Lapsi 4,5 v. ei tunne empatiaa, sanoo päiväkodin henkilökunta

Nyt kun katson ketjun otsikkoa, niin tämä päiväkodin lausunto on käännetty ensin suomesta englanniksi ja sitten englannista suomeksi. Voi olla rikkinäinen puhelin kyseessä...

Muutenkin kehottaisin ap:ta suhtautumaan tietyllä varauksella kaikkien näiden tiedonmurusten tulkintaan, joita hän täällä meille kovin auliisti jakaa. Kieli- ja kulttuurierot kuitenkin vaikeuttavat aika lailla kokonaiskuvan saamista asiasta.

Jos kahdessa päiväkodissa ollaan sitä mieltä, että lapsen empatiakyky ei ole normaali, niin siinä ei kyllä äidin uusi kaveri voi auttaa yhtään mitenkään, paitsi juurikin pitämällä puoliaan ja asettamalla itseensä liittyviä rajoja.

Voi olla että lapsella on kirjaimellisesti jokin kehityshäiriö tavassa, jolla aivot käsittelevät muihin liittyviä tunteita. Pitkässä australialaisessa seurantatutkimuksessa, jossa seurattiin jonkun paikkakunnan koko ikäluokkaa joku 40 vuotta, todettiin, että jo tarhassa erottuivat joukosta ne, joista tuli elämäntaparikollisia tai muuten yhteisössä huonosti toimivia yksilöitä.

Minun sisarenpoikani pelottaa minua ja hän on nyt 7-vuotias. Jos meidän on pakko ottaa hänet niin nukutaan kaikki meidän makkarissa niin ettei ovea saa auki ulkopuolelta koirat mukaan lukien.

On niin helppoa sanoa mitä pitäisi tehdä kun tilanne ei osu omalle kohdalle. Jos olen ihan rehellinen niin en halua häntä perheeni lähelle ja olen melko varma että hän tulee jossain vaiheessa olemaan iso osa jotain tragediaa.

Sisareni ja hänen miehensä mielestä poikaa ei vain ymmärretä lukuisissa päiväkodeissa/hoitopaikoissa ja poika on vain liian älykäs ikäryhmäänsä nähden. Kateellisuutta ym.

Poika satuttaa tahallaan eläimiä ja nauraa päälle. Koko suvun koirat välttelevät häntä. Kerran tyttäreni 4-vuotis synttäreillä ihmiset kehuivat hänen hiuksiaan jotka isosisko oli kihartanut. Poika oli ottanut sakset keittiöstä ja leikkonut neljävuotiaan hiukset koska häntä ei kehuttu. Hänen idiootti isänsä osti hänelle ilmakiväärin ja hän kehui miten linnut vaan putoilivat kun hän mätki menemään. Iäkkäät vanhempani työntävät senkin oven eteen kun poika on yötä.

Lasuja on varmaan mapillinen, kukaan ei silti tee mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei psykopaatiksi voi kasvaa, sellaiseksi synnytään.

Vain osittain. Jos "psykopaattigeenit" perinyt lapsi saa hyvän ja rakastavan kasvatuksen, hänestä voi tulla normaalielämään kykenevä yksilö. Esimerkiksi astronautti Neil Armstrongilla oli hyvin paljon psykopaatin piirteitä ja niistä oli hyötyä, kun hän kykeni pysymään hätätilanteissa rauhallisena ja toimintakykyisenä.

Totta, mutta kasvatuskaan opeta tuntemaan empatiaa. Kasvatuksen avulla voi opettaa lukemaan toisen ilmeitä ja arvioimaan tunteita.

Lasten kohdalla puhutaan sosiaalistumisesta. Taitaa tuo 4 vuoden rajapyykki olla juuri niitä ratkaisevia aikoja, että jos siihen mennessä ei ole sosiaalistunut toimimaan muiden kanssa normaalisti, niin on syytä huolestua että tulee pysyvä vinouma. Kyllä tähän pitäisi ottaa ammattiauttajia mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Samaa mieltä, ja olen hieman viereltä nähnyt vastaavia tilanteita, ja nostaisin esille, ettei se aikuisen sanoitus mene aina oikein. Mietitäänpä itse, miltä tuntuisi, jos joku tulisi hankalassa tilanteessa sanomaan, että sinä suutuit kun (syy väärin), ja se johtuu siitä kun olet tuollainen (kuvailu väärin), jne.

Ihannetilanteessa lapsen on turvallista vastata, että enhän tunne, ja eihän johdu, ja aikuinen, joka kykenee myöntämään oman erehtyväisyytensä eikä halua jättää lasta vaikeissa tilanteissa yksin, pysyy keskustelussa mukana loppuun asti auttaen lasta selittämään, mitä tapahtui.

Siis neljävuotias kiipesi selkään, vaikka sulla selkä kipeä ja jouduit hänet sieltä irrottamaan pois. Lisäksi työnsi leluautoa koiran päälle. 

Sanoisin, että aivan tuikitavallinen pikkulapsi! Juuri tuollaisissa tilanteissahan sitä empatiaa opetetaan lapselle ja aikuinen sanoo, että "nyt tuli koiralle paha mieli ja se säikähti, tosi kurja juttu, miltä sinusta tuntuisi jos joku  työntäisi noin isolla leluautolla sinun päällesi..."

Tärkeää on, että aikuinen itse pysyy rauhallisena ja sanoittaa tilanteen lapselle.  

Vierailija kirjoitti:

Jos kahdessa päiväkodissa ollaan sitä mieltä, että lapsen empatiakyky ei ole normaali, niin siinä ei kyllä äidin uusi kaveri voi auttaa yhtään mitenkään, paitsi juurikin pitämällä puoliaan ja asettamalla itseensä liittyviä rajoja.

Voi olla että lapsella on kirjaimellisesti jokin kehityshäiriö tavassa, jolla aivot käsittelevät muihin liittyviä tunteita. Pitkässä australialaisessa seurantatutkimuksessa, jossa seurattiin jonkun paikkakunnan koko ikäluokkaa joku 40 vuotta, todettiin, että jo tarhassa erottuivat joukosta ne, joista tuli elämäntaparikollisia tai muuten yhteisössä huonosti toimivia yksilöitä.

Tuo on täysin julmaa ja tarpeetonta puhetta 4-vuotiasta kohtaan. Hän on vielä pieni lapsi, ja hänen kehitykseensä voidaan vaikuttaa monin tavoin.

Uskoisin päiväkotien neuvottelevan aivan aluksi siitä, että lapsi alkaisi käydä yhtä päiväkotia. On lapselle todella raskasta omaksua kahden päiväkodin tavat, kaverisuhteet, aikuiset jne. Tätä ei yleensä suositella kenellekään, kaikkein vähiten lapselle, jolla on ongelmia.

Ongelma on kaksi päiväkotia. Ei kenenkään lapsen pidä käydä kahta eri päiväkotia. Vain yksi päiväkoti, se on ensimmäinen askel!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei psykopaatiksi voi kasvaa, sellaiseksi synnytään.

Vain osittain. Jos "psykopaattigeenit" perinyt lapsi saa hyvän ja rakastavan kasvatuksen, hänestä voi tulla normaalielämään kykenevä yksilö. Esimerkiksi astronautti Neil Armstrongilla oli hyvin paljon psykopaatin piirteitä ja niistä oli hyötyä, kun hän kykeni pysymään hätätilanteissa rauhallisena ja toimintakykyisenä.

Totta, mutta kasvatuskaan opeta tuntemaan empatiaa. Kasvatuksen avulla voi opettaa lukemaan toisen ilmeitä ja arvioimaan tunteita.

Lasten kohdalla puhutaan sosiaalistumisesta. Taitaa tuo 4 vuoden rajapyykki olla juuri niitä ratkaisevia aikoja, että jos siihen mennessä ei ole sosiaalistunut toimimaan muiden kanssa normaalisti, niin on syytä huolestua että tulee pysyvä vinouma. Kyllä tähän pitäisi ottaa ammattiauttajia mukaan.

Yhdenlaista ammattiapua olisi ensinnäkin, että lapsi saisi normaalit olot missä harjoitella sosiaalisuutta. Lapsi oireilee taatusti eroa, kahta kotia, kahta päiväkotia.

Eli lapsi käymään säännöllisesti yhtä päiväkotia, ja sieltä sitten lisätukea tarpeen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Empatiataidot opitaan. Onko lapselle sanoitettu tunteita: huomaan, että olet vihainen, surullinen, pettynyt, kyllästynyt, innostunut, iloinen jne. ?

Eikä jätä siihen, vaan kertoo, miten toimitaan/ei toimita. Esim. että on OK olla vihainen/kateellinen jne. mutta silloin ei lyödä ketään, rikota toisen leluja, vaan... Eikä ole mitenkään paha, vaikka ääntä vähän korottaisi (ei tarkoita huutamista), silloin on oltavakin tiukkana, kun opetetaan, ettei ketään satuteta. Todellakaan ei myöskään pyydetä vaan otetaan lapsi pois selästä ym. Lapsen tulee oppia, että ihmiset tarvittaessa puolustavat itseään eivätkä käy neuvottelemaan, saako heitä satuttaa.

Itse kävin samanikäisenä läpi kauden, jolloin purin sisartani. Vasta jälkeenpäin vanhempana olen pystynyt analysoimaan, että purin häneen raivoa, jota tunsin äitiäni kohtaan, joka "pakotti" elämään isän kanssa, jota pelkäsin kuollakseni. Äidille en voinut vihaa ilmaista lainkaan tai sain korvilleni. Pelkäsin myös, että jos en miellytä häntä, hän lähtee ja jättää meidät lapset isän armoille. Ihmisen käytökselle on aina syy, lasten kanssa pitää vain jaksaa kaivella ja selvittää, mikä se on.

Tässäpä se ongelma. Lapsikin on paljon monimutkaisempi olento kuin mitä hän pystyy kertomaan. Oma lapseni kävi aina nipistämään lohduttajia, koska hän ei halunnut olla ainoa johon sattuu. Pikkukoululaisena sitten pamautti tämän vastauksen kun kysyin, muistaako hän sitä kun hän pienempänä aina teki noin. Opettajilta taas on tullut palautetta, että hän on oikein kiva ja miellyttävä ja sosiaalisesti taitava luonne, ja kyllähän hänen kanssaan on ilo asua nyt esiteininä. Nyt pojalla on pehmolelu jonka kanssa kulkee illat, koska nyt hän on jo riittävän iso että kehtaa niin tehdä kun ensimmäisten kouluvuosien kovakundipaine on helpottanut. Ja sen petoeläimen kanssa leikkiessään sanoittaa meille omia tunteitaan, koska edelleenkin ne ovat liian monimutkaisia hänen ikäiselleen suoraan selitettäviksi. Hän on onnistunut näin käsittelemään eropettymyksensä ja suuttumuksensa äitiään kohtaan ja saanut sille hyväksyvän vastaanoton toisin kuin silloin kun yritti rettelöimällä ottaa tilaa. Esimerkiksi ei pystynyt kotona pyytämään mitään anteeksi koskaan, koska oli niin vihainen pinnan alla. Olisi mahdollisesti kokenut valehtelevansa silloin koska ei ollut oikeasti ihan täysin pahoillaan (arvelua, koska, siitä ei ole vielä puhuttu). 

Miettikäähän nyt sanoittajat. Te otatte itsestäänselvyytenä, että teidän älykkyytenne riittää noissa tilanteissa toimimiseen, lapsi on simppeli olento ja hänen tunne-elämänsä sanoitettavissa. Mitä vaikka tuolle sisarenpurijalle olisi pitänyt sanoittaa niin, ettei hänen olonsa olisi siitä vain kurjistunut entisestään. Hänhän olisi vain joutunut toteamaan olevansa huono ja täysin väärinymmärretty siihen päälle. Koska kerran hänelle nimetään tunteita, jotka eivät edes ole totta. Tai vielä pahempaa, jos hän päättää uskoa sanoitukseen ja vääristää tunteensa. Kuten moni kieroonkasvatettu joutuu tekemään. 

Aina voi mennä pieleen, mutta silti on pakko yrittää.

Yksi lapsistani kuormittuu todella helposti, ja kun hän oli pienempi, syttyi jatkuvasti konflikteja pihan lasten kanssa, kun hänellä oli liikaa jännittäviä tapahtumia taustalla tai liikaa aikaa edellisestä ateriasta.

Jotain oli pakko selittää toisille lapsille ja heidän vanhemmilleen, kun omani kilahti kuin kassakone jostain pikkujutusta. Sanoin tyynesti että ”nyt X tarvitsee lepoa” tai nyt ”X:llä alkaa olla nälkä”. Lapsi ei tietenkään itse kokenut tilannetta noin kun ylikierroksien puolella mentiin.

Mutta kun riittävästi jaksoin hokea näitä sanoituksia, alkoi lapsi itsekin alkoi tajuta, mikä yhteys näillä asioilla oli, ja pikkuhiljaa oppi säätelemään omaa vireystilaansa.

Minun nähdäkseni lapselle olisi ollut tosi epäreilua, jos olisin jättänyt hänet vellomaan mustan raivonsa ja ympäristön hiljaisen paheksunnan kanssa.

Etkö ymmärrä mitä yritän sanoa? Ensinnäkin, tuossa sinä et varsinaisesti sanoita, koska X:n lepo ja ruoka ovat sinun tonttiasi. Mutta siinäkin olisi tietysti fiksumpaa jättää lapselle tilaisuus korjata käsitystäsi kuin ilmoittaa taivaasta, että näin se nyt on. Että X:llä taitaa nyt olla nälkä alkamassa, tai että taitaa olla väsymystä nyt. Lapsella on silloin ainakin teoreettinen mahdollisuus puuttua tulkintaasi ja sanoa, että ei kun tapahtui sitä ja tätä. 

Mua ihmetyttää aina kasvattamisessa tämä ajatus, että se taustalla ärtymystä aiheuttava asia ei välttämättä ole nälkä tai väsy, on myös voinut olla kaverin kanssa kärhämää hetki sitten, ja vanhempi sulkee sen vaihtoehdon tavallaan pois sanelemalla, mistä on kysymys. Ja joku lapsi voi reagoida ihan jo siihen tietäväisen opettavaan sävyyn, joka saattaa olla todella alentava. Lapsi on ihminen ja haluaa tulla nähdyksi. Paasaava sanoittaminen tuottaa päinvastaista tunnetta hyvin herkästi. 

Vierailija kirjoitti:

Siis neljävuotias kiipesi selkään, vaikka sulla selkä kipeä ja jouduit hänet sieltä irrottamaan pois. Lisäksi työnsi leluautoa koiran päälle. 

Sanoisin, että aivan tuikitavallinen pikkulapsi! Juuri tuollaisissa tilanteissahan sitä empatiaa opetetaan lapselle ja aikuinen sanoo, että "nyt tuli koiralle paha mieli ja se säikähti, tosi kurja juttu, miltä sinusta tuntuisi jos joku  työntäisi noin isolla leluautolla sinun päällesi..."

Tärkeää on, että aikuinen itse pysyy rauhallisena ja sanoittaa tilanteen lapselle.  

Mutta kuka sanoo noin vuolaan syytöslistan rauhallisena, ilman että ääni tihkuu paheksuntaa? Kovakalloinen lapsi ei olisi reagoinut tuohon mitenkään, mutta herkkä lapsi saa siitä jo valtavat syyllisyydentunteet. Älkää ohjeistako toisianne noin mekaanisesti kun ei voi edes tietää, miten ne ohjeet tulkitaan ja ketä niillä kasvatetaan. 

Olen samaa mieltä alkuosasta. Tuikitavallinen lapsi. Itse vain olin se herkkä lapsi ja olisin päätellyt yhtään toruvammasta luennosta, että olen paha ihminen ja minusta ei pidetä. 

Kuunnelkaa sitä päiväkodin henkilökuntaa. Tiedän että se ensimmäinen reaktio on puollustaa lastaan syytöksiltä, mutta kyllä vanhemmatkin ovat yleensä tietoisia lapsensa ongelmista jo ennen sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Empatiataidot opitaan. Onko lapselle sanoitettu tunteita: huomaan, että olet vihainen, surullinen, pettynyt, kyllästynyt, innostunut, iloinen jne. ?

Eikä jätä siihen, vaan kertoo, miten toimitaan/ei toimita. Esim. että on OK olla vihainen/kateellinen jne. mutta silloin ei lyödä ketään, rikota toisen leluja, vaan... Eikä ole mitenkään paha, vaikka ääntä vähän korottaisi (ei tarkoita huutamista), silloin on oltavakin tiukkana, kun opetetaan, ettei ketään satuteta. Todellakaan ei myöskään pyydetä vaan otetaan lapsi pois selästä ym. Lapsen tulee oppia, että ihmiset tarvittaessa puolustavat itseään eivätkä käy neuvottelemaan, saako heitä satuttaa.

Itse kävin samanikäisenä läpi kauden, jolloin purin sisartani. Vasta jälkeenpäin vanhempana olen pystynyt analysoimaan, että purin häneen raivoa, jota tunsin äitiäni kohtaan, joka "pakotti" elämään isän kanssa, jota pelkäsin kuollakseni. Äidille en voinut vihaa ilmaista lainkaan tai sain korvilleni. Pelkäsin myös, että jos en miellytä häntä, hän lähtee ja jättää meidät lapset isän armoille. Ihmisen käytökselle on aina syy, lasten kanssa pitää vain jaksaa kaivella ja selvittää, mikä se on.

Tässäpä se ongelma. Lapsikin on paljon monimutkaisempi olento kuin mitä hän pystyy kertomaan. Oma lapseni kävi aina nipistämään lohduttajia, koska hän ei halunnut olla ainoa johon sattuu. Pikkukoululaisena sitten pamautti tämän vastauksen kun kysyin, muistaako hän sitä kun hän pienempänä aina teki noin. Opettajilta taas on tullut palautetta, että hän on oikein kiva ja miellyttävä ja sosiaalisesti taitava luonne, ja kyllähän hänen kanssaan on ilo asua nyt esiteininä. Nyt pojalla on pehmolelu jonka kanssa kulkee illat, koska nyt hän on jo riittävän iso että kehtaa niin tehdä kun ensimmäisten kouluvuosien kovakundipaine on helpottanut. Ja sen petoeläimen kanssa leikkiessään sanoittaa meille omia tunteitaan, koska edelleenkin ne ovat liian monimutkaisia hänen ikäiselleen suoraan selitettäviksi. Hän on onnistunut näin käsittelemään eropettymyksensä ja suuttumuksensa äitiään kohtaan ja saanut sille hyväksyvän vastaanoton toisin kuin silloin kun yritti rettelöimällä ottaa tilaa. Esimerkiksi ei pystynyt kotona pyytämään mitään anteeksi koskaan, koska oli niin vihainen pinnan alla. Olisi mahdollisesti kokenut valehtelevansa silloin koska ei ollut oikeasti ihan täysin pahoillaan (arvelua, koska, siitä ei ole vielä puhuttu). 

Miettikäähän nyt sanoittajat. Te otatte itsestäänselvyytenä, että teidän älykkyytenne riittää noissa tilanteissa toimimiseen, lapsi on simppeli olento ja hänen tunne-elämänsä sanoitettavissa. Mitä vaikka tuolle sisarenpurijalle olisi pitänyt sanoittaa niin, ettei hänen olonsa olisi siitä vain kurjistunut entisestään. Hänhän olisi vain joutunut toteamaan olevansa huono ja täysin väärinymmärretty siihen päälle. Koska kerran hänelle nimetään tunteita, jotka eivät edes ole totta. Tai vielä pahempaa, jos hän päättää uskoa sanoitukseen ja vääristää tunteensa. Kuten moni kieroonkasvatettu joutuu tekemään. 

Aina voi mennä pieleen, mutta silti on pakko yrittää.

Yksi lapsistani kuormittuu todella helposti, ja kun hän oli pienempi, syttyi jatkuvasti konflikteja pihan lasten kanssa, kun hänellä oli liikaa jännittäviä tapahtumia taustalla tai liikaa aikaa edellisestä ateriasta.

Jotain oli pakko selittää toisille lapsille ja heidän vanhemmilleen, kun omani kilahti kuin kassakone jostain pikkujutusta. Sanoin tyynesti että ”nyt X tarvitsee lepoa” tai nyt ”X:llä alkaa olla nälkä”. Lapsi ei tietenkään itse kokenut tilannetta noin kun ylikierroksien puolella mentiin.

Mutta kun riittävästi jaksoin hokea näitä sanoituksia, alkoi lapsi itsekin alkoi tajuta, mikä yhteys näillä asioilla oli, ja pikkuhiljaa oppi säätelemään omaa vireystilaansa.

Minun nähdäkseni lapselle olisi ollut tosi epäreilua, jos olisin jättänyt hänet vellomaan mustan raivonsa ja ympäristön hiljaisen paheksunnan kanssa.

Etkö ymmärrä mitä yritän sanoa? Ensinnäkin, tuossa sinä et varsinaisesti sanoita, koska X:n lepo ja ruoka ovat sinun tonttiasi. Mutta siinäkin olisi tietysti fiksumpaa jättää lapselle tilaisuus korjata käsitystäsi kuin ilmoittaa taivaasta, että näin se nyt on. Että X:llä taitaa nyt olla nälkä alkamassa, tai että taitaa olla väsymystä nyt. Lapsella on silloin ainakin teoreettinen mahdollisuus puuttua tulkintaasi ja sanoa, että ei kun tapahtui sitä ja tätä. 

Mua ihmetyttää aina kasvattamisessa tämä ajatus, että se taustalla ärtymystä aiheuttava asia ei välttämättä ole nälkä tai väsy, on myös voinut olla kaverin kanssa kärhämää hetki sitten, ja vanhempi sulkee sen vaihtoehdon tavallaan pois sanelemalla, mistä on kysymys. Ja joku lapsi voi reagoida ihan jo siihen tietäväisen opettavaan sävyyn, joka saattaa olla todella alentava. Lapsi on ihminen ja haluaa tulla nähdyksi. Paasaava sanoittaminen tuottaa päinvastaista tunnetta hyvin herkästi. 

Aivan selvästikin olet aikuisena ja aikuisen analysointitaidoilla loukkaantunut lasten puolesta. Ja vielä ”tietäväinen opettavainen sävy”, vaikuttaa siltä että oikein kieriskelet mielipahassasi.

Ymmärrä nyt, että mustan raivon vallassa oleva pikkulapsi ei todellakaan halua ”puuttua tulkintaani”. Jos hän olisi itseään täydellisesti analysoimaan kykenevä pikkuaikuinen, niin ei tunteiden sanoittamiselle olisi tarvetta.

Mutta hän on lapsi, hukassa, avun tarpeessa. Ja välillä myös konkreettisten sanojen tarpeessa. Jos lukee paljon lapselleen ja keskustelee tämän kanssa paljon”, tietää suunnilleen mitä tämän sanavarastoon kuuluu. Ja vaikka sanavarasto olisi hallussa, sanojen ja tunteiden yhdistely on harjoittelulaji.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa mieltä, ja olen hieman viereltä nähnyt vastaavia tilanteita, ja nostaisin esille, ettei se aikuisen sanoitus mene aina oikein. Mietitäänpä itse, miltä tuntuisi, jos joku tulisi hankalassa tilanteessa sanomaan, että sinä suutuit kun (syy väärin), ja se johtuu siitä kun olet tuollainen (kuvailu väärin), jne.

Ihannetilanteessa lapsen on turvallista vastata, että enhän tunne, ja eihän johdu, ja aikuinen, joka kykenee myöntämään oman erehtyväisyytensä eikä halua jättää lasta vaikeissa tilanteissa yksin, pysyy keskustelussa mukana loppuun asti auttaen lasta selittämään, mitä tapahtui.

Elämä ei tapahdu ihannetilanteessa. Lapset on geneettisesti ohjelmoitu pitämään vanhempiaan jumalolentoina pikkulapsivaiheessa, ja siitä on tarkoitus vieroittua toivottavasti omaan tahtiin siinä vaiheessa kun turvallisuudentunne on riittävä muutenkin. Ei pidä lähteä sorkkimaan asiaa puoleen tai toiseen joko ruokkien vanhemman narsismia tai pyrkimällä demokraattisen kasvatuksen nimissä osoittamaan, että vanhemmat ovat lapsen alapuolella. Toki näitä tapahtuu koska virheitä tapahtuu, mutta tekisimme viisaasti kulttuurina jos emme pyrkisi kiikuttamaan asiaa kumpaankaan suuntaan. 

Mieti hetki parisuhdetta, jossa toinen sanoittaa toiselle ja toisella on mahdollisuus toki sanoa, että enhän tunne. Jos tämä toistuu päivittäin monta kertaa, aikuinenkin lannistuu eikä viitsi oikoa toisen käsityksiä vaan alkaa ihmetellä, onko toinen muutenkaan ihan luotettava jos ymmärrys on noin rajoittunut ja into tulkita kysymättä noin kova. Kasvattaja ei ole aina ihanteellinen olento millään muotoa, ja olisi ihan hyvä jos kasvatus olisi senverran hillitympää toimintaa, ettei siinä ohjattaisi sorkkimaan liikaa toisen tontille vaan lähdettäisiin ajatuksesta, että toisesta tulee kyllä ihan ihminen jos en liiemmin mokaile. Erityistilanteet sitten erikseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Empatiataidot opitaan. Onko lapselle sanoitettu tunteita: huomaan, että olet vihainen, surullinen, pettynyt, kyllästynyt, innostunut, iloinen jne. ?

Eikä jätä siihen, vaan kertoo, miten toimitaan/ei toimita. Esim. että on OK olla vihainen/kateellinen jne. mutta silloin ei lyödä ketään, rikota toisen leluja, vaan... Eikä ole mitenkään paha, vaikka ääntä vähän korottaisi (ei tarkoita huutamista), silloin on oltavakin tiukkana, kun opetetaan, ettei ketään satuteta. Todellakaan ei myöskään pyydetä vaan otetaan lapsi pois selästä ym. Lapsen tulee oppia, että ihmiset tarvittaessa puolustavat itseään eivätkä käy neuvottelemaan, saako heitä satuttaa.

Itse kävin samanikäisenä läpi kauden, jolloin purin sisartani. Vasta jälkeenpäin vanhempana olen pystynyt analysoimaan, että purin häneen raivoa, jota tunsin äitiäni kohtaan, joka "pakotti" elämään isän kanssa, jota pelkäsin kuollakseni. Äidille en voinut vihaa ilmaista lainkaan tai sain korvilleni. Pelkäsin myös, että jos en miellytä häntä, hän lähtee ja jättää meidät lapset isän armoille. Ihmisen käytökselle on aina syy, lasten kanssa pitää vain jaksaa kaivella ja selvittää, mikä se on.

Tässäpä se ongelma. Lapsikin on paljon monimutkaisempi olento kuin mitä hän pystyy kertomaan. Oma lapseni kävi aina nipistämään lohduttajia, koska hän ei halunnut olla ainoa johon sattuu. Pikkukoululaisena sitten pamautti tämän vastauksen kun kysyin, muistaako hän sitä kun hän pienempänä aina teki noin. Opettajilta taas on tullut palautetta, että hän on oikein kiva ja miellyttävä ja sosiaalisesti taitava luonne, ja kyllähän hänen kanssaan on ilo asua nyt esiteininä. Nyt pojalla on pehmolelu jonka kanssa kulkee illat, koska nyt hän on jo riittävän iso että kehtaa niin tehdä kun ensimmäisten kouluvuosien kovakundipaine on helpottanut. Ja sen petoeläimen kanssa leikkiessään sanoittaa meille omia tunteitaan, koska edelleenkin ne ovat liian monimutkaisia hänen ikäiselleen suoraan selitettäviksi. Hän on onnistunut näin käsittelemään eropettymyksensä ja suuttumuksensa äitiään kohtaan ja saanut sille hyväksyvän vastaanoton toisin kuin silloin kun yritti rettelöimällä ottaa tilaa. Esimerkiksi ei pystynyt kotona pyytämään mitään anteeksi koskaan, koska oli niin vihainen pinnan alla. Olisi mahdollisesti kokenut valehtelevansa silloin koska ei ollut oikeasti ihan täysin pahoillaan (arvelua, koska, siitä ei ole vielä puhuttu). 

Miettikäähän nyt sanoittajat. Te otatte itsestäänselvyytenä, että teidän älykkyytenne riittää noissa tilanteissa toimimiseen, lapsi on simppeli olento ja hänen tunne-elämänsä sanoitettavissa. Mitä vaikka tuolle sisarenpurijalle olisi pitänyt sanoittaa niin, ettei hänen olonsa olisi siitä vain kurjistunut entisestään. Hänhän olisi vain joutunut toteamaan olevansa huono ja täysin väärinymmärretty siihen päälle. Koska kerran hänelle nimetään tunteita, jotka eivät edes ole totta. Tai vielä pahempaa, jos hän päättää uskoa sanoitukseen ja vääristää tunteensa. Kuten moni kieroonkasvatettu joutuu tekemään. 

Aina voi mennä pieleen, mutta silti on pakko yrittää.

Yksi lapsistani kuormittuu todella helposti, ja kun hän oli pienempi, syttyi jatkuvasti konflikteja pihan lasten kanssa, kun hänellä oli liikaa jännittäviä tapahtumia taustalla tai liikaa aikaa edellisestä ateriasta.

Jotain oli pakko selittää toisille lapsille ja heidän vanhemmilleen, kun omani kilahti kuin kassakone jostain pikkujutusta. Sanoin tyynesti että ”nyt X tarvitsee lepoa” tai nyt ”X:llä alkaa olla nälkä”. Lapsi ei tietenkään itse kokenut tilannetta noin kun ylikierroksien puolella mentiin.

Mutta kun riittävästi jaksoin hokea näitä sanoituksia, alkoi lapsi itsekin alkoi tajuta, mikä yhteys näillä asioilla oli, ja pikkuhiljaa oppi säätelemään omaa vireystilaansa.

Minun nähdäkseni lapselle olisi ollut tosi epäreilua, jos olisin jättänyt hänet vellomaan mustan raivonsa ja ympäristön hiljaisen paheksunnan kanssa.

Etkö ymmärrä mitä yritän sanoa? Ensinnäkin, tuossa sinä et varsinaisesti sanoita, koska X:n lepo ja ruoka ovat sinun tonttiasi. Mutta siinäkin olisi tietysti fiksumpaa jättää lapselle tilaisuus korjata käsitystäsi kuin ilmoittaa taivaasta, että näin se nyt on. Että X:llä taitaa nyt olla nälkä alkamassa, tai että taitaa olla väsymystä nyt. Lapsella on silloin ainakin teoreettinen mahdollisuus puuttua tulkintaasi ja sanoa, että ei kun tapahtui sitä ja tätä. 

Mua ihmetyttää aina kasvattamisessa tämä ajatus, että se taustalla ärtymystä aiheuttava asia ei välttämättä ole nälkä tai väsy, on myös voinut olla kaverin kanssa kärhämää hetki sitten, ja vanhempi sulkee sen vaihtoehdon tavallaan pois sanelemalla, mistä on kysymys. Ja joku lapsi voi reagoida ihan jo siihen tietäväisen opettavaan sävyyn, joka saattaa olla todella alentava. Lapsi on ihminen ja haluaa tulla nähdyksi. Paasaava sanoittaminen tuottaa päinvastaista tunnetta hyvin herkästi. 

Aivan selvästikin olet aikuisena ja aikuisen analysointitaidoilla loukkaantunut lasten puolesta. Ja vielä ”tietäväinen opettavainen sävy”, vaikuttaa siltä että oikein kieriskelet mielipahassasi.

Ymmärrä nyt, että mustan raivon vallassa oleva pikkulapsi ei todellakaan halua ”puuttua tulkintaani”. Jos hän olisi itseään täydellisesti analysoimaan kykenevä pikkuaikuinen, niin ei tunteiden sanoittamiselle olisi tarvetta.

Mutta hän on lapsi, hukassa, avun tarpeessa. Ja välillä myös konkreettisten sanojen tarpeessa. Jos lukee paljon lapselleen ja keskustelee tämän kanssa paljon”, tietää suunnilleen mitä tämän sanavarastoon kuuluu. Ja vaikka sanavarasto olisi hallussa, sanojen ja tunteiden yhdistely on harjoittelulaji.

No niin. Eli nyt sanoitat minua, ja menee huti, eikä asiaa muuta vaikka se sinun mielestäsi olisi aivan selvä. Voitko yrittää uskoa mitä vastaan: en ole loukkaantunut enkä kieriskele mielipahassani. Olen lievästi ärtynyt siitä, miten sitkeässä tämä sanoitusmuoti tuntuu istuvan, ja ettei siihen samaistuva kasvattaja edes halua yrittää ymmärtää aidosti keskustelukumppaniaan. Tämä on hiukan irvokasta, kun samaan aikaan yritetään perustella oikeutta ja tarvetta sanoittaa lapselle, mitä tämä tuntee. 

Minä kerroin yllä, mitä ne konkreettiset sanat tuossa tilanteessa voisivat olla. Etkö nähnyt niitä? Että ei sanota, että nyt X:llä on nälkä ja väsy, vaan että nyt taitaa olla nälkä ja väsy. Minun lapsuudessani kuuli nimenomaan tätä jälkimmäistä muotoa, koska oltiin kohteliaita, myös lasta kohtaan. Haluan sen takaisin. Jos raivo on niin mustaa ettei lapsi kuule yhtään mitään, silloin on ehkä se ja sama vaikka sanottaisiin mitä, mutta jos on olemassa mahdollisuus että raivon läpi kuuluu jotain, olisi hyvä että se jotain ei raivostuta lasta ennestään. Kuten moni lapsi tosiaan suuttuu sanoittamisesta. Väitätkö heidän olevan väärässä? 

Vierailija kirjoitti:

Elämä ei tapahdu ihannetilanteessa. Lapset on geneettisesti ohjelmoitu pitämään vanhempiaan jumalolentoina pikkulapsivaiheessa, ja siitä on tarkoitus vieroittua toivottavasti omaan tahtiin siinä vaiheessa kun turvallisuudentunne on riittävä muutenkin. Ei pidä lähteä sorkkimaan asiaa puoleen tai toiseen joko ruokkien vanhemman narsismia tai pyrkimällä demokraattisen kasvatuksen nimissä osoittamaan, että vanhemmat ovat lapsen alapuolella. Toki näitä tapahtuu koska virheitä tapahtuu, mutta tekisimme viisaasti kulttuurina jos emme pyrkisi kiikuttamaan asiaa kumpaankaan suuntaan. 

Mieti hetki parisuhdetta, jossa toinen sanoittaa toiselle ja toisella on mahdollisuus toki sanoa, että enhän tunne. Jos tämä toistuu päivittäin monta kertaa, aikuinenkin lannistuu eikä viitsi oikoa toisen käsityksiä vaan alkaa ihmetellä, onko toinen muutenkaan ihan luotettava jos ymmärrys on noin rajoittunut ja into tulkita kysymättä noin kova. Kasvattaja ei ole aina ihanteellinen olento millään muotoa, ja olisi ihan hyvä jos kasvatus olisi senverran hillitympää toimintaa, ettei siinä ohjattaisi sorkkimaan liikaa toisen tontille vaan lähdettäisiin ajatuksesta, että toisesta tulee kyllä ihan ihminen jos en liiemmin mokaile. Erityistilanteet sitten erikseen. 

Oikeastaan kutsuin väärin ihannetilanteeksi, siis tuohan olisi normaalitilanne, että aikuinen sanoittaa, jos lapsen on vaikea löytää sanoja kokemuksilleen. Jos menee pieleen, lapsi voi sanoa, että ei noin. Ja aikuinen haluaa kuulla, miten sitten. Turhan usein ei vain ole malttia käydä näitä keskusteluja eikä aikuisella kykyä antaa lapselle yhtälaista oikeutta ilmaista itseään.

Aikuisten väliset suhteet ovat ihan eri asia, kun yleensä aikuisikään mennessä ihmiset ovat oppineet ilmaisemaan itseään, kuka mitenkin, eikä ole kenenkään vastuulla toista siinä auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Empatiataidot opitaan. Onko lapselle sanoitettu tunteita: huomaan, että olet vihainen, surullinen, pettynyt, kyllästynyt, innostunut, iloinen jne. ?

Eikä jätä siihen, vaan kertoo, miten toimitaan/ei toimita. Esim. että on OK olla vihainen/kateellinen jne. mutta silloin ei lyödä ketään, rikota toisen leluja, vaan... Eikä ole mitenkään paha, vaikka ääntä vähän korottaisi (ei tarkoita huutamista), silloin on oltavakin tiukkana, kun opetetaan, ettei ketään satuteta. Todellakaan ei myöskään pyydetä vaan otetaan lapsi pois selästä ym. Lapsen tulee oppia, että ihmiset tarvittaessa puolustavat itseään eivätkä käy neuvottelemaan, saako heitä satuttaa.

Itse kävin samanikäisenä läpi kauden, jolloin purin sisartani. Vasta jälkeenpäin vanhempana olen pystynyt analysoimaan, että purin häneen raivoa, jota tunsin äitiäni kohtaan, joka "pakotti" elämään isän kanssa, jota pelkäsin kuollakseni. Äidille en voinut vihaa ilmaista lainkaan tai sain korvilleni. Pelkäsin myös, että jos en miellytä häntä, hän lähtee ja jättää meidät lapset isän armoille. Ihmisen käytökselle on aina syy, lasten kanssa pitää vain jaksaa kaivella ja selvittää, mikä se on.

Tässäpä se ongelma. Lapsikin on paljon monimutkaisempi olento kuin mitä hän pystyy kertomaan. Oma lapseni kävi aina nipistämään lohduttajia, koska hän ei halunnut olla ainoa johon sattuu. Pikkukoululaisena sitten pamautti tämän vastauksen kun kysyin, muistaako hän sitä kun hän pienempänä aina teki noin. Opettajilta taas on tullut palautetta, että hän on oikein kiva ja miellyttävä ja sosiaalisesti taitava luonne, ja kyllähän hänen kanssaan on ilo asua nyt esiteininä. Nyt pojalla on pehmolelu jonka kanssa kulkee illat, koska nyt hän on jo riittävän iso että kehtaa niin tehdä kun ensimmäisten kouluvuosien kovakundipaine on helpottanut. Ja sen petoeläimen kanssa leikkiessään sanoittaa meille omia tunteitaan, koska edelleenkin ne ovat liian monimutkaisia hänen ikäiselleen suoraan selitettäviksi. Hän on onnistunut näin käsittelemään eropettymyksensä ja suuttumuksensa äitiään kohtaan ja saanut sille hyväksyvän vastaanoton toisin kuin silloin kun yritti rettelöimällä ottaa tilaa. Esimerkiksi ei pystynyt kotona pyytämään mitään anteeksi koskaan, koska oli niin vihainen pinnan alla. Olisi mahdollisesti kokenut valehtelevansa silloin koska ei ollut oikeasti ihan täysin pahoillaan (arvelua, koska, siitä ei ole vielä puhuttu). 

Miettikäähän nyt sanoittajat. Te otatte itsestäänselvyytenä, että teidän älykkyytenne riittää noissa tilanteissa toimimiseen, lapsi on simppeli olento ja hänen tunne-elämänsä sanoitettavissa. Mitä vaikka tuolle sisarenpurijalle olisi pitänyt sanoittaa niin, ettei hänen olonsa olisi siitä vain kurjistunut entisestään. Hänhän olisi vain joutunut toteamaan olevansa huono ja täysin väärinymmärretty siihen päälle. Koska kerran hänelle nimetään tunteita, jotka eivät edes ole totta. Tai vielä pahempaa, jos hän päättää uskoa sanoitukseen ja vääristää tunteensa. Kuten moni kieroonkasvatettu joutuu tekemään. 

Aina voi mennä pieleen, mutta silti on pakko yrittää.

Yksi lapsistani kuormittuu todella helposti, ja kun hän oli pienempi, syttyi jatkuvasti konflikteja pihan lasten kanssa, kun hänellä oli liikaa jännittäviä tapahtumia taustalla tai liikaa aikaa edellisestä ateriasta.

Jotain oli pakko selittää toisille lapsille ja heidän vanhemmilleen, kun omani kilahti kuin kassakone jostain pikkujutusta. Sanoin tyynesti että ”nyt X tarvitsee lepoa” tai nyt ”X:llä alkaa olla nälkä”. Lapsi ei tietenkään itse kokenut tilannetta noin kun ylikierroksien puolella mentiin.

Mutta kun riittävästi jaksoin hokea näitä sanoituksia, alkoi lapsi itsekin alkoi tajuta, mikä yhteys näillä asioilla oli, ja pikkuhiljaa oppi säätelemään omaa vireystilaansa.

Minun nähdäkseni lapselle olisi ollut tosi epäreilua, jos olisin jättänyt hänet vellomaan mustan raivonsa ja ympäristön hiljaisen paheksunnan kanssa.

Etkö ymmärrä mitä yritän sanoa? Ensinnäkin, tuossa sinä et varsinaisesti sanoita, koska X:n lepo ja ruoka ovat sinun tonttiasi. Mutta siinäkin olisi tietysti fiksumpaa jättää lapselle tilaisuus korjata käsitystäsi kuin ilmoittaa taivaasta, että näin se nyt on. Että X:llä taitaa nyt olla nälkä alkamassa, tai että taitaa olla väsymystä nyt. Lapsella on silloin ainakin teoreettinen mahdollisuus puuttua tulkintaasi ja sanoa, että ei kun tapahtui sitä ja tätä. 

Mua ihmetyttää aina kasvattamisessa tämä ajatus, että se taustalla ärtymystä aiheuttava asia ei välttämättä ole nälkä tai väsy, on myös voinut olla kaverin kanssa kärhämää hetki sitten, ja vanhempi sulkee sen vaihtoehdon tavallaan pois sanelemalla, mistä on kysymys. Ja joku lapsi voi reagoida ihan jo siihen tietäväisen opettavaan sävyyn, joka saattaa olla todella alentava. Lapsi on ihminen ja haluaa tulla nähdyksi. Paasaava sanoittaminen tuottaa päinvastaista tunnetta hyvin herkästi. 

Aivan selvästikin olet aikuisena ja aikuisen analysointitaidoilla loukkaantunut lasten puolesta. Ja vielä ”tietäväinen opettavainen sävy”, vaikuttaa siltä että oikein kieriskelet mielipahassasi.

Ymmärrä nyt, että mustan raivon vallassa oleva pikkulapsi ei todellakaan halua ”puuttua tulkintaani”. Jos hän olisi itseään täydellisesti analysoimaan kykenevä pikkuaikuinen, niin ei tunteiden sanoittamiselle olisi tarvetta.

Mutta hän on lapsi, hukassa, avun tarpeessa. Ja välillä myös konkreettisten sanojen tarpeessa. Jos lukee paljon lapselleen ja keskustelee tämän kanssa paljon”, tietää suunnilleen mitä tämän sanavarastoon kuuluu. Ja vaikka sanavarasto olisi hallussa, sanojen ja tunteiden yhdistely on harjoittelulaji.

No niin. Eli nyt sanoitat minua, ja menee huti, eikä asiaa muuta vaikka se sinun mielestäsi olisi aivan selvä. Voitko yrittää uskoa mitä vastaan: en ole loukkaantunut enkä kieriskele mielipahassani. Olen lievästi ärtynyt siitä, miten sitkeässä tämä sanoitusmuoti tuntuu istuvan, ja ettei siihen samaistuva kasvattaja edes halua yrittää ymmärtää aidosti keskustelukumppaniaan. Tämä on hiukan irvokasta, kun samaan aikaan yritetään perustella oikeutta ja tarvetta sanoittaa lapselle, mitä tämä tuntee. 

Minä kerroin yllä, mitä ne konkreettiset sanat tuossa tilanteessa voisivat olla. Etkö nähnyt niitä? Että ei sanota, että nyt X:llä on nälkä ja väsy, vaan että nyt taitaa olla nälkä ja väsy. Minun lapsuudessani kuuli nimenomaan tätä jälkimmäistä muotoa, koska oltiin kohteliaita, myös lasta kohtaan. Haluan sen takaisin. Jos raivo on niin mustaa ettei lapsi kuule yhtään mitään, silloin on ehkä se ja sama vaikka sanottaisiin mitä, mutta jos on olemassa mahdollisuus että raivon läpi kuuluu jotain, olisi hyvä että se jotain ei raivostuta lasta ennestään. Kuten moni lapsi tosiaan suuttuu sanoittamisesta. Väitätkö heidän olevan väärässä? 

Selvä, et ole suuttunut vaan lievästi ärtynyt.

Henkilökohtaisesti olen nähnyt lasteni suuttuvan hyvin monesta asiasta, muttei tunteiden sanoitus ole ollut yksi niistä. Samoin lapseni ovat mielestäni osanneet kertoa, jos sanoitus on menty pieleen.

Kaiken kaikkiaan nykyään kuunnellaan lapsia ja heidän tunteitaan selkeästi enemmän kuin ennen. Sinun ihailemasi entisaika oli myös sitä, että lasten mielipahan ilmaisut olivat ”kiukuttelua”. Muistan lapsuudestani kuulleeni niin monta kertaa ”x kiukuttelee”, että sillä tavalla en ole ainakaan halunnut omia lapsiani vähätellä. Kysyn aina että mikä harmittaa tai onko kivi kengässä. Ja jos lapsi ei osaa kertoa, niin ehdottelen. Ja jos lapsi räjähtää niin sitten kerron että nyt olet levon tarpeessa, tai mikä syy nähdäkseni onkaan. Eli minun vuoroni on silloin, kun lapsi itse ei saa tunteistaan selkoa.

Kuka sitten todella oikeasti muistaa lapsuuden jokaisen komentamisen tai ojentamisen vanhemmiltaan kun jotkut sitten noitakin aikuisena sitten sepittää?

No ei tämän perusteella kyllä mitään psykopatiadiagnoosia voi tehdä. Näistä kuvauksista tulee enemmän mieleen lapsi, joka on turhautunut, eikä osaa purkaa sitä muuten tai sitten lapsi, joka ei saa huomiota tarpeeksi ja kiukuttelee sen takia. Jotain on kyllä vialla, jos lapsi näin käyttytyy ja tarvitsee ehdottomasti rajoja ja myös rakkautta. Lasta voi myös vielä ahdistaa vanhempien ero, varsinkin jos vanhemmat eivät tule toimeen tai jomman kumman vanhemman luona on ikävää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Empatiataidot opitaan. Onko lapselle sanoitettu tunteita: huomaan, että olet vihainen, surullinen, pettynyt, kyllästynyt, innostunut, iloinen jne. ?

En ole ap. Mutta minun lapsi suuttuu noista sanoittamisista. Ei tykkää yhtään. Kamalan vaikeaa tuo empatian opettaminen!

Voisiko olla aleksitymia, koska lapsi turhautuu, kun ei osaa, eikä ymmärrä? Nämä ovat niitä miehiä, jotka eivät puhu, eivätkä pussaa ja suuttuvat aikuisenakin, kun pitäisi puhua tunteista.