Lapsi 4,5 v. ei tunne empatiaa, sanoo päiväkodin henkilökunta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kahdessa päiväkodissa ollaan sitä mieltä, että lapsen empatiakyky ei ole normaali, niin siinä ei kyllä äidin uusi kaveri voi auttaa yhtään mitenkään, paitsi juurikin pitämällä puoliaan ja asettamalla itseensä liittyviä rajoja.

Voi olla että lapsella on kirjaimellisesti jokin kehityshäiriö tavassa, jolla aivot käsittelevät muihin liittyviä tunteita. Pitkässä australialaisessa seurantatutkimuksessa, jossa seurattiin jonkun paikkakunnan koko ikäluokkaa joku 40 vuotta, todettiin, että jo tarhassa erottuivat joukosta ne, joista tuli elämäntaparikollisia tai muuten yhteisössä huonosti toimivia yksilöitä.

Tuo on täysin julmaa ja tarpeetonta puhetta 4-vuotiasta kohtaan. Hän on vielä pieni lapsi, ja hänen kehitykseensä voidaan vaikuttaa monin tavoin.

Uskoisin päiväkotien neuvottelevan aivan aluksi siitä, että lapsi alkaisi käydä yhtä päiväkotia. On lapselle todella raskasta omaksua kahden päiväkodin tavat, kaverisuhteet, aikuiset jne. Tätä ei yleensä suositella kenellekään, kaikkein vähiten lapselle, jolla on ongelmia.

Lapsella on hankalaa, mutta hän ei voi mitään sille, että vanhemmat ovat eronneet. Isällä on tapaamisoikeus lapseen 1 viikko kuukaudessa. Vanhemmat asuvat ihan eri paikkakunnilla. Isän on käytävä töissä myös niinä viikkoina, jolloin lapsi on hänen luonaan. Tilanne muuttuu vasta, kun lapsi menee kouluun. Silloin hän jää pysyvästi asumaan äidin luo ja on vain loma-ajat isällään. Matka on niin pitkä, ettei ole järkevää ajaa 6 tuntia (noin 460 kilometriä) suuntaansa vain tavatakseen lasta. AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kahdessa päiväkodissa ollaan sitä mieltä, että lapsen empatiakyky ei ole normaali, niin siinä ei kyllä äidin uusi kaveri voi auttaa yhtään mitenkään, paitsi juurikin pitämällä puoliaan ja asettamalla itseensä liittyviä rajoja.

Voi olla että lapsella on kirjaimellisesti jokin kehityshäiriö tavassa, jolla aivot käsittelevät muihin liittyviä tunteita. Pitkässä australialaisessa seurantatutkimuksessa, jossa seurattiin jonkun paikkakunnan koko ikäluokkaa joku 40 vuotta, todettiin, että jo tarhassa erottuivat joukosta ne, joista tuli elämäntaparikollisia tai muuten yhteisössä huonosti toimivia yksilöitä.

Tuo on täysin julmaa ja tarpeetonta puhetta 4-vuotiasta kohtaan. Hän on vielä pieni lapsi, ja hänen kehitykseensä voidaan vaikuttaa monin tavoin.

Uskoisin päiväkotien neuvottelevan aivan aluksi siitä, että lapsi alkaisi käydä yhtä päiväkotia. On lapselle todella raskasta omaksua kahden päiväkodin tavat, kaverisuhteet, aikuiset jne. Tätä ei yleensä suositella kenellekään, kaikkein vähiten lapselle, jolla on ongelmia.

Lapsella on hankalaa, mutta hän ei voi mitään sille, että vanhemmat ovat eronneet. Isällä on tapaamisoikeus lapseen 1 viikko kuukaudessa. Vanhemmat asuvat ihan eri paikkakunnilla. Isän on käytävä töissä myös niinä viikkoina, jolloin lapsi on hänen luonaan. Tilanne muuttuu vasta, kun lapsi menee kouluun. Silloin hän jää pysyvästi asumaan äidin luo ja on vain loma-ajat isällään. Matka on niin pitkä, ettei ole järkevää ajaa 6 tuntia (noin 460 kilometriä) suuntaansa vain tavatakseen lasta. AP

Tämä on niin tätä. Aikuisten ei tarvitse ajella autolla koska se ei ole järkevää, mutta lapsi voi kyllä kärsiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Empatiataidot opitaan. Onko lapselle sanoitettu tunteita: huomaan, että olet vihainen, surullinen, pettynyt, kyllästynyt, innostunut, iloinen jne. ?

En ole ap. Mutta minun lapsi suuttuu noista sanoittamisista. Ei tykkää yhtään. Kamalan vaikeaa tuo empatian opettaminen!

Ehkäpä sinun olisi aiheellista pohtia miksi pidät ongelmana sitä että lapsi suuttuu? Kyllä, ne suuttuvat kun eivät saa tehdä mitä haluavat. Se on sitä kasvattamista että opetat käsittelemään suuttumusta, ei se että välttelet suututtamasta lasta.

Olisikohan ajatuksena ollut että sellainen väkinäinen tunteiden sanoittaminen lisää suuttumusta jo valmiiksi hermostuneen lapsen kohdalla? Tai saa esim. surullisenkin vain hermostumaan? Minusta ainakin on ihan ymmärrettävää ettei vanhempi sellaista toivo. Monen lapsen kohdalla on parempi ensin rauhoittua ja sitten tunnetilan laantuessa vasta jutellaan tunteista yms. tarkemmin siten että osoitetaan kiinnostusta mutta ei suoraan sanota että sinusta tuntui siltä ja siltä vaan annetaan lapsen itsekin kertoa ajatuksistaan ja tunteistaan.

Samaa mieltä, ja olen hieman viereltä nähnyt vastaavia tilanteita, ja nostaisin esille, ettei se aikuisen sanoitus mene aina oikein. Mietitäänpä itse, miltä tuntuisi, jos joku tulisi hankalassa tilanteessa sanomaan, että sinä suutuit kun (syy väärin), ja se johtuu siitä kun olet tuollainen (kuvailu väärin), jne.

Lasten kanssa erehtymisen riski on aina otettava, koska muuten lapselle ei voi opettaa mitään maailmasta. Jos lapsi koskee nokkosta ja alkaa itkeä, opastan hänelle ettei nokkoseen kannata koskea, vaikka itku saattaa johtua myös siitä että kenkä hiertää.

Ei, vaan se nokkonen opettaa, ettei siihen kannata koskea. Sinun tehtäväsi on kysyä myötätuntoisesti, puriko nokkonen, ja lapsella on silloin tilaisuus sanoa, ettei se niin pahasti mutta kun kengässä on kivi. Sanoittaja menee metsään ja täysin turhaan. Ei pidä teeskennellä jumalaa lapselle.

Kyllä minun vanhempani ja isovanhempani vain kertoivat että nokkonen polttaa, enkä minä siitä traumatisoitunut. Taitaa olla nykyajan ilmiö tämä suunnaton hienohipiäisyys joka sanankäänteestä. Ei se lapsi mene rikki vaikka joskus kertoisit jotain elämästä.

Et puhu samasta asiasta. Ei ole mitenkään väärin sanoa nokkosenpuremalle, että nokkonen tosiaan polttaa ja se on tuonnäköinen kasvi, joka on niin hyvänmakuinen että lehmät ja hevoset ja kaikki söisi sen heti, jos se ei purisi takaisin. Ja kun nokkosella ei ole silmiä, niin se ei huomannut että sinä olet lapsi etkä lehmä.  Eikä todellisuudessa ole niin nuukaa, mitä tuossa tilanteessa sanotaan, kunhan jotenkin osoitetaan huomiota lapselle, jolla on tiukka paikka. Eli teoreettisemmin sanoen, validoidaan eli vahvistetaan lapselle että jotain huomionarvoista taisi tapahtua, autetaan ymmärtämään ja lohdutetaan. Samalla lapsi oppii, ettei nokkosia tarvitse vihata eikä pelätä, vain varoa. Tuli hiukan lisää elämänkokemusta ja kaikki on paremmin kuin ennen sitä kunhan sormi lakkaa sattumasta. Voidaanpa kysyä, sattuuko paljon ja pitäisikö viedä sormet vesihanan alle, missä ne jäähtyvät ja kipu laimenee.

Tässä keskustellaan esimerkkitasolla, mutta puhutaan kasvatusperiaatteista ja niiden muoti-ilmiöistä. Ei niistä ole pakko kiinnostua eikä tuntea huonommuutta tai tarvetta puolustautua. Kuvaamasi hienohipiäisyys liittyy nimenomaan siihen nykysuuntaukseen, jonka mielestä tunne-elämä ei ole luontainen asia lainkaan, ja se pitää aktiivisesti rakentaa tyhjästä, jotta lapsesta tulisi ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kahdessa päiväkodissa ollaan sitä mieltä, että lapsen empatiakyky ei ole normaali, niin siinä ei kyllä äidin uusi kaveri voi auttaa yhtään mitenkään, paitsi juurikin pitämällä puoliaan ja asettamalla itseensä liittyviä rajoja.

Voi olla että lapsella on kirjaimellisesti jokin kehityshäiriö tavassa, jolla aivot käsittelevät muihin liittyviä tunteita. Pitkässä australialaisessa seurantatutkimuksessa, jossa seurattiin jonkun paikkakunnan koko ikäluokkaa joku 40 vuotta, todettiin, että jo tarhassa erottuivat joukosta ne, joista tuli elämäntaparikollisia tai muuten yhteisössä huonosti toimivia yksilöitä.

Tuo on täysin julmaa ja tarpeetonta puhetta 4-vuotiasta kohtaan. Hän on vielä pieni lapsi, ja hänen kehitykseensä voidaan vaikuttaa monin tavoin.

Uskoisin päiväkotien neuvottelevan aivan aluksi siitä, että lapsi alkaisi käydä yhtä päiväkotia. On lapselle todella raskasta omaksua kahden päiväkodin tavat, kaverisuhteet, aikuiset jne. Tätä ei yleensä suositella kenellekään, kaikkein vähiten lapselle, jolla on ongelmia.

Lapsella on hankalaa, mutta hän ei voi mitään sille, että vanhemmat ovat eronneet. Isällä on tapaamisoikeus lapseen 1 viikko kuukaudessa. Vanhemmat asuvat ihan eri paikkakunnilla. Isän on käytävä töissä myös niinä viikkoina, jolloin lapsi on hänen luonaan. Tilanne muuttuu vasta, kun lapsi menee kouluun. Silloin hän jää pysyvästi asumaan äidin luo ja on vain loma-ajat isällään. Matka on niin pitkä, ettei ole järkevää ajaa 6 tuntia (noin 460 kilometriä) suuntaansa vain tavatakseen lasta. AP

En voi ymmärtää ap, miksi puutut tämän perheen asioihin ja jaat niitä täällä? Alkaa mennä henkilökohtaisuuksiin jakaa näin yksityiskohtaista tietoa. 

Vierailija kirjoitti:

Tässäpä se ongelma. Lapsikin on paljon monimutkaisempi olento kuin mitä hän pystyy kertomaan. Oma lapseni kävi aina nipistämään lohduttajia, koska hän ei halunnut olla ainoa johon sattuu. Pikkukoululaisena sitten pamautti tämän vastauksen kun kysyin, muistaako hän sitä kun hän pienempänä aina teki noin. Opettajilta taas on tullut palautetta, että hän on oikein kiva ja miellyttävä ja sosiaalisesti taitava luonne, ja kyllähän hänen kanssaan on ilo asua nyt esiteininä. Nyt pojalla on pehmolelu jonka kanssa kulkee illat, koska nyt hän on jo riittävän iso että kehtaa niin tehdä kun ensimmäisten kouluvuosien kovakundipaine on helpottanut. Ja sen petoeläimen kanssa leikkiessään sanoittaa meille omia tunteitaan, koska edelleenkin ne ovat liian monimutkaisia hänen ikäiselleen suoraan selitettäviksi. Hän on onnistunut näin käsittelemään eropettymyksensä ja suuttumuksensa äitiään kohtaan ja saanut sille hyväksyvän vastaanoton toisin kuin silloin kun yritti rettelöimällä ottaa tilaa. Esimerkiksi ei pystynyt kotona pyytämään mitään anteeksi koskaan, koska oli niin vihainen pinnan alla. Olisi mahdollisesti kokenut valehtelevansa silloin koska ei ollut oikeasti ihan täysin pahoillaan (arvelua, koska, siitä ei ole vielä puhuttu). 

Miettikäähän nyt sanoittajat. Te otatte itsestäänselvyytenä, että teidän älykkyytenne riittää noissa tilanteissa toimimiseen, lapsi on simppeli olento ja hänen tunne-elämänsä sanoitettavissa. Mitä vaikka tuolle sisarenpurijalle olisi pitänyt sanoittaa niin, ettei hänen olonsa olisi siitä vain kurjistunut entisestään. Hänhän olisi vain joutunut toteamaan olevansa huono ja täysin väärinymmärretty siihen päälle. Koska kerran hänelle nimetään tunteita, jotka eivät edes ole totta. Tai vielä pahempaa, jos hän päättää uskoa sanoitukseen ja vääristää tunteensa. Kuten moni kieroonkasvatettu joutuu tekemään. 

Olin tuo pureva lapsi, ja ne tilanteet menivät siten, että sisareni suuttui, riuhtoi itsensä irti ja kertoi äidille, joka kielsi minua puremasta. Tämä kaikki OK, mutta se kaikkein tärkein kysymys, miksi purin, jäi selvittämättä. Äiti ei tosiaan halunnut siitä aiheesta kuulla.

Tuossa jos olisi ollut joku täyspäisempi aikuinen läsnä, olisi voinut koittaa selvittää, mikä puremiseen johti. Se, että lempeästi toteaa lapsen vaikuttaneen vihaiselta, ei ainoastaan sanoita tunnetta, vaan osoittaa, että tämä aikuinen hyväksyy lapsen vihan. Opettaa, että silloin ei saa purra, vaan silloin kerrotaan aikuiselle, mistä kiikastaa, ja aikuinen auttaa selvittämään tilanteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kahdessa päiväkodissa ollaan sitä mieltä, että lapsen empatiakyky ei ole normaali, niin siinä ei kyllä äidin uusi kaveri voi auttaa yhtään mitenkään, paitsi juurikin pitämällä puoliaan ja asettamalla itseensä liittyviä rajoja.

Voi olla että lapsella on kirjaimellisesti jokin kehityshäiriö tavassa, jolla aivot käsittelevät muihin liittyviä tunteita. Pitkässä australialaisessa seurantatutkimuksessa, jossa seurattiin jonkun paikkakunnan koko ikäluokkaa joku 40 vuotta, todettiin, että jo tarhassa erottuivat joukosta ne, joista tuli elämäntaparikollisia tai muuten yhteisössä huonosti toimivia yksilöitä.

Tuo on täysin julmaa ja tarpeetonta puhetta 4-vuotiasta kohtaan. Hän on vielä pieni lapsi, ja hänen kehitykseensä voidaan vaikuttaa monin tavoin.

Uskoisin päiväkotien neuvottelevan aivan aluksi siitä, että lapsi alkaisi käydä yhtä päiväkotia. On lapselle todella raskasta omaksua kahden päiväkodin tavat, kaverisuhteet, aikuiset jne. Tätä ei yleensä suositella kenellekään, kaikkein vähiten lapselle, jolla on ongelmia.

Lapsella on hankalaa, mutta hän ei voi mitään sille, että vanhemmat ovat eronneet. Isällä on tapaamisoikeus lapseen 1 viikko kuukaudessa. Vanhemmat asuvat ihan eri paikkakunnilla. Isän on käytävä töissä myös niinä viikkoina, jolloin lapsi on hänen luonaan. Tilanne muuttuu vasta, kun lapsi menee kouluun. Silloin hän jää pysyvästi asumaan äidin luo ja on vain loma-ajat isällään. Matka on niin pitkä, ettei ole järkevää ajaa 6 tuntia (noin 460 kilometriä) suuntaansa vain tavatakseen lasta. AP

Tämä on niin tätä. Aikuisten ei tarvitse ajella autolla koska se ei ole järkevää, mutta lapsi voi kyllä kärsiä.

Olisiko hyvä ehdottaa äidille, että lapsi tapaisikin isäänsä kerran viikossa viikonloppuna? Isä hakee lapsen ja palauttaa hänet äidille sunnntai-iltana. Isä ajaa 4 x 460 kilometriä joka viikonloppu ja lapsi istuu turvvaistuimessa 6+6 tuntia autossa joka viikonloppu? AP

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kahdessa päiväkodissa ollaan sitä mieltä, että lapsen empatiakyky ei ole normaali, niin siinä ei kyllä äidin uusi kaveri voi auttaa yhtään mitenkään, paitsi juurikin pitämällä puoliaan ja asettamalla itseensä liittyviä rajoja.

Voi olla että lapsella on kirjaimellisesti jokin kehityshäiriö tavassa, jolla aivot käsittelevät muihin liittyviä tunteita. Pitkässä australialaisessa seurantatutkimuksessa, jossa seurattiin jonkun paikkakunnan koko ikäluokkaa joku 40 vuotta, todettiin, että jo tarhassa erottuivat joukosta ne, joista tuli elämäntaparikollisia tai muuten yhteisössä huonosti toimivia yksilöitä.

Tuo on täysin julmaa ja tarpeetonta puhetta 4-vuotiasta kohtaan. Hän on vielä pieni lapsi, ja hänen kehitykseensä voidaan vaikuttaa monin tavoin.

Uskoisin päiväkotien neuvottelevan aivan aluksi siitä, että lapsi alkaisi käydä yhtä päiväkotia. On lapselle todella raskasta omaksua kahden päiväkodin tavat, kaverisuhteet, aikuiset jne. Tätä ei yleensä suositella kenellekään, kaikkein vähiten lapselle, jolla on ongelmia.

Lapsella on hankalaa, mutta hän ei voi mitään sille, että vanhemmat ovat eronneet. Isällä on tapaamisoikeus lapseen 1 viikko kuukaudessa. Vanhemmat asuvat ihan eri paikkakunnilla. Isän on käytävä töissä myös niinä viikkoina, jolloin lapsi on hänen luonaan. Tilanne muuttuu vasta, kun lapsi menee kouluun. Silloin hän jää pysyvästi asumaan äidin luo ja on vain loma-ajat isällään. Matka on niin pitkä, ettei ole järkevää ajaa 6 tuntia (noin 460 kilometriä) suuntaansa vain tavatakseen lasta. AP

Tämä on niin tätä. Aikuisten ei tarvitse ajella autolla koska se ei ole järkevää, mutta lapsi voi kyllä kärsiä.

Olisiko hyvä ehdottaa äidille, että lapsi tapaisikin isäänsä kerran viikossa viikonloppuna? Isä hakee lapsen ja palauttaa hänet äidille sunnntai-iltana. Isä ajaa 4 x 460 kilometriä joka viikonloppu ja lapsi istuu turvvaistuimessa 6+6 tuntia autossa joka viikonloppu? AP

On vanhempien oma päätös asua kaukana toisistaan. Lapsen ei pidä maksaa siitä hintaa. On täysin inhimillisesti kestämätöntä, että lapsella vaihtuu päiväkotikin aina kun vaihtuu vanhempien vahtivuoro.

Kyse on vanhempien itsekkyydestä. Keksiköön ratkaisun, joka on lapsen edun mukainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Empatiataidot opitaan. Onko lapselle sanoitettu tunteita: huomaan, että olet vihainen, surullinen, pettynyt, kyllästynyt, innostunut, iloinen jne. ?

En ole ap. Mutta minun lapsi suuttuu noista sanoittamisista. Ei tykkää yhtään. Kamalan vaikeaa tuo empatian opettaminen!

Ehkäpä sinun olisi aiheellista pohtia miksi pidät ongelmana sitä että lapsi suuttuu? Kyllä, ne suuttuvat kun eivät saa tehdä mitä haluavat. Se on sitä kasvattamista että opetat käsittelemään suuttumusta, ei se että välttelet suututtamasta lasta.

Olisikohan ajatuksena ollut että sellainen väkinäinen tunteiden sanoittaminen lisää suuttumusta jo valmiiksi hermostuneen lapsen kohdalla? Tai saa esim. surullisenkin vain hermostumaan? Minusta ainakin on ihan ymmärrettävää ettei vanhempi sellaista toivo. Monen lapsen kohdalla on parempi ensin rauhoittua ja sitten tunnetilan laantuessa vasta jutellaan tunteista yms. tarkemmin siten että osoitetaan kiinnostusta mutta ei suoraan sanota että sinusta tuntui siltä ja siltä vaan annetaan lapsen itsekin kertoa ajatuksistaan ja tunteistaan.

Samaa mieltä, ja olen hieman viereltä nähnyt vastaavia tilanteita, ja nostaisin esille, ettei se aikuisen sanoitus mene aina oikein. Mietitäänpä itse, miltä tuntuisi, jos joku tulisi hankalassa tilanteessa sanomaan, että sinä suutuit kun (syy väärin), ja se johtuu siitä kun olet tuollainen (kuvailu väärin), jne.

Lasten kanssa erehtymisen riski on aina otettava, koska muuten lapselle ei voi opettaa mitään maailmasta. Jos lapsi koskee nokkosta ja alkaa itkeä, opastan hänelle ettei nokkoseen kannata koskea, vaikka itku saattaa johtua myös siitä että kenkä hiertää.

Ei, vaan se nokkonen opettaa, ettei siihen kannata koskea. Sinun tehtäväsi on kysyä myötätuntoisesti, puriko nokkonen, ja lapsella on silloin tilaisuus sanoa, ettei se niin pahasti mutta kun kengässä on kivi. Sanoittaja menee metsään ja täysin turhaan. Ei pidä teeskennellä jumalaa lapselle.

Kyllä minun vanhempani ja isovanhempani vain kertoivat että nokkonen polttaa, enkä minä siitä traumatisoitunut. Taitaa olla nykyajan ilmiö tämä suunnaton hienohipiäisyys joka sanankäänteestä. Ei se lapsi mene rikki vaikka joskus kertoisit jotain elämästä.

Et puhu samasta asiasta. Ei ole mitenkään väärin sanoa nokkosenpuremalle, että nokkonen tosiaan polttaa ja se on tuonnäköinen kasvi, joka on niin hyvänmakuinen että lehmät ja hevoset ja kaikki söisi sen heti, jos se ei purisi takaisin. Ja kun nokkosella ei ole silmiä, niin se ei huomannut että sinä olet lapsi etkä lehmä.  Eikä todellisuudessa ole niin nuukaa, mitä tuossa tilanteessa sanotaan, kunhan jotenkin osoitetaan huomiota lapselle, jolla on tiukka paikka. Eli teoreettisemmin sanoen, validoidaan eli vahvistetaan lapselle että jotain huomionarvoista taisi tapahtua, autetaan ymmärtämään ja lohdutetaan. Samalla lapsi oppii, ettei nokkosia tarvitse vihata eikä pelätä, vain varoa. Tuli hiukan lisää elämänkokemusta ja kaikki on paremmin kuin ennen sitä kunhan sormi lakkaa sattumasta. Voidaanpa kysyä, sattuuko paljon ja pitäisikö viedä sormet vesihanan alle, missä ne jäähtyvät ja kipu laimenee.

Tässä keskustellaan esimerkkitasolla, mutta puhutaan kasvatusperiaatteista ja niiden muoti-ilmiöistä. Ei niistä ole pakko kiinnostua eikä tuntea huonommuutta tai tarvetta puolustautua. Kuvaamasi hienohipiäisyys liittyy nimenomaan siihen nykysuuntaukseen, jonka mielestä tunne-elämä ei ole luontainen asia lainkaan, ja se pitää aktiivisesti rakentaa tyhjästä, jotta lapsesta tulisi ihminen.

Hienohipiäisyyttä on se, että normaalia elämän opastamista kutsutaan ”jumalan leikkimiseksi”.

Täällä aiemmin mainittiin hevoset. Leikkivätkö nekin jumalaa, kun opettavat hevoslauman tavat jälkeläisilleen? Vai onko tämä vain ihmisten yksinoikeus?

Ja luojan kiitos Suomessa ei voi käydä kahta koulua kerrallaan. Miksi vanhemmat pompottelevat lasta nyt, kun voivat, ja lykkäävät päätöksiä. Jotenkinhan se lapsi tapaa molempia vanhempiaan koulussakin, vaikka ei juoksuteta kahden koulun väliä eri puolella maata.

Välillä ihmisten kyvyttömyys ottaa lapsi huomioon on järkyttävää.

Onneks ketju on taas täynnä täydellsiä aikuisia, jotka osaa ratkaista ainakin muiden ongelmat hyvin. Mites ne omat?

Minusta olisi helvetin ärsyttävää, jos joka kerta, kun oisin todella kiukkuinen, surullinen tai vaikka iloinen ja joku tulisi siihen lässyttävällä äänellä "pirkkopekka, sinua taitaa nyt harmittaa" lössyn lässyn

Kaksi päiväkotia on ihan liikaa. Ei tuollaista saisi olla.

Hohhohh hoijaa,mitä huttua.

Satua.....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Empatiataidot opitaan. Onko lapselle sanoitettu tunteita: huomaan, että olet vihainen, surullinen, pettynyt, kyllästynyt, innostunut, iloinen jne. ?

Eikä jätä siihen, vaan kertoo, miten toimitaan/ei toimita. Esim. että on OK olla vihainen/kateellinen jne. mutta silloin ei lyödä ketään, rikota toisen leluja, vaan... Eikä ole mitenkään paha, vaikka ääntä vähän korottaisi (ei tarkoita huutamista), silloin on oltavakin tiukkana, kun opetetaan, ettei ketään satuteta. Todellakaan ei myöskään pyydetä vaan otetaan lapsi pois selästä ym. Lapsen tulee oppia, että ihmiset tarvittaessa puolustavat itseään eivätkä käy neuvottelemaan, saako heitä satuttaa.

Itse kävin samanikäisenä läpi kauden, jolloin purin sisartani. Vasta jälkeenpäin vanhempana olen pystynyt analysoimaan, että purin häneen raivoa, jota tunsin äitiäni kohtaan, joka "pakotti" elämään isän kanssa, jota pelkäsin kuollakseni. Äidille en voinut vihaa ilmaista lainkaan tai sain korvilleni. Pelkäsin myös, että jos en miellytä häntä, hän lähtee ja jättää meidät lapset isän armoille. Ihmisen käytökselle on aina syy, lasten kanssa pitää vain jaksaa kaivella ja selvittää, mikä se on.

Tässäpä se ongelma. Lapsikin on paljon monimutkaisempi olento kuin mitä hän pystyy kertomaan. Oma lapseni kävi aina nipistämään lohduttajia, koska hän ei halunnut olla ainoa johon sattuu. Pikkukoululaisena sitten pamautti tämän vastauksen kun kysyin, muistaako hän sitä kun hän pienempänä aina teki noin. Opettajilta taas on tullut palautetta, että hän on oikein kiva ja miellyttävä ja sosiaalisesti taitava luonne, ja kyllähän hänen kanssaan on ilo asua nyt esiteininä. Nyt pojalla on pehmolelu jonka kanssa kulkee illat, koska nyt hän on jo riittävän iso että kehtaa niin tehdä kun ensimmäisten kouluvuosien kovakundipaine on helpottanut. Ja sen petoeläimen kanssa leikkiessään sanoittaa meille omia tunteitaan, koska edelleenkin ne ovat liian monimutkaisia hänen ikäiselleen suoraan selitettäviksi. Hän on onnistunut näin käsittelemään eropettymyksensä ja suuttumuksensa äitiään kohtaan ja saanut sille hyväksyvän vastaanoton toisin kuin silloin kun yritti rettelöimällä ottaa tilaa. Esimerkiksi ei pystynyt kotona pyytämään mitään anteeksi koskaan, koska oli niin vihainen pinnan alla. Olisi mahdollisesti kokenut valehtelevansa silloin koska ei ollut oikeasti ihan täysin pahoillaan (arvelua, koska, siitä ei ole vielä puhuttu). 

Miettikäähän nyt sanoittajat. Te otatte itsestäänselvyytenä, että teidän älykkyytenne riittää noissa tilanteissa toimimiseen, lapsi on simppeli olento ja hänen tunne-elämänsä sanoitettavissa. Mitä vaikka tuolle sisarenpurijalle olisi pitänyt sanoittaa niin, ettei hänen olonsa olisi siitä vain kurjistunut entisestään. Hänhän olisi vain joutunut toteamaan olevansa huono ja täysin väärinymmärretty siihen päälle. Koska kerran hänelle nimetään tunteita, jotka eivät edes ole totta. Tai vielä pahempaa, jos hän päättää uskoa sanoitukseen ja vääristää tunteensa. Kuten moni kieroonkasvatettu joutuu tekemään. 

Aina voi mennä pieleen, mutta silti on pakko yrittää.

Yksi lapsistani kuormittuu todella helposti, ja kun hän oli pienempi, syttyi jatkuvasti konflikteja pihan lasten kanssa, kun hänellä oli liikaa jännittäviä tapahtumia taustalla tai liikaa aikaa edellisestä ateriasta.

Jotain oli pakko selittää toisille lapsille ja heidän vanhemmilleen, kun omani kilahti kuin kassakone jostain pikkujutusta. Sanoin tyynesti että ”nyt X tarvitsee lepoa” tai nyt ”X:llä alkaa olla nälkä”. Lapsi ei tietenkään itse kokenut tilannetta noin kun ylikierroksien puolella mentiin.

Mutta kun riittävästi jaksoin hokea näitä sanoituksia, alkoi lapsi itsekin alkoi tajuta, mikä yhteys näillä asioilla oli, ja pikkuhiljaa oppi säätelemään omaa vireystilaansa.

Minun nähdäkseni lapselle olisi ollut tosi epäreilua, jos olisin jättänyt hänet vellomaan mustan raivonsa ja ympäristön hiljaisen paheksunnan kanssa.

Etkö ymmärrä mitä yritän sanoa? Ensinnäkin, tuossa sinä et varsinaisesti sanoita, koska X:n lepo ja ruoka ovat sinun tonttiasi. Mutta siinäkin olisi tietysti fiksumpaa jättää lapselle tilaisuus korjata käsitystäsi kuin ilmoittaa taivaasta, että näin se nyt on. Että X:llä taitaa nyt olla nälkä alkamassa, tai että taitaa olla väsymystä nyt. Lapsella on silloin ainakin teoreettinen mahdollisuus puuttua tulkintaasi ja sanoa, että ei kun tapahtui sitä ja tätä. 

Mua ihmetyttää aina kasvattamisessa tämä ajatus, että se taustalla ärtymystä aiheuttava asia ei välttämättä ole nälkä tai väsy, on myös voinut olla kaverin kanssa kärhämää hetki sitten, ja vanhempi sulkee sen vaihtoehdon tavallaan pois sanelemalla, mistä on kysymys. Ja joku lapsi voi reagoida ihan jo siihen tietäväisen opettavaan sävyyn, joka saattaa olla todella alentava. Lapsi on ihminen ja haluaa tulla nähdyksi. Paasaava sanoittaminen tuottaa päinvastaista tunnetta hyvin herkästi. 

Aivan selvästikin olet aikuisena ja aikuisen analysointitaidoilla loukkaantunut lasten puolesta. Ja vielä ”tietäväinen opettavainen sävy”, vaikuttaa siltä että oikein kieriskelet mielipahassasi.

Ymmärrä nyt, että mustan raivon vallassa oleva pikkulapsi ei todellakaan halua ”puuttua tulkintaani”. Jos hän olisi itseään täydellisesti analysoimaan kykenevä pikkuaikuinen, niin ei tunteiden sanoittamiselle olisi tarvetta.

Mutta hän on lapsi, hukassa, avun tarpeessa. Ja välillä myös konkreettisten sanojen tarpeessa. Jos lukee paljon lapselleen ja keskustelee tämän kanssa paljon”, tietää suunnilleen mitä tämän sanavarastoon kuuluu. Ja vaikka sanavarasto olisi hallussa, sanojen ja tunteiden yhdistely on harjoittelulaji.

No niin. Eli nyt sanoitat minua, ja menee huti, eikä asiaa muuta vaikka se sinun mielestäsi olisi aivan selvä. Voitko yrittää uskoa mitä vastaan: en ole loukkaantunut enkä kieriskele mielipahassani. Olen lievästi ärtynyt siitä, miten sitkeässä tämä sanoitusmuoti tuntuu istuvan, ja ettei siihen samaistuva kasvattaja edes halua yrittää ymmärtää aidosti keskustelukumppaniaan. Tämä on hiukan irvokasta, kun samaan aikaan yritetään perustella oikeutta ja tarvetta sanoittaa lapselle, mitä tämä tuntee. 

Minä kerroin yllä, mitä ne konkreettiset sanat tuossa tilanteessa voisivat olla. Etkö nähnyt niitä? Että ei sanota, että nyt X:llä on nälkä ja väsy, vaan että nyt taitaa olla nälkä ja väsy. Minun lapsuudessani kuuli nimenomaan tätä jälkimmäistä muotoa, koska oltiin kohteliaita, myös lasta kohtaan. Haluan sen takaisin. Jos raivo on niin mustaa ettei lapsi kuule yhtään mitään, silloin on ehkä se ja sama vaikka sanottaisiin mitä, mutta jos on olemassa mahdollisuus että raivon läpi kuuluu jotain, olisi hyvä että se jotain ei raivostuta lasta ennestään. Kuten moni lapsi tosiaan suuttuu sanoittamisesta. Väitätkö heidän olevan väärässä? 

Selvä, et ole suuttunut vaan lievästi ärtynyt.

Henkilökohtaisesti olen nähnyt lasteni suuttuvan hyvin monesta asiasta, muttei tunteiden sanoitus ole ollut yksi niistä. Samoin lapseni ovat mielestäni osanneet kertoa, jos sanoitus on menty pieleen.

Kaiken kaikkiaan nykyään kuunnellaan lapsia ja heidän tunteitaan selkeästi enemmän kuin ennen. Sinun ihailemasi entisaika oli myös sitä, että lasten mielipahan ilmaisut olivat ”kiukuttelua”. Muistan lapsuudestani kuulleeni niin monta kertaa ”x kiukuttelee”, että sillä tavalla en ole ainakaan halunnut omia lapsiani vähätellä. Kysyn aina että mikä harmittaa tai onko kivi kengässä. Ja jos lapsi ei osaa kertoa, niin ehdottelen. Ja jos lapsi räjähtää niin sitten kerron että nyt olet levon tarpeessa, tai mikä syy nähdäkseni onkaan. Eli minun vuoroni on silloin, kun lapsi itse ei saa tunteistaan selkoa.

En minä entisaikaa yksinomaan ihaile, pidätkö minua jotenkin hulluna? Kaiken kaikkiaan, voisitko olla hiukan vähemmän hyökkäävä ja oikeasti haluta kuunnella? Entisaikaa puolustan sen verran, että se oli eri maailma. Jos lapsia on useita ja vanhemmat navetassa tms, niin siinä ei ole välttämättä paljon aikaa setviä jokaisen tunteita. Tässä välissä on ollut vaihe, jossa ei enää oltu pienviljelijöitä vaan palkansaajia, mutta kasvatus on edelleen ollut pitkälle aiemman elämänmuodon mukaista. Eikä kaikki kasvatuksen ongelmat ole aikakaudenkaan vikaa, vaan perheen kertyneitä tunnevammoja. Kulttuuri on ollut myös ikävä, mutta ei täysin ikävä. Eiköhän kaikissa ajoissa ole molemmat puolet.

Sanoittamisesta kun keskustellaan, käy aina näin. Sanoittamisen ystävä alkaa perustella omaa toimintaansa ja tuo esiin tilanteen, jossa hän itse asiassa ei sanoita. Sanoittaminen on sitä, että ei ole mitään alkutilannetta, jossa lapselle on tehty tilaa itse ilmaista mitä on meneillään. Vaan hyökätään alun perin paikalle valmiiden selitysten kanssa, koska ei luoteta lapsen ihmisyyteen. Eikä ymmärretä, että lapsesta tulee itse empaattisempi sillä, että lapsen persoonan rajoja arvostetaan sen sijaan, että niitä yritetään liudentaa. 

Sinä olet onnistunut sanoittajana mahdollisesti siksi, ettet ole puhdasoppinen, vaan pystyt kommunikoimaan riittävän aidosti lastesi kanssa. Lapsesi siis pystyvät vastustamaan tulkintojasi. Mieti hetki, miten paljon on lapsi-vanhempi -komboja, joissa vastustus ei onnistu. Mitä sanot heistä?

Eikö olisi parempi, että kasvatusohjeistus lähtisi siitä, että täydellisyys on harvinainen hyve. Ja ohjattaisiin tasapainoilemaan erillisyyden kunnioittamisen ja läheisyydentarpeiden välillä, koska kaikki lapset ovat erilaisia ja tarvitsevat näitä omanlaisenaan yhdistelmänä voidakseen hyvin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos kahdessa päiväkodissa ollaan sitä mieltä, että lapsen empatiakyky ei ole normaali, niin siinä ei kyllä äidin uusi kaveri voi auttaa yhtään mitenkään, paitsi juurikin pitämällä puoliaan ja asettamalla itseensä liittyviä rajoja.

Voi olla että lapsella on kirjaimellisesti jokin kehityshäiriö tavassa, jolla aivot käsittelevät muihin liittyviä tunteita. Pitkässä australialaisessa seurantatutkimuksessa, jossa seurattiin jonkun paikkakunnan koko ikäluokkaa joku 40 vuotta, todettiin, että jo tarhassa erottuivat joukosta ne, joista tuli elämäntaparikollisia tai muuten yhteisössä huonosti toimivia yksilöitä.

Tuo on täysin julmaa ja tarpeetonta puhetta 4-vuotiasta kohtaan. Hän on vielä pieni lapsi, ja hänen kehitykseensä voidaan vaikuttaa monin tavoin.

Uskoisin päiväkotien neuvottelevan aivan aluksi siitä, että lapsi alkaisi käydä yhtä päiväkotia. On lapselle todella raskasta omaksua kahden päiväkodin tavat, kaverisuhteet, aikuiset jne. Tätä ei yleensä suositella kenellekään, kaikkein vähiten lapselle, jolla on ongelmia.

Lapsella on hankalaa, mutta hän ei voi mitään sille, että vanhemmat ovat eronneet. Isällä on tapaamisoikeus lapseen 1 viikko kuukaudessa. Vanhemmat asuvat ihan eri paikkakunnilla. Isän on käytävä töissä myös niinä viikkoina, jolloin lapsi on hänen luonaan. Tilanne muuttuu vasta, kun lapsi menee kouluun. Silloin hän jää pysyvästi asumaan äidin luo ja on vain loma-ajat isällään. Matka on niin pitkä, ettei ole järkevää ajaa 6 tuntia (noin 460 kilometriä) suuntaansa vain tavatakseen lasta. AP

Tässä taas nähdään mitä se "lapsen oikeus" oikeasti on. Lapsella ei ole mitään väliä, vaan tärkeintä on aikuisten oikeudet leikkiä lapsen elämällä ja terveydellä.

Kasvoin perheessä, jossa vanhempani olivat itsekkäitä ja itsekeskeisiä, empatiakyvyttömiä ja nykyajan termeillä molemmilla luultavasti oli jonkinasteista nepsy-piirrettä.

Tilanteiden ennakointi ja lasten ohjaaminen, tukeminen ja myötäelävä kasvattaminen oli olematonta.

Ennakoinnin puute ja tietyn pelisilmän puute näkyivät juuri siinä, että lapsia syytettiin kun asiat menivät pieleen.

Ja meniväthän ne, saimme huutoa ja lyöntejä kun tilanteet pienten lasten kanssa päästettiin liian pitkälle, tai ei osattu ennakoida, että pienet lapset esim lomareissulla väsyvät kävelemiseen, tarvitsevat ruokaa ja unta suurinpiirtein säännöllisesti jne.

Saimme kuulla olevamme 'tämmöisiä' ja 'sellaisia' ja mitä milloinkin. Ja kuulen sitä vieläkin kun harvoin äitiäni tapaan.

Vastuu siis siirrettiin lapsille ja eihän kukaan lapsi pysty sellaista vastuuta kantamaan vaikka yrittäisi kuinka.

Ihme, että selvisin jotakuinkin järjissäni siitä hullunmyllystä.

Tosiaankin kuulostaa, että tässäkin nyt vaaditaan 4-vuotiaalta ihan liikaa, eikä yksikään aikuinen ota oikeasti vastuuta.

Ja sen vastuun voi oikeasti ottaa vain vanhempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Empatiataidot opitaan. Onko lapselle sanoitettu tunteita: huomaan, että olet vihainen, surullinen, pettynyt, kyllästynyt, innostunut, iloinen jne. ?

En ole ap. Mutta minun lapsi suuttuu noista sanoittamisista. Ei tykkää yhtään. Kamalan vaikeaa tuo empatian opettaminen!

Ehkäpä sinun olisi aiheellista pohtia miksi pidät ongelmana sitä että lapsi suuttuu? Kyllä, ne suuttuvat kun eivät saa tehdä mitä haluavat. Se on sitä kasvattamista että opetat käsittelemään suuttumusta, ei se että välttelet suututtamasta lasta.

Olisikohan ajatuksena ollut että sellainen väkinäinen tunteiden sanoittaminen lisää suuttumusta jo valmiiksi hermostuneen lapsen kohdalla? Tai saa esim. surullisenkin vain hermostumaan? Minusta ainakin on ihan ymmärrettävää ettei vanhempi sellaista toivo. Monen lapsen kohdalla on parempi ensin rauhoittua ja sitten tunnetilan laantuessa vasta jutellaan tunteista yms. tarkemmin siten että osoitetaan kiinnostusta mutta ei suoraan sanota että sinusta tuntui siltä ja siltä vaan annetaan lapsen itsekin kertoa ajatuksistaan ja tunteistaan.

Nykyajan kasvatusmenetelmillä saadaan aikaan vain täysin hukassa olevia lapsia ja nuoria aikuisia. Kyllä se on jo nähty - mt-ongelmat räjähtäneet käsiin. Varsinkaan pojat eivät ole kiinnostuneet näistä tunneasioiden korostamisista. Kyllä he tietävät miksi tuntevat mitäkin. Heille pitää puhua siitä asiasta, eikä tunteista.

Pojat nimenomaan eivät ole perinteisesti tienneet miksi tuntevat mitäkin. Edelleen yritysmaailmassa törmää näihin vanhan polven johtajiin, jotka muka ovat niin järkeviä mutta ottavat ihan kaiken tunteella.

Osa pojista on aleksityymikkoja, mutta eivät kaikki. Voi olla että iso osa näistä tunteistaan mykistyvistä on niitä, jotka ovat pienestä pitäen joutuneet pidättelemään kiukkuaan toisen vääristä tulkinnoista, koska heihin on iskostunut käsitys, että mies pitää tunteensa omana tietonaan ja tunteista puhuminen on ämmäin hommia. Vanhan polven johtajissa on sitten niitä, joilla on vahvat dark triad -piirteet tai muuten vain asema kihonnut hattuun ja ylimieli valloillaan. 

Voin uskoa, että pojan kasvatuksessa tulee paljon ristiriitoja siitä, kun aletaan kohdella vähämielisenä. Onnekseni minulla on mies, joka tuo ärtymyksensä julki jos menen ylitulkitsemaan häntä riittävästi. Kyllä siinä joutuu miettimään toiseenkin kertaan, vaikka olen mielestäni naiseksi aika hienotunteinen parisuhteessa noissa asioissa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Empatiataidot opitaan. Onko lapselle sanoitettu tunteita: huomaan, että olet vihainen, surullinen, pettynyt, kyllästynyt, innostunut, iloinen jne. ?

Eikä jätä siihen, vaan kertoo, miten toimitaan/ei toimita. Esim. että on OK olla vihainen/kateellinen jne. mutta silloin ei lyödä ketään, rikota toisen leluja, vaan... Eikä ole mitenkään paha, vaikka ääntä vähän korottaisi (ei tarkoita huutamista), silloin on oltavakin tiukkana, kun opetetaan, ettei ketään satuteta. Todellakaan ei myöskään pyydetä vaan otetaan lapsi pois selästä ym. Lapsen tulee oppia, että ihmiset tarvittaessa puolustavat itseään eivätkä käy neuvottelemaan, saako heitä satuttaa.

Itse kävin samanikäisenä läpi kauden, jolloin purin sisartani. Vasta jälkeenpäin vanhempana olen pystynyt analysoimaan, että purin häneen raivoa, jota tunsin äitiäni kohtaan, joka "pakotti" elämään isän kanssa, jota pelkäsin kuollakseni. Äidille en voinut vihaa ilmaista lainkaan tai sain korvilleni. Pelkäsin myös, että jos en miellytä häntä, hän lähtee ja jättää meidät lapset isän armoille. Ihmisen käytökselle on aina syy, lasten kanssa pitää vain jaksaa kaivella ja selvittää, mikä se on.

Tässäpä se ongelma. Lapsikin on paljon monimutkaisempi olento kuin mitä hän pystyy kertomaan. Oma lapseni kävi aina nipistämään lohduttajia, koska hän ei halunnut olla ainoa johon sattuu. Pikkukoululaisena sitten pamautti tämän vastauksen kun kysyin, muistaako hän sitä kun hän pienempänä aina teki noin. Opettajilta taas on tullut palautetta, että hän on oikein kiva ja miellyttävä ja sosiaalisesti taitava luonne, ja kyllähän hänen kanssaan on ilo asua nyt esiteininä. Nyt pojalla on pehmolelu jonka kanssa kulkee illat, koska nyt hän on jo riittävän iso että kehtaa niin tehdä kun ensimmäisten kouluvuosien kovakundipaine on helpottanut. Ja sen petoeläimen kanssa leikkiessään sanoittaa meille omia tunteitaan, koska edelleenkin ne ovat liian monimutkaisia hänen ikäiselleen suoraan selitettäviksi. Hän on onnistunut näin käsittelemään eropettymyksensä ja suuttumuksensa äitiään kohtaan ja saanut sille hyväksyvän vastaanoton toisin kuin silloin kun yritti rettelöimällä ottaa tilaa. Esimerkiksi ei pystynyt kotona pyytämään mitään anteeksi koskaan, koska oli niin vihainen pinnan alla. Olisi mahdollisesti kokenut valehtelevansa silloin koska ei ollut oikeasti ihan täysin pahoillaan (arvelua, koska, siitä ei ole vielä puhuttu). 

Miettikäähän nyt sanoittajat. Te otatte itsestäänselvyytenä, että teidän älykkyytenne riittää noissa tilanteissa toimimiseen, lapsi on simppeli olento ja hänen tunne-elämänsä sanoitettavissa. Mitä vaikka tuolle sisarenpurijalle olisi pitänyt sanoittaa niin, ettei hänen olonsa olisi siitä vain kurjistunut entisestään. Hänhän olisi vain joutunut toteamaan olevansa huono ja täysin väärinymmärretty siihen päälle. Koska kerran hänelle nimetään tunteita, jotka eivät edes ole totta. Tai vielä pahempaa, jos hän päättää uskoa sanoitukseen ja vääristää tunteensa. Kuten moni kieroonkasvatettu joutuu tekemään. 

Aina voi mennä pieleen, mutta silti on pakko yrittää.

Yksi lapsistani kuormittuu todella helposti, ja kun hän oli pienempi, syttyi jatkuvasti konflikteja pihan lasten kanssa, kun hänellä oli liikaa jännittäviä tapahtumia taustalla tai liikaa aikaa edellisestä ateriasta.

Jotain oli pakko selittää toisille lapsille ja heidän vanhemmilleen, kun omani kilahti kuin kassakone jostain pikkujutusta. Sanoin tyynesti että ”nyt X tarvitsee lepoa” tai nyt ”X:llä alkaa olla nälkä”. Lapsi ei tietenkään itse kokenut tilannetta noin kun ylikierroksien puolella mentiin.

Mutta kun riittävästi jaksoin hokea näitä sanoituksia, alkoi lapsi itsekin alkoi tajuta, mikä yhteys näillä asioilla oli, ja pikkuhiljaa oppi säätelemään omaa vireystilaansa.

Minun nähdäkseni lapselle olisi ollut tosi epäreilua, jos olisin jättänyt hänet vellomaan mustan raivonsa ja ympäristön hiljaisen paheksunnan kanssa.

Etkö ymmärrä mitä yritän sanoa? Ensinnäkin, tuossa sinä et varsinaisesti sanoita, koska X:n lepo ja ruoka ovat sinun tonttiasi. Mutta siinäkin olisi tietysti fiksumpaa jättää lapselle tilaisuus korjata käsitystäsi kuin ilmoittaa taivaasta, että näin se nyt on. Että X:llä taitaa nyt olla nälkä alkamassa, tai että taitaa olla väsymystä nyt. Lapsella on silloin ainakin teoreettinen mahdollisuus puuttua tulkintaasi ja sanoa, että ei kun tapahtui sitä ja tätä. 

Mua ihmetyttää aina kasvattamisessa tämä ajatus, että se taustalla ärtymystä aiheuttava asia ei välttämättä ole nälkä tai väsy, on myös voinut olla kaverin kanssa kärhämää hetki sitten, ja vanhempi sulkee sen vaihtoehdon tavallaan pois sanelemalla, mistä on kysymys. Ja joku lapsi voi reagoida ihan jo siihen tietäväisen opettavaan sävyyn, joka saattaa olla todella alentava. Lapsi on ihminen ja haluaa tulla nähdyksi. Paasaava sanoittaminen tuottaa päinvastaista tunnetta hyvin herkästi. 

Aivan selvästikin olet aikuisena ja aikuisen analysointitaidoilla loukkaantunut lasten puolesta. Ja vielä ”tietäväinen opettavainen sävy”, vaikuttaa siltä että oikein kieriskelet mielipahassasi.

Ymmärrä nyt, että mustan raivon vallassa oleva pikkulapsi ei todellakaan halua ”puuttua tulkintaani”. Jos hän olisi itseään täydellisesti analysoimaan kykenevä pikkuaikuinen, niin ei tunteiden sanoittamiselle olisi tarvetta.

Mutta hän on lapsi, hukassa, avun tarpeessa. Ja välillä myös konkreettisten sanojen tarpeessa. Jos lukee paljon lapselleen ja keskustelee tämän kanssa paljon”, tietää suunnilleen mitä tämän sanavarastoon kuuluu. Ja vaikka sanavarasto olisi hallussa, sanojen ja tunteiden yhdistely on harjoittelulaji.

No niin. Eli nyt sanoitat minua, ja menee huti, eikä asiaa muuta vaikka se sinun mielestäsi olisi aivan selvä. Voitko yrittää uskoa mitä vastaan: en ole loukkaantunut enkä kieriskele mielipahassani. Olen lievästi ärtynyt siitä, miten sitkeässä tämä sanoitusmuoti tuntuu istuvan, ja ettei siihen samaistuva kasvattaja edes halua yrittää ymmärtää aidosti keskustelukumppaniaan. Tämä on hiukan irvokasta, kun samaan aikaan yritetään perustella oikeutta ja tarvetta sanoittaa lapselle, mitä tämä tuntee. 

Minä kerroin yllä, mitä ne konkreettiset sanat tuossa tilanteessa voisivat olla. Etkö nähnyt niitä? Että ei sanota, että nyt X:llä on nälkä ja väsy, vaan että nyt taitaa olla nälkä ja väsy. Minun lapsuudessani kuuli nimenomaan tätä jälkimmäistä muotoa, koska oltiin kohteliaita, myös lasta kohtaan. Haluan sen takaisin. Jos raivo on niin mustaa ettei lapsi kuule yhtään mitään, silloin on ehkä se ja sama vaikka sanottaisiin mitä, mutta jos on olemassa mahdollisuus että raivon läpi kuuluu jotain, olisi hyvä että se jotain ei raivostuta lasta ennestään. Kuten moni lapsi tosiaan suuttuu sanoittamisesta. Väitätkö heidän olevan väärässä? 

Selvä, et ole suuttunut vaan lievästi ärtynyt.

Henkilökohtaisesti olen nähnyt lasteni suuttuvan hyvin monesta asiasta, muttei tunteiden sanoitus ole ollut yksi niistä. Samoin lapseni ovat mielestäni osanneet kertoa, jos sanoitus on menty pieleen.

Kaiken kaikkiaan nykyään kuunnellaan lapsia ja heidän tunteitaan selkeästi enemmän kuin ennen. Sinun ihailemasi entisaika oli myös sitä, että lasten mielipahan ilmaisut olivat ”kiukuttelua”. Muistan lapsuudestani kuulleeni niin monta kertaa ”x kiukuttelee”, että sillä tavalla en ole ainakaan halunnut omia lapsiani vähätellä. Kysyn aina että mikä harmittaa tai onko kivi kengässä. Ja jos lapsi ei osaa kertoa, niin ehdottelen. Ja jos lapsi räjähtää niin sitten kerron että nyt olet levon tarpeessa, tai mikä syy nähdäkseni onkaan. Eli minun vuoroni on silloin, kun lapsi itse ei saa tunteistaan selkoa.

En minä entisaikaa yksinomaan ihaile, pidätkö minua jotenkin hulluna? Kaiken kaikkiaan, voisitko olla hiukan vähemmän hyökkäävä ja oikeasti haluta kuunnella? Entisaikaa puolustan sen verran, että se oli eri maailma. Jos lapsia on useita ja vanhemmat navetassa tms, niin siinä ei ole välttämättä paljon aikaa setviä jokaisen tunteita. Tässä välissä on ollut vaihe, jossa ei enää oltu pienviljelijöitä vaan palkansaajia, mutta kasvatus on edelleen ollut pitkälle aiemman elämänmuodon mukaista. Eikä kaikki kasvatuksen ongelmat ole aikakaudenkaan vikaa, vaan perheen kertyneitä tunnevammoja. Kulttuuri on ollut myös ikävä, mutta ei täysin ikävä. Eiköhän kaikissa ajoissa ole molemmat puolet.

Sanoittamisesta kun keskustellaan, käy aina näin. Sanoittamisen ystävä alkaa perustella omaa toimintaansa ja tuo esiin tilanteen, jossa hän itse asiassa ei sanoita. Sanoittaminen on sitä, että ei ole mitään alkutilannetta, jossa lapselle on tehty tilaa itse ilmaista mitä on meneillään. Vaan hyökätään alun perin paikalle valmiiden selitysten kanssa, koska ei luoteta lapsen ihmisyyteen. Eikä ymmärretä, että lapsesta tulee itse empaattisempi sillä, että lapsen persoonan rajoja arvostetaan sen sijaan, että niitä yritetään liudentaa. 

Sinä olet onnistunut sanoittajana mahdollisesti siksi, ettet ole puhdasoppinen, vaan pystyt kommunikoimaan riittävän aidosti lastesi kanssa. Lapsesi siis pystyvät vastustamaan tulkintojasi. Mieti hetki, miten paljon on lapsi-vanhempi -komboja, joissa vastustus ei onnistu. Mitä sanot heistä?

Eikö olisi parempi, että kasvatusohjeistus lähtisi siitä, että täydellisyys on harvinainen hyve. Ja ohjattaisiin tasapainoilemaan erillisyyden kunnioittamisen ja läheisyydentarpeiden välillä, koska kaikki lapset ovat erilaisia ja tarvitsevat näitä omanlaisenaan yhdistelmänä voidakseen hyvin. 

No niin, nyt ymmärrän huoltasi. Mutta voin kertoa sinulle hyviä uutisia: ei kukaan nykypäivän kasvattaja ”sanoittaa tunteita” tuolla sinun kuvailemallasi tyylillä. Ehkä tuolla tavalla on kohdeltu lapsia joskus kauan sitten, siihen aikaan kun modernia lapsuuden käsitettä ei vielä ollutkaan.

Ei tunteiden sanoitus ole kilpailua, taistelua, tunnepuheen syöttämistä puolustuskyvyttömälle lapselle. Se on lapsen tunteiden pohdintaa yhdessä lapsen kanssa. Ei ole olemassa ”puhdasoppista” tunteiden sanoittajaa.

Voit olla rauhallisin mielin, mörköä ei ole olemassakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Empatiataidot opitaan. Onko lapselle sanoitettu tunteita: huomaan, että olet vihainen, surullinen, pettynyt, kyllästynyt, innostunut, iloinen jne. ?

En ole ap. Mutta minun lapsi suuttuu noista sanoittamisista. Ei tykkää yhtään. Kamalan vaikeaa tuo empatian opettaminen!

Ehkäpä sinun olisi aiheellista pohtia miksi pidät ongelmana sitä että lapsi suuttuu? Kyllä, ne suuttuvat kun eivät saa tehdä mitä haluavat. Se on sitä kasvattamista että opetat käsittelemään suuttumusta, ei se että välttelet suututtamasta lasta.

Olisikohan ajatuksena ollut että sellainen väkinäinen tunteiden sanoittaminen lisää suuttumusta jo valmiiksi hermostuneen lapsen kohdalla? Tai saa esim. surullisenkin vain hermostumaan? Minusta ainakin on ihan ymmärrettävää ettei vanhempi sellaista toivo. Monen lapsen kohdalla on parempi ensin rauhoittua ja sitten tunnetilan laantuessa vasta jutellaan tunteista yms. tarkemmin siten että osoitetaan kiinnostusta mutta ei suoraan sanota että sinusta tuntui siltä ja siltä vaan annetaan lapsen itsekin kertoa ajatuksistaan ja tunteistaan.

Nykyajan kasvatusmenetelmillä saadaan aikaan vain täysin hukassa olevia lapsia ja nuoria aikuisia. Kyllä se on jo nähty - mt-ongelmat räjähtäneet käsiin. Varsinkaan pojat eivät ole kiinnostuneet näistä tunneasioiden korostamisista. Kyllä he tietävät miksi tuntevat mitäkin. Heille pitää puhua siitä asiasta, eikä tunteista.

Pojat nimenomaan eivät ole perinteisesti tienneet miksi tuntevat mitäkin. Edelleen yritysmaailmassa törmää näihin vanhan polven johtajiin, jotka muka ovat niin järkeviä mutta ottavat ihan kaiken tunteella.

Osa pojista on aleksityymikkoja, mutta eivät kaikki. Voi olla että iso osa näistä tunteistaan mykistyvistä on niitä, jotka ovat pienestä pitäen joutuneet pidättelemään kiukkuaan toisen vääristä tulkinnoista, koska heihin on iskostunut käsitys, että mies pitää tunteensa omana tietonaan ja tunteista puhuminen on ämmäin hommia. Vanhan polven johtajissa on sitten niitä, joilla on vahvat dark triad -piirteet tai muuten vain asema kihonnut hattuun ja ylimieli valloillaan. 

Voin uskoa, että pojan kasvatuksessa tulee paljon ristiriitoja siitä, kun aletaan kohdella vähämielisenä. Onnekseni minulla on mies, joka tuo ärtymyksensä julki jos menen ylitulkitsemaan häntä riittävästi. Kyllä siinä joutuu miettimään toiseenkin kertaan, vaikka olen mielestäni naiseksi aika hienotunteinen parisuhteessa noissa asioissa. 

En näe mitenkään, kuinka tunteista puhumisesta ärtyvä (tai mistään muustakaan asiasta hermonsa menettävä) mies olisi onnenpotku.

Ymmärrän hyvin aloittajaa koska meilläkin on todella hankala 9-v. lapsi joka ei kuuntele vanhempiaan (vaikka puhun järkeä normaalilla äänellä), huutaa ja kiljuu päälle, nipistelee ja joskus jopa lyö, kiusaa lemmikkiä ym. listaa voisi jatkaa ja jatkaa. Mietin päivittäin mitä olen kasvatuksessa tehnyt väärin... lapsi ei ole kylläkään mikään nepsy (tai ainakaan ei ole tutkittu). Jos rankaisen lasta niin lapsi itkee kuinka kamala olen vaikka itse on käyttäytynyt kuin täysi hirviö ja että selitän hänelle mistä rangaistus tulee. Ei siis tunnu millään tajuavan sitä  ja on ihan sokea omalle huonolle käytökselleen. Ei näytä tuntevan mitään syyllisyyttäkään ja vastaa että "ihan sama". Rukoilen että tämä on vain joku vaihe joka menee ajan kanssa ohi. Näyttää nyt vain aika pahalta. Kannattaa tehdä asialle jotain mahdollisimman pian, olla vaikka perheneuvolaan yhteydessä että saadaan selville että mikä on se perimmäinen syy. Me olemme nyt vasta ottaneet puheeksi perheneuvolassa tästä ja olisi pitänyt tehdä tämä paljon aikaisemmin.