Pinnallinen ongelmani: meitä luullaan köyhiksi

Onkohan toi enemmänkin itsetunto kysymys?

Jos on hyvä itsetunto niin ei haittaa ollenkaan vaikka näyttäisi köyhältä. Jos joku syrjii tai halveksii sen vuoksi niin häneltä puuttuu viisautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on nyt vaan stereotypia-ajatuksia. Et voi sille mitään.

Olen itse hyvätuloinen akateeminen, johtotehtävissä, ja mua luullaan usein kouluttamattomaksi ja köyhäksi :)

Syy on se että mulla on monta lasta, ja harrastan ”eräjormailua” eli mulla on usein erävaatteet päällä. Tällainen asu saattaa maksaa 600e mutta näyttää toki vaatimattomalta päällä.

Tuo lapsimäärä ainakin on vahva stereotypia, moni olettaa että iso perhe on köyhä (eniten lapsia tekee kylläkin hyvätuloiset akateemiset)

Onko sulla ap joku tällainen tekijä joka voi laukaista tuon stereotypia-ajattelun? Vähän kuin mulla ne maastonvihreät ulkovaatteet ;)

Suomessa eniten lapsia kantaväestöstä tekevät varmaankin lestadiolaiset täysin koulutuspohjasta riippumatta. Kaipa ihmisten varallisuudesta tehdään usein arvioita heidän ulkoasunsa perusteella jos käytettävissä ei ole muuta taustatietoa. Jospa pikkutakki, solmio ja salkku korjaisi naapureitten käsityksiä varallisuudesta.

No en tod ala naapureita varten esittämään. Antaa niiden luulla. Ei kiinnosta muiden luulot,

T. Se eräjorma

En usko että päiväkodin työntekijöitä juuri kiinnostaa muiden tulotasot, saati että olisivat kaikilla tiedossa. Varmaan mainitsevat kaikille tilanteen mukaan noista tuista, jos joku sattuisi tarvitsemaan tai olisi oikeutettu,

Ja mitä väliä muutenkaan mitä ihmiset ajattelevat ja luulevat? Eihän tuolla ole edes mitään merkitystä mihinkään, joten miksi edes vaivata päätään tämmöisillä asioilla.

Itse olen melko hyvätuloinen, mutta elän vaatimattomasti ja joku saattaisi ehkä jopa luulla vähävaraiseksi. Itseäni se ei kyllä haittaa yhtään :D

Olin muutama vuosi sitten vuoden työttömänä ennen kuin löysin uuden oman alan työpaikan. Tiesin jo alusta lähtien yämän kestävän pitkään joten yritin löytää mahdollisimman halvan paikan josta ostaa lapsiperheelle pakollisia tavaroita.

Olin ostanut joskus jotain Abercrombie & Fitchin omasta verkkokaupasta joten sain sieltä kantiksille suunnatun kutsun alennusmyyntiin jossa oli paljon -50% vaatteita joista sai vielä -15% lisäalen jos osti satasella.

Tajusin että tarjoushinnat alittivat halpahallin rättitarjonnan kun valitsi oikeat tuotteet. T-paidat 6-7€, hupparit 19€ ja niin päin pois. Ostin samantien pari kappaletta kaikkea siistin näköistä ja hillityn väristä sekä nykyisessä että seuraavassa koossa.Siis ihan arkivaatteiksi kun ei ollut varaa marketirätteihin.

Siinä sitten yhdenkin tyttären kaverin hyvätuloinen äiti kauhisteli saako hän tosiaan päästää muksun pihalle möyrimään valkoinen A&F huppari päällään ja saman brändin collarit jalassa. "teillä täytyy olla raha-asiat kunnossa kun on varaa tällaisiin pihavaatteisiin"

Juuei ollut.

Mitä väliä sillä on mitä muut ihmiset luulevat? Ei ole kiinnostanut koskaan tippaakaan. Mulla on muuta tekemistä kuin miettiä muitten luulemisia. 

Mulla on päinvastainen ongelma. Mua luullaan aina rikkaaksi/varakkaaksi. 

Mulla on oma asunto(ihan tavallinen kaksio neukkukuutiosta, tosin se on ison kaupungin keskustassa), jonka olen ostanut 24-vuotiaana käyttäen säästöjäni ja perintörahojani.

Oon suorittanut 2 ammattitutkintoa ja tehnyt sekalaisia töitä. Ikinä ei oo ollut vakipaikkaa. 

Pukeudun siististi ja käyttäydyn "arvokkaasti". Kun istun, istun nilkat ristissä, niiaan monesti vahingossa kun kiitän ihmisiä (Joo vissiin nykyään ei "saisi" enää niiata, mutta mulle ainakin vielä 90-luvulla opetettiin, että se on kohteliasta :D).

Käytän huoliteltua kieltä, kiroilen harvoin, enkä koskaan julkisesti. En ole koskaan kännissä, en polta tupakkaa. Vaikka en ole korkeakoulutettu, niin mulla on hyvä yleissivistys ja moni pitää mua myös fiksumpana kun olen.

Lemmikkinä mulla on eräs kääpiökoira, jonka pennut ovat kieltämättä melko arvokkaita.

Matkailen (ennen koronaa) keskimäärin kerran vuodessa. Kohteet on usein sellaisia, että niissä ei moni suomalainen ole käynyt.

Monesti, kun paljastan uudelle ihmiselle esim. työni, koulutukseni jne. niin melkein kaikki yllättyvät.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on päinvastainen ongelma. Mua luullaan aina rikkaaksi/varakkaaksi. 

Mulla on oma asunto(ihan tavallinen kaksio neukkukuutiosta, tosin se on ison kaupungin keskustassa), jonka olen ostanut 24-vuotiaana käyttäen säästöjäni ja perintörahojani.

Oon suorittanut 2 ammattitutkintoa ja tehnyt sekalaisia töitä. Ikinä ei oo ollut vakipaikkaa. 

Pukeudun siististi ja käyttäydyn "arvokkaasti". Kun istun, istun nilkat ristissä, niiaan monesti vahingossa kun kiitän ihmisiä (Joo vissiin nykyään ei "saisi" enää niiata, mutta mulle ainakin vielä 90-luvulla opetettiin, että se on kohteliasta :D).

Käytän huoliteltua kieltä, kiroilen harvoin, enkä koskaan julkisesti. En ole koskaan kännissä, en polta tupakkaa. Vaikka en ole korkeakoulutettu, niin mulla on hyvä yleissivistys ja moni pitää mua myös fiksumpana kun olen.

Lemmikkinä mulla on eräs kääpiökoira, jonka pennut ovat kieltämättä melko arvokkaita.

Matkailen (ennen koronaa) keskimäärin kerran vuodessa. Kohteet on usein sellaisia, että niissä ei moni suomalainen ole käynyt.

Monesti, kun paljastan uudelle ihmiselle esim. työni, koulutukseni jne. niin melkein kaikki yllättyvät.

Aaa ehkä tärkein unohtui! Eli se, että en koskaan puhu rahasta. Elän kuitenkin melko vaatimattomasti kai sitten, mutta koskaan ei rahasta ole ollut pulaa. En tiedä. 

Muut (hyvätuloisetkin) ihmiset valittaa vähän väliä, että voi kun ei jää yhtään rahaa taas laskujen jälkeen ja itse olen vain hiljaa. Mitä tuohon voi sanoa? Olen kuitenkin aika tarkka rahankäyttäjä ja minulla ei koskaan ole ollut ongelmaa saada rahat riittämään. (Kk. palkka on vaihdellut 1000e-2500e/kk)

se edellinen

"Sukset ja luistimet on kalliita kausihankintoja, ja kun niitä kuitenkin päivähoidossa ja koulussa käytetään, ei voida olettaa että kaikki ne ostavat tuosta noin vain."

Esiopetuksessa ja koulussa on koulun tehtävä tarjota välineet, joten omaa rahaa ei näihin tarvitse väkisin laittaa.

Mä oon blondi ja mua pidetään välillä sihteerinä, projektipäällikkonä vaikka olen se asiantuntija josta asiakkaat maksavat kovat rahat.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on päinvastainen ongelma. Mua luullaan aina rikkaaksi/varakkaaksi. 

Mulla on oma asunto(ihan tavallinen kaksio neukkukuutiosta, tosin se on ison kaupungin keskustassa), jonka olen ostanut 24-vuotiaana käyttäen säästöjäni ja perintörahojani.

Oon suorittanut 2 ammattitutkintoa ja tehnyt sekalaisia töitä. Ikinä ei oo ollut vakipaikkaa. 

Pukeudun siististi ja käyttäydyn "arvokkaasti". Kun istun, istun nilkat ristissä, niiaan monesti vahingossa kun kiitän ihmisiä (Joo vissiin nykyään ei "saisi" enää niiata, mutta mulle ainakin vielä 90-luvulla opetettiin, että se on kohteliasta :D).

Käytän huoliteltua kieltä, kiroilen harvoin, enkä koskaan julkisesti. En ole koskaan kännissä, en polta tupakkaa. Vaikka en ole korkeakoulutettu, niin mulla on hyvä yleissivistys ja moni pitää mua myös fiksumpana kun olen.

Lemmikkinä mulla on eräs kääpiökoira, jonka pennut ovat kieltämättä melko arvokkaita.

Matkailen (ennen koronaa) keskimäärin kerran vuodessa. Kohteet on usein sellaisia, että niissä ei moni suomalainen ole käynyt.

Monesti, kun paljastan uudelle ihmiselle esim. työni, koulutukseni jne. niin melkein kaikki yllättyvät.

Piikatytöt/palkolliset ja pikkutytöt niiaa ei herrasväki. Ainoastaan kuninkaalle tai kuningattarelle niiataan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on päinvastainen ongelma. Mua luullaan aina rikkaaksi/varakkaaksi. 

Mulla on oma asunto(ihan tavallinen kaksio neukkukuutiosta, tosin se on ison kaupungin keskustassa), jonka olen ostanut 24-vuotiaana käyttäen säästöjäni ja perintörahojani.

Oon suorittanut 2 ammattitutkintoa ja tehnyt sekalaisia töitä. Ikinä ei oo ollut vakipaikkaa. 

Pukeudun siististi ja käyttäydyn "arvokkaasti". Kun istun, istun nilkat ristissä, niiaan monesti vahingossa kun kiitän ihmisiä (Joo vissiin nykyään ei "saisi" enää niiata, mutta mulle ainakin vielä 90-luvulla opetettiin, että se on kohteliasta :D).

Käytän huoliteltua kieltä, kiroilen harvoin, enkä koskaan julkisesti. En ole koskaan kännissä, en polta tupakkaa. Vaikka en ole korkeakoulutettu, niin mulla on hyvä yleissivistys ja moni pitää mua myös fiksumpana kun olen.

Lemmikkinä mulla on eräs kääpiökoira, jonka pennut ovat kieltämättä melko arvokkaita.

Matkailen (ennen koronaa) keskimäärin kerran vuodessa. Kohteet on usein sellaisia, että niissä ei moni suomalainen ole käynyt.

Monesti, kun paljastan uudelle ihmiselle esim. työni, koulutukseni jne. niin melkein kaikki yllättyvät.

Piikatytöt/palkolliset ja pikkutytöt niiaa ei herrasväki. Ainoastaan kuninkaalle tai kuningattarelle niiataan.

Tiedän :D Mutta vaikea siitä on päästä eroon. Yritän kyllä tietoisesti nykyään välttää sitä mutta silti aina välillä niiaan. 

Vierailija kirjoitti:

Kun olin köyhä, minua luultiin usein rikkaaksi. Tarkemmin ottaen oletettiin, että olen rikkaasta perheestä ja elän vanhempien rahoilla. Kuljin siis kauhtuneissa kirppisvaatteissa, jotka ehkä tuurilla joskus sopivat yhteen, tukka itse leikattu ja niin edelleen. Nyt kun palkkaa tulee ihan kivasti ja säästöjäkin kertyy, luullaan usein, että olen hirveissä veloissa :D

Ehkä vain tapasin köyhänä vain toisia köyhiä, joilla ei ollut silmää asialle? Ja velkaantuminen on ehkä sitten normi työssäkäyvälle aikuiselle...

Boheemi ulkonäkö aiheuttaa tätä. Olen saman ilmiön huomannut. Kun päättää pukeutua ja laittautua paremmin sekä skarpata käytöksensä kanssa niin katsotaan pitkin nenänvartta. Sitten kun viilettää takki auki ja hiukset sekaisin jossain käsittämättömässä mukavuus viritelmässä, niin ihmiset suhtautuu ihan kuin olisin ostamassa kaupunkia.

No onko se ongelma sitten, jos joku luulee jotain?

Totta kai toimintaterapeutin pitää kertoa, että tukivälineisiin voi saada toimeentulotukea. Se on hänen työtään. Jos hän ei sitä asiakkaille sano, se jää tajuamatta monelta, joka sitä tukea tarvitsisi. 

Mutta itse kysymykseen vastaisin, että tupakointi, vanhanaikaiset vaatteet, kouluttamaton olemus, kulttuuriharrastusten puute, liuta erityislapsia, yksinhuoltajuus, vaihtuvat miehet.

 Toki tiedostan myös sen, että arveluni voi mennä ihan väärään. Mutta noista voi tulla tietty vaikutelma.

Tuli tästä mieleen eräs juttu itseeni liittyen. Kävimme äitini kanssa, kun olin nuori eräällä tallilla aina välillä. Olimme muuttaneet kauemmas ja tykkäsin silti välillä tuolla käydä. Sanalla reissulla käytiin välillä katsomassa entisten naapureiden lemmikkiä. Olin sitten tuollakin reissulla välillä ne tallivaatteet päällä. Ei sen takia ihme toisaalta, kun tuo naapuri alkoi minulle tyrkyttää hänen tyttärensä vaatteita. Ajatteli varmaan, kun olin niissä tallirytkyissä, että pidin sellaisia ihan jatkuvasti. Oikeasti minulla ihan ok vaatteet muuten päällä, mutta olen aina ollut vähän huoleton pukeutuja muutenkin. Silti hän varmaan luuli, ettei meillä ole rahaa vaatteisiin, vaikka tiesi kyllä että tallilta tulimme. Hänen tyttärensä oli myös hyvin erilainen pukeutuja kuin minä ja tarkempi tyylistään. No otettiin ne vaatteet vastaan ja muutamia pidin. Silloin sitä ei ajatellut, mutta nyt vuosien päästä ymmärrän sen paremmin.

Mikä tässä tosiaan on se ongelma? Sattuuko itsetuntoon niin paljon jos joku pitää sinua vähävaraisena?

Mulla kans tullut lahjoitustarjouksia, kun älypuhelimen puute yhdistetään rahapulaan. Olen ottanut ihan hyvällä, parempi vain jos ei pidetä rikkaana.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on välillä kummallisia ennakkoluuloja. Olen kahden lapsen yh (lapset nyt jo täysi-ikäisiä) ja taloudellinen tilanteeni on ollut aina erittäin hyvä (varakas lapsuudenperhe, hyväpalkkainen vakityö, tuottavat sijoitukset).

Minut on kasvatettu siihen, ettei rahasta puhuta. Kerta toisensa jälkeen olin tilanteissa, joissa minut, kahden lapsen yh, oletettiin automaattisesti pienituloiseksi tuilla eläjäksi.

Parhaiten mieleen on jäänyt eräs retkipäivä, kun lasten kanssa patikoidessani osuin muutaman perheen kanssa samaan aikaan laavun nuotiopaikalle. Siinä jutusteltiin ja jotenkin kävi ilmi, että olen yh. Yksi äiti suureen ääneen päivitteli, miten yh:lla on varaa ostaa kalliita ulkoiluvaatteita, että ovatko ne tuet niin hyviä. Ohitin päivittelyn olan kohautuksella.

Tämä tapahtui melko pian syysloman jälkeen ja toinen äideistä uteli, miksi minulla ja lapsilla on niin hyvä väri kasvoilla - kuopus kiekaisi, että se on rusketusta, kun oltiin juuri Espanjassa. Se äiti kysyi ihan pokkana, että saako tuettuja lomia ulkomaillekin. Siinä vaiheessa totesin, että ei hajuakaan, kun ei ole sellaisista kokemusta.

Ne äidit olivat selkeästi päättäneet, että yh on köyhä, tukien varassa elävä, mikään muu ei ole mahdollista. Heidän miehensä olivat aika nolon näköisiä.

Satuimme retkeilyalueen parkkialueelle samaan aikaan ja voi sitä näiden kahden naisen mulkoilua ja supinaa, kun pakkailimme tavaroitamme uudehkoon mersuun. Siinä vaiheessa jo nauratti.

Ei ihan noin graavisti, mutta on minullekin tullut selväksi, että kahden lapsen yh-äitiä pidetään automaattisesti köyhänä. Jo rivariasunto on liian ökyä ollakseen totta. Itselläni on keskiverrot tulot, ja lisäksi isovanhemmat tukevat lasten harrastuksia yms, joten olemme eläneet aina mukavasti. En puhu rahasta tai mainosta tekemisiämme, mutta kyllä sen näkee millä autolla ajan jne. Voi sitä silmien pyöritystä.

Vierailija kirjoitti:

Varallisuutta on todella vaikea päätellä ulkoisista seikoista. Esimerkiksi oma poikani tykästyy joihinkin vaatteisiin niin että käyttää ne reikäisiksi asti ihan loppuun ja vaikka käsken laittaa jonkun puseron pyykkiin, hakee sen salaa pyykkikopasta takaisin ja lähtee sitten risainen ja likainen pusero yllään kouluun. Kyllä, puhtaita hyviä vaatteita olisi kaapissa, mutta ne lempivaatteet pitää aina laittaa. Näyttää välillä joltain rääsyläiseltä ja itseä ärsyttää. 

Mieheni pukeutuu joskus 90- luvulta peräisin oleviin vaatteisiin. Enimmäkseen kotona, mutta joskus myös vieraiden seurassa esimerkiksi mökillä. 

Meillä sama ilmiö. Sekä poika että mies käyttävät tuttuja mukavia vaatteita, kunnes ne putoavat päältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on välillä kummallisia ennakkoluuloja. Olen kahden lapsen yh (lapset nyt jo täysi-ikäisiä) ja taloudellinen tilanteeni on ollut aina erittäin hyvä (varakas lapsuudenperhe, hyväpalkkainen vakityö, tuottavat sijoitukset).

Minut on kasvatettu siihen, ettei rahasta puhuta. Kerta toisensa jälkeen olin tilanteissa, joissa minut, kahden lapsen yh, oletettiin automaattisesti pienituloiseksi tuilla eläjäksi.

Parhaiten mieleen on jäänyt eräs retkipäivä, kun lasten kanssa patikoidessani osuin muutaman perheen kanssa samaan aikaan laavun nuotiopaikalle. Siinä jutusteltiin ja jotenkin kävi ilmi, että olen yh. Yksi äiti suureen ääneen päivitteli, miten yh:lla on varaa ostaa kalliita ulkoiluvaatteita, että ovatko ne tuet niin hyviä. Ohitin päivittelyn olan kohautuksella.

Tämä tapahtui melko pian syysloman jälkeen ja toinen äideistä uteli, miksi minulla ja lapsilla on niin hyvä väri kasvoilla - kuopus kiekaisi, että se on rusketusta, kun oltiin juuri Espanjassa. Se äiti kysyi ihan pokkana, että saako tuettuja lomia ulkomaillekin. Siinä vaiheessa totesin, että ei hajuakaan, kun ei ole sellaisista kokemusta.

Ne äidit olivat selkeästi päättäneet, että yh on köyhä, tukien varassa elävä, mikään muu ei ole mahdollista. Heidän miehensä olivat aika nolon näköisiä.

Satuimme retkeilyalueen parkkialueelle samaan aikaan ja voi sitä näiden kahden naisen mulkoilua ja supinaa, kun pakkailimme tavaroitamme uudehkoon mersuun. Siinä vaiheessa jo nauratti.

Ei ihan noin graavisti, mutta on minullekin tullut selväksi, että kahden lapsen yh-äitiä pidetään automaattisesti köyhänä. Jo rivariasunto on liian ökyä ollakseen totta. Itselläni on keskiverrot tulot, ja lisäksi isovanhemmat tukevat lasten harrastuksia yms, joten olemme eläneet aina mukavasti. En puhu rahasta tai mainosta tekemisiämme, mutta kyllä sen näkee millä autolla ajan jne. Voi sitä silmien pyöritystä.

Minulla sama juttu yksinhuoltajana. Asun omakotitaloa, ajan hyvällä autolla ja vien lasta lomille. Olen ollut jo vuosikymmenet hyvässä työssä, kyllä sillä palkalla lapsia ruokkii.