä se on jo nähty - mt-ongelmat räjähtäneet käsiin. Varsinkaan pojat eivät ole kiinnostuneet näistä tunneasioiden korostamisista. Kyllä he tietävät miksi tuntevat mitäkin. Heille pitää puhua siitä asiasta, eikä tunteista.
Pojat nimenomaan eivät ole perinteisesti tienneet miksi tuntevat mitäkin. Edelleen yritysmaailmassa törmää näihin vanhan polven johtajiin, jotka muka ovat niin järkeviä mutta ottavat ihan kaiken tunteella.
Osa pojista on aleksityymikkoja, mutta eivät kaikki. Voi olla että iso osa näistä tunteistaan mykistyvistä on niitä, jotka ovat pienestä pitäen joutuneet pidättelemään kiukkuaan toisen vääristä tulkinnoista, koska heihin on iskostunut käsitys, että mies pitää tunteensa omana tietonaan ja tunteista puhuminen on ämmäin hommia. Vanhan polven johtajissa on sitten niitä, joilla on vahvat dark triad -piirteet tai muuten vain asema kihonnut hattuun ja ylimieli valloillaan.
Voin uskoa, että pojan kasvatuksessa tulee paljon ristiriitoja siitä, kun aletaan kohdella vähämielisenä. Onnekseni minulla on mies, joka tuo ärtymyksensä julki jos menen ylitulkitsemaan häntä riittävästi. Kyllä siinä joutuu miettimään toiseenkin kertaan, vaikka olen mielestäni naiseksi aika hienotunteinen parisuhteessa noissa asioissa.
En näe mitenkään, kuinka tunteista puhumisesta ärtyvä (tai mistään muustakaan asiasta hermonsa menettävä) mies olisi onnenpotku.
Onko sinulla useinkin tapana ymmärtää vähän sinnepäin ja ilkeillä siihen päälle? Oletko poliitikko, harkitse alaa jos et ole. Siellä tarkoituksenmukainen ohiymmärtäminen kuuluu ammattitaitoon.
Miehen ei tarvitse olla despootti vetäytyjä ärtyäkseen, kun tunteista puhutaan. Siksihän niistä puhutaan, koska on tapahtunut jotain missä ärtymys on noussut vähintään toiselle. Jos tunteista puhutaan ihan vain lämpimikseen ilman että pohjalla on tilanne joka kaipaa ratkaisua, sekin voi ärsyttää koska silloinkin tuntuu, että toinen vaatii esittämään jotain mikä ei ole ihan totta.
Useimmat ihmiset ärtyvät siitä, ettei heitä ymmärretä, saati siitä jos heille oletetaan vihamielisiä motiiveja tilanteessa, jossa he eivät sellaisia tunnista. Paitsi tietysti sellaiset hihkuvat riemusta, jotka haluavatkin tulla väärinymmärretyiksi koska he hyötyvät siitä, tai sellaiset joista on tärkeää saada lisäevidenssiä kohtuuttomuudestasi.
Jos tätä ärtymystään ei voi mitenkään tuoda julki koska on epähienoa ilmaista mitään negatiivista, niin sellainen on onnenpotku vain sellaiselle puolisolle, joka ei halua tietää mitä oikeasti toinen kokee. Tunteista voi epäluuloisenkin ihmisen (ns. perinteinen mies) kanssa oppia puhumaan vain niin, että hän kokee sen hyödyttävän itseäänkin. Mahdollinen itsepuolustusärtyvyyskin haihtuu siinä.
Naisilla ei ole yksinoikeutta tunteidentulkintaan. Ei suhteessa mieheen, eikä suhteessa lapsiin. Kaikki voivat paremmin, jos asiaa ei suuremmin romantisoida. Useimmiten tilanne on se, että kannattaisi enemmän pohtia omia tunteita ja vähän vähemmän muiden.
Aloituksen lapsen ja yrmyaikuisen yhteys on se, että molemmat ovat turhautuneita ja vihaisia. Ei siinä tilassa vain voi olla kauhean empaattinen. Jotenkin toivoisin, että lapsen vihaa ja hämmennystä pystyttäisiin käsittelemään suoraan menemättä niin vahvasti empatiaongelman kautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Empatiataidot opitaan. Onko lapselle sanoitettu tunteita: huomaan, että olet vihainen, surullinen, pettynyt, kyllästynyt, innostunut, iloinen jne. ?
En ole ap. Mutta minun lapsi suuttuu noista sanoittamisista. Ei tykkää yhtään. Kamalan vaikeaa tuo empatian opettaminen!
Joku tässä kohtaa päätteli, ettei pidä välittää lapsen suuttumuksesta. Se on kyllä aika hölmö ohje. Joskus kun pienikin voi suuttua ihan asiasta ja itse asiassa, voisi ajatella niinkin että nimenomaan pikkulapsen suuttumus voi olla asiallisempaa keskimäärin kuin aikuisen, jolla on jo kaikenlaisia omituisia käsityksiä siitä, minkälaiseen kohteluun hän on oikeutettu. Lapsi on suoraviivaisempi.
Johan se on robottikasvatusta, että ensin tuputetaan tunne lapsen suuhun ja sitten ei olla huomaavinaan kun hän reagoi siihen. Veikkaan, että tuloksena saadaan paljon traumoja. Antakaa lastenne olla rauhassa. Toki aina on ollut taitavia kasvattajia jotka ovat kommentoineet lapsen tunnereaktioita, mutta ei se tarkoita että lapset eivät ymmärtäisi maailmasta mitään muuten kuin jonkun tuputtamana. Niistä muistakin tuli ihmisiä, joilla oli vähemmän luonteva sanoittaja vanhempana. Itse asiassa veikkaan, että lapset ovat ennen olleet fiksumpia tunneasioissakin, koska ympärillä on ollut niin paljon sisaruksia, naapureita, sukua jne.
Tunnefanaatikolle kysymys: miten laumaeläimet pystyvät reagoimaan toistensa tunnetiloihin, eihän tamma opeta varsalle, että kuule nyt sua suututtaa ja se on ok mutta ei saa näykkäistä. (Kyllä muut hevoset opettavat käyttäytymään, mutta eivät nekään sanoita vaan ne uhkaavat seurauksilla.) Onko ihminen hevosta tyhmempi? (No joo, onhan se monessa asiassa totta mutta silti. Ei nyt niin paljon tyhmempi.)
En ole se jota kommentoit, mutta ohiksena totean että hevoset kommunikoivat hevosten kielellä ja ihmiset ihmisten kielellä. Ihmisten kielessä puhe on keskeisessä asemassa.
Ethän sinäkään ole täällä keskustelussa naksuttelemassa kuin valas, oletko siis tyhmempi kuin valas?
Ihmisellä on eläimenä kyky tunnevuorovaikutukseen, kyse on viestinnän sisällöstä eikä sen välineistä eli eleistä tai kielestä. Moni ihmistaimi kasvatetaan kieroon, koska eläimellinen tunneviestintä ja kielellinen viestintä ovat ristiriidassa. Tässäkin keskustelussa puhutaan paljon empatiasta mutta oikeasti ei juurikaan haluta ymmärtää toista. Mutta oli miten oli, niin aapee voisi tukea tuota lasta tilanteessa riippumatta siitä, löytyykö empatiavajeen syyksi teknisiä ongelmia vai onko lapsi vain niin hukassa vaikeassa tilanteessa.
On parempi että lapsi sentään yrittää hänen selkäänsä kuin ettei tämä ottaisi kontaktia lainkaan. Toivottavasti hänen äitinsä reagoi asiallisesti tilanteessa ja tuki ja vahvisti lapselle, ettei kipeään selkään kiipeillä, eikä mennyt kuoreensa.
Vierailija kirjoitti:
Olisitko pystynyt kertomaan äidille sitten miksi oikein purit?
Miksi vanhemman pitäisi olla lempeä tilanteessa jossa hän on turhautunut itse? Kaikista vanhemmista ei ole siihen, eikä sen vaatiminen ole realismia. Jos kasvatustapa vaatii silloin esittämään lempeää vaikka oikeasti tilanne muistuttaa hyvän ja pahan poliisin risteytystä kuulustelemassa, mitä se tekee turvallisuudentunteelle?
Miten moni kasvattaja oikeasti kykenee suhtautumaan hyväksyvästi lapsen negatiivisiin tunteisiin tilanteessa, jossa lapsi vähän väliä puree sisarta? Etenkin kun usein taustalla on väsymystä, parisuhdeongelmia, taloushuolia jne. Voiko sitä vaatia rutiininomaisesti vanhemmilta mikä ei aina onnistu ammattiterapeuteiltakaan?
Kerroin alkup. viestissäni, että sain äidiltä korvilleni, jos ilmaisin vihaa. Eli ei, hänelle en tietenkään olisi tunteistani kertonut. Kuten sanoin, joku täyspäisempi aikuinen olisi ehkä voinut tuossa tilanteessa mua auttaa, mutta sellaista ei ollut.
Väärän käytöksen kieltämisessä ei tietenkään tarvitse olla lempeä vaan tiukka. Tilanteen laannuttua olisi ollut paikallaan selvittää, mikä siihen toistuvasti johti. Ja ei, minun vanhemmistani ei siihen ollut. Toivon, että näitä kokemuksia jakamalla joku toinen saattaa havahtua ajattelemaan, että ehkä siihen lapsen sisäiseen maailmaan voisi tutustua paremmin. Voisi se häiriökäyttäytyminenkin vähentyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa mieltä, ja olen hieman viereltä nähnyt vastaavia tilanteita, ja nostaisin esille, ettei se aikuisen sanoitus mene aina oikein. Mietitäänpä itse, miltä tuntuisi, jos joku tulisi hankalassa tilanteessa sanomaan, että sinä suutuit kun (syy väärin), ja se johtuu siitä kun olet tuollainen (kuvailu väärin), jne.
Ihannetilanteessa lapsen on turvallista vastata, että enhän tunne, ja eihän johdu, ja aikuinen, joka kykenee myöntämään oman erehtyväisyytensä eikä halua jättää lasta vaikeissa tilanteissa yksin, pysyy keskustelussa mukana loppuun asti auttaen lasta selittämään, mitä tapahtui.
…ja silloin päästäisiinkin jo keskusteluun, vuorovaikutukseen, ja yhteyteen, ja sepä onkin juuri tasapainoisen kasvatuksen ydinjuttu. En ole siis eri mieltä kommenttisi kanssa, nostit hyvän asian esiin. Toki kuten itsekin sanoit, ideaalitilanteessa. Aina päästä siihen, mutta siihen on hyvä pyrkiä. Vielä muistaen huomioida, mitä minkäkin ikäinen lapsi kykenee ymmärtämään. T tuo jota kommentoit :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei psykopaatiksi voi kasvaa, sellaiseksi synnytään.
Vain osittain. Jos "psykopaattigeenit" perinyt lapsi saa hyvän ja rakastavan kasvatuksen, hänestä voi tulla normaalielämään kykenevä yksilö. Esimerkiksi astronautti Neil Armstrongilla oli hyvin paljon psykopaatin piirteitä ja niistä oli hyötyä, kun hän kykeni pysymään hätätilanteissa rauhallisena ja toimintakykyisenä.
Vaikea uskoa, että Armstrongilla olisi ollut paljon psykopaatin piirteitä. Rauhallinen ja vähäpuheinen oli kyllä, mutta pitäisin sitä ihan eri asiana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Psykopaattilapsidiagnoosi annettu epäilemättä asiantuntevalta taholta.
Vierailija kirjoitti:
Empatiataidot opitaan. Onko lapselle sanoitettu tunteita: huomaan, että olet vihainen, surullinen, pettynyt, kyllästynyt, innostunut, iloinen jne. ?
Ei niitä aina tarvi sanoittaa! Kyllähän lapsi oppii omasta kokemuksesta, miten eri tunnetiloihin vastataan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli tuollainen vaihe yhdeksänvuotiaalla. Ei kylläkään kiusannut lemmikkiä, mutta härnäsi sillä vanhempia mielellään. Kaamea näytös jos rankaistiin pahimmista ylilyönneistä ja vuolaasti valitti miten koko maailma on häntä vastaan. Anteeksipyytäminen oli tervanjuontia. Vaihe meni ohi niin etten edes huomannut mihin se katosi. Melkoisia keskusteluja tuli käytyä silloin missä toinen yritti inttää ja vedättää rajattomiin, eikä tuntunut lainkaan ymmärtävän milloin ylitti rajan vaikka siitä varoitettiin.