Olen 35-vuotias enkä uskalla sanoa äidilleni vastaan

Mitä jos olet vaan välittämättä? Tuskinpa hän loppuelämäänsä sinulle kiukuttelee?

Yritä löytää tilaisuuksia keskustella luottamuksellisesti sopivien ulkopuolisten henkilöiden kanssa. Ystävätkään eivät välttämättä ole parhaita ymmärtäjiä jos eivät ole kokeneet vastaavaa tai osaa asettua asemaasi. On liiankin helppoa sanoa että älä välitä.

Äidilläsi voi myös olla mielialaongelmia tai alkava muistisairaus ilman että se näkyy vielä ulkopuolisille. Se voi olla suuri taakka omaiselle varsinkin niin kauan kuin ongelmien ydin ei ole selvillä. Helposti voi käydä niin että joudut vuosikymmenten ajan kokemaan väärää syyllisyyttä.

Miksi 35 vuotiaan pitäisi yleensäkään olla ikävän äitinsä kanssa yhteydessä? Tottakai jos asut mamman luona, niin eihän siinä auta kuin nöyristellä, mutta muuten olet jo aikuinen ihminen, olet ollut jo 15 vuotta.

Äitinne olisi varmasti iloinen, jos huomaisi teidän pistävän kampoihin hänelle ja näkisi teidän pärjäävän ja itsenäistyvän. Täytyy tehdä ns henkinen äidinmurha.

Itse muutin toiselle puolelle Suomea. Välit pysyneet hyvinä kun äiti ei pääse sotkeutumaan arkikuvioihini oikein mitenkään, näemme pari kertaa vuodessa.

Kommenteista kyllä huomaa miten joillain ei ole hajuakaan millaista on elää hallitsevan äidin varjossa. Kun on lapsesta asti oppinut pelkäämään ja tottelemaan ja äidillä on vaikka mitä valtakeinoja käytössä niin välien katkaisu ei ole mitenkään yksinkertaista.

Itse sanon äitini ohjeisiin aina joo, joo ja teen lopulta kuitenkin kuten itse haluan. Ei äitini tule kotiini kyttäämään mitä siellä teen.

Mulla sama juttu. Sanon hänelle joo olet oikeassa, mutta teen haluamallani tavalla asioita. Ei äitini tarkasta kuitenkaan miten tein.  Vanhemmilla on neuvoja joka lähtöön. Olen huomannut, että liittyy jotenkin elämän hallintaan. Ehkä elämä on hiljaista ja tekemiset vähissä. Kuuntelen kuitenkin hänen juttujaan, onpa saanut edes puhua, jospa se häntä helpottaa. 

Vierailija kirjoitti:

Itse muutin toiselle puolelle Suomea. Välit pysyneet hyvinä kun äiti ei pääse sotkeutumaan arkikuvioihini oikein mitenkään, näemme pari kertaa vuodessa.

Kommenteista kyllä huomaa miten joillain ei ole hajuakaan millaista on elää hallitsevan äidin varjossa. Kun on lapsesta asti oppinut pelkäämään ja tottelemaan ja äidillä on vaikka mitä valtakeinoja käytössä niin välien katkaisu ei ole mitenkään yksinkertaista.

Mitä ihmeen valtakeinoja. Ehkä olisi kannattanut järjestää asiat niin ettei ole vanhempien talutusnuorassa.

Vierailija kirjoitti:

Kommenteista kyllä huomaa miten joillain ei ole hajuakaan millaista on elää hallitsevan äidin varjossa. Kun on lapsesta asti oppinut pelkäämään ja tottelemaan ja äidillä on vaikka mitä valtakeinoja käytössä niin välien katkaisu ei ole mitenkään yksinkertaista.

Tietenkään se ei ole yksinkertaista, kyllä sen jokainen ymmärtää. Samoin kuin avioero, ei sekään ole helppo päätös, mutta joskus on vain tehtävä vaikeitakin asioita että saisi elämäänsä parannusta. Jos ei ole valmis yhtään taistelemaan ja pistämään vastaan ja olemaan itsenäinen, turha sitten ruikuttaa että kävellään yli ja alistetaan.

Osa aikuiseksi kasvamista on omien rajojen määrittely.

Mitä väliä, jos äiti haukkuu. Hän paljastaa lähinnä oman sekopäisyytensä. Kukaan fiksu ihminen ei soittele ympäri sukua haukkuen lapsiaan.

Vierailija kirjoitti:

Itse muutin toiselle puolelle Suomea. Välit pysyneet hyvinä kun äiti ei pääse sotkeutumaan arkikuvioihini oikein mitenkään, näemme pari kertaa vuodessa.

Kommenteista kyllä huomaa miten joillain ei ole hajuakaan millaista on elää hallitsevan äidin varjossa. Kun on lapsesta asti oppinut pelkäämään ja tottelemaan ja äidillä on vaikka mitä valtakeinoja käytössä niin välien katkaisu ei ole mitenkään yksinkertaista.

Tämä.

Ei ole helppoa välien katkaisu yms. Itse tein näin ja nyt hirvittävän voimakastahtoinen äitini haukkuu minua. Olen huono tytöt ja hän on ollut hyvä tytär äidilleen. Syyllistää ja uhriutuu. Hirveää draamaa.

Muistan että jo lapsena äitini määräili ja haukkui. Ja sama jatkuu vaikka ikää alkaa hänellä olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kommenteista kyllä huomaa miten joillain ei ole hajuakaan millaista on elää hallitsevan äidin varjossa. Kun on lapsesta asti oppinut pelkäämään ja tottelemaan ja äidillä on vaikka mitä valtakeinoja käytössä niin välien katkaisu ei ole mitenkään yksinkertaista.

Tietenkään se ei ole yksinkertaista, kyllä sen jokainen ymmärtää. Samoin kuin avioero, ei sekään ole helppo päätös, mutta joskus on vain tehtävä vaikeitakin asioita että saisi elämäänsä parannusta. Jos ei ole valmis yhtään taistelemaan ja pistämään vastaan ja olemaan itsenäinen, turha sitten ruikuttaa että kävellään yli ja alistetaan.

Mutta tällaisillä äideillä on tapana haukkua muille jos joku pistää kampoihin. Saat koko suvun niskaasi kuten itsellä kävi. Äitini soitti sukulaiselle joka otti sitten moni PUHUTTELUUN.

Aikuisena ihmisenä puhuttelussa?? Siis What. Kiva sukulaustapaaminen. Pakko oli avautua sukulaiselle äidistäni enkä sitä olisi halunnut tehdä koska nyt sitten riita vaan jatkuu ja jatkuu. Ja kuka uskoo ketä? Minä varmaan se pazkaihminen.

Vierailija kirjoitti:

Osa aikuiseksi kasvamista on omien rajojen määrittely.

Mitä väliä, jos äiti haukkuu. Hän paljastaa lähinnä oman sekopäisyytensä. Kukaan fiksu ihminen ei soittele ympäri sukua haukkuen lapsiaan.

Mutta kun muukaan suku ei ole välttämättä fiksua. Eli pazkaa tulee niskaan. Haukutaan huonoksi tyttäreksi kuten äitini.

Äitini ei vain muista, että heitti tavaroita raivopäissään lapsiaan kohti ja haukkui muutenkin pazkoiksi lapsiksi. Ja ilmoitti ettei edes halunnut lapsia yms yms

Sano äidillesi suoraa että et jaksa häntä!

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama juttu. Sanon hänelle joo olet oikeassa, mutta teen haluamallani tavalla asioita. Ei äitini tarkasta kuitenkaan miten tein.  Vanhemmilla on neuvoja joka lähtöön. Olen huomannut, että liittyy jotenkin elämän hallintaan. Ehkä elämä on hiljaista ja tekemiset vähissä. Kuuntelen kuitenkin hänen juttujaan, onpa saanut edes puhua, jospa se häntä helpottaa. 

Miksi valehdella, että on oikeassa, minä olen 60v ja äiti on aina ollut kovin asioihin puuttuva, totean vain, että aha ja teen tavallani. Juuri aamulla ajattelin, että vieraat ihmiset varmasti ajattelevat, että olemme läheisiä sillä asumme 100m päässä ja näemme lähes päivittäin. On kuitenkin paljon asioita, joista en puhu ja välillä tuntuu, että en kuuntele edes niitä asioita, joita pitäisi.

Ehkä asiaani helpottaa, että olen välissä asunut 29v satojen kilometrien päässä ja suhde äitiin on vähän kuin hoidettavana vanhukseen.

Aloittajalla on sisrauksia, joten voisitte yhdessä sopia samanlaisen tavan toimia äitinne kanssa. Sisaruksista saa myös vertaistukea. Ero äidistä kannattaa tehdä mahdollisimman pian. Se on paljon työläämpää sitten viisikymppisenä.

Mun mies ei uskalla laittaa kenellekään perheessään kampoihin kuin nuorimmalle sisarukselleen. Mieheni on aina kokenut olevansa se tyhmin ja apukoululaisin perheessään jossa muilla on "hienot" ammatit, kun mieheni on käynyt vain amk:n. 

Joskus hän yrittää sanoa äidilleen omaa mielipidettään, mutta taantuu hetkessä änkyttäväksi pikkupojaksi :/ 

Ikävintä asiassa on se että hän ei  mielestään haluaisi olla se pahnanpojimmainen räkäposki, mutta kuitenkin on aina viime kädessä sitä mieltä että äiti on oikeassa. Mieheni ei ikään kuin osaa päättää pitäisikö hänen "taistella" vain taistelun vuoksi, vai onko taistelu oikeasti sellainen jossa hän on itse oikeassa ja äiti väärässä. 

Hän ei haluaisi olla se ikuinen pikkulapsi joka ei mistään mitään tajua, mutta samalla ajattelee olevansa juuri sellainen. Eli tosi ristiriitaista.

Itse en jaksa enkä viitsi riidellä vanhempieni kanssa vaikka he ovatkin aika perseestä. Mokomat vanhat seniilit höppänät, olkoot puolestani. Oma jo aikuinen lapseni on samaa mieltä, ja seläntakana pyörittelemme vain vanhuksille silmiämme. 

Mä kanssa kuuntelen,tai olen kuuntelevinani, mitä äiti paasaa ja sitten teen kuitenkin mitä teen. Pääsen vain helpommalla näin. Äitini on kanssa aikamoinen matriarkka, mutta toisaalta myös hyvin empaattinen. Hyvää se kuitenkin mulle vaan haluaa, vaikka sen tyyli välillä ärsyttää tosi paljon.

Itse määritin rajat narsistiselle äidille 38vuotiaana. Selittämätön uupumus ja masennus alkoi helpottaa.

Olen mies ja esikoinen. Vauvasta asti kun tuohon kasvaa ei muusta tiedä. Siihen vielä uskontoa sopivasti keppihevosena, kunnioita isääsi ja äitiäsi. Toisinpäin kunnioitusta ei ollut. Äiti aisti pian psyykkisen ja fyysisen muuttuneen energian niin luopui pompottelusta.

Ihmisluonne on kyllä merkillinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osa aikuiseksi kasvamista on omien rajojen määrittely.

Mitä väliä, jos äiti haukkuu. Hän paljastaa lähinnä oman sekopäisyytensä. Kukaan fiksu ihminen ei soittele ympäri sukua haukkuen lapsiaan.

Mutta kun muukaan suku ei ole välttämättä fiksua. Eli pazkaa tulee niskaan. Haukutaan huonoksi tyttäreksi kuten äitini.

Äitini ei vain muista, että heitti tavaroita raivopäissään lapsiaan kohti ja haukkui muutenkin pazkoiksi lapsiksi. Ja ilmoitti ettei edes halunnut lapsia yms yms

Miksi noin huonojen sukulaisten puheista pitää välittää? Ei mulla olisi mitään tarvetta kuunnella niitä, tai olla ylipäänsä missään tekemisissä.