Voiko vakavasta masennuksesta parantua? Elämäni on tuhoutunut täysin.

[quote author="Vierailija" time="07.11.2014 klo 22:29"]

ELämäni on ihan pirstaleina. Olen vuosikaudet ollut juuttunut tilanteeseen, josta en pääse pois, olen kuin vankina. Yritän elää jokapäiväistä elämää ja osittain se onnistuu, mutta tiedän koko ajan taustalla, että olen onneton ja tulevaisuudessa on pelkkää mustaa. Minun pitäisi olla "vain" keskivaikeasti masentunut, mutta mitä sitten on vaikeasti masentunut, kyllä tämä mielestäni on helvetin vaikea masennus ja kestänyt jo ties kuinka kauan. Ajattelen koko ajan kuolemaa. :-(
Voiko tällaisesta enää parantua?

[/quote]

Onhan somaattinen puoli hyvin tutkittu ap? Minulla diagnosoitiin masennus ja psykoottisuus. Vaivat jäivät kirurgin pöydälle. Harvinaista, mutta jos on somaattisia oireita, pyydä että ne tutkitaan. Joskus näinkin.

[quote author="Vierailija" time="07.11.2014 klo 22:30"]

Ei voi valitettavasti täysin parantua. Suosittelen neurolepti-lääkityksen jatkamista myös jatkossa.

T. psyk. erikoislääkäri

[/quote]

Hahhah, taas oikein asiantuntija-ammattilainen palstalla.;)

Masennukseen määrätäänyleensäensisijaisesti mielialalääkitys ja joissain määrin hyvin pieniannos neurolepteja. Annos on siis aivanminimaalienn verrattuna esimerkiksi skitsofreenikon annokseen.

Ehkä maailman arvokkain parantava voima, joka ei sulje pois terapiaa ja lääkkeitä, on varmasti tunne siitä, että olen HYVÄKSYTTY JA RAKASTETTU :) Sellaisella hetkellä kun esim. masentunut tai toivoton ihminen on valmis vastaanottamaan ns. parantavaa rakkautta, voi koko mielenmaisema muuttua - "kun valo tulee sisään, täytyy pimeyden väistyä", on joku viisas sanonut.

Romanttista ihmissuhdetta ei onneksi vaadita siihen, että masentunut voisi kokea muuttavaa ja parantavaa rakkautta. Uskonkin, että sitä voi kokea vaikka tässä ja nyt kuka tahansa, joka sitä kaipaa - avuksi voi olla tämä lyhyt, mutta koskettava video suuresta rakkaudesta:

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 00:38"]Eläkkeelle pääsyäni oli edeltänyt parin vuoden työttömyys, ja sen jälkeen se pakollinen vuoden kuntoutustuki. Tuolloin asuin vielä isommalla paikkakunnalla, jossa mielenterveyspalvelut oli järjestetty mielestäni kiitettävsti. Ikävuosia minulla oli tuolloin viitisenkymmentä, takana risaista työhistoriaa, lyhyehköjä, muutaman vuoden kestäneitä työsuhteita, joista kaikista olin joutunut työttömäksi taluodelliista ja tuotannollisista syistä. Muutama vuosi aiemmin olin jopa opiskellut uuden ammatin, jolta odotin paljon, valitettavasti ala oli yksi niistä, jotka kävivät tarpeettomiksi Kiinan halpatuonnin myötä.
Eläkepäätös oli minulle kuin olisin voinut jättää painavan taakan selästäni, ei tarvinnut käydä enää työkkärin luukulla, ei kantaa lääkärintodstuksia luukulta toislle, ei odotella kelan päätöksiä jotka useinkaan eivät todellakaan olleet lääkettä mustalle mielelle.
Minulla on myös melko rankka menneisyys viinan parissa, siitä tosin olen ollut kuivilla muutaman vuoden, avioero, ja omaisuuden menetys petolliselle vaimolle. Olen raitistuttuani saanut myöskin sydäinfarktin ja sairastunut reumaan. Pumpun korjasi kirurgi ja reumaan on vihdoin löytynyt tehoava lääke, jonka ansiosta pystyn tekemään jo pieniä kävelylenkkejä, ne piristävät mieltäni aina hetkeksi. Haluaisin kuntoutua vielä työhön kykeneväksi, suunnitelmissani on vielä alkaa tehdä uuden ammattini töitä omalla toiminimellä, kuitenkin enemmän harrastuksena. Kunpa vain jaksaisin...
[/quote]

Kiitos, tästä saan toivoa! eläke ei välttämättä johda pimeään... uutta uraa voi luoda joskus vielä, jos siivet alkavat kantaa.

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 00:20"]

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 00:09"][quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 00:02"][quote author="Vierailija" time="07.11.2014 klo 22:59"]Minullakin vakava masenuus, jonka vuoksi olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Tällä hetkellä ei ole varsinaista hoitosuhdetta ja lääkityksenä Voxra. Olen lukenut joidenkin käyvän terapiassa ja minua kiinnostaisi kokeilla sitä. En vain tiedä minkälaiset mahdollisuudet siihen pienellä paikkakunnalla on, nykyisellä asuinpaikkakunnallani ei tietääkseni ole varsinaista päihde- ja mielenterveysyksikköä. Mistä kyselisin, voimat eivät riitää kovin suuren puhelinkierroksen läpikäymiseen? [/quote] kysäise ihan omalääkärin kautta, mitä vaihtoehtoja voisi olla? miten nuorena jouduit työkyvyttömyyseläkkeelle? minulla on se edessä nyt, ja vihaan ajatusta, vaikka tajuan kyllä, ettei työkuntoa ole. olen ollut aina uraorientoitunut ja kunnianhimoinenkin, osin se on altistanut myös depressiolle minun kohdallani. tuntuu aivan kauhealta ajatella, että joudun nyt nelikymppisenä työkyvyttömyyseläkkeelle!! -- ja sivulliset, älkää luulko, että helppo prosessi joku eläkkeelle joutuminen. sitä on edeltänyt vuosia hirveää, mustaa tautia takana! miten sinä kestit työkyvyttömyyseläkkeelle joutumisen? voiko sen kanssa tulla sinuiksi jotenkin? [/quote] No se nyt on varma tie ikuiseen masennukseen. Minä olin kuntouttavassa ja huomasin että pärjään vallan nykyään (nuorempana olin hyvin ahdistunut ja oli vaikeampaa). [/quote] kuntouttavassa missä? ei ole mikään kuntouttava työtoiminta vaihtoehto kaikissa tapauksissa, ja eläkettähän tai kuntotutustukea sekin edellyttää. ei niistä mitään oikeaa palkkaa saa. enkä mä oikeaan palkkatyöhön kykenekään - halua olisi ja epätoivoisesti halu jatkaa. jatkaisin satavarmasti omalla työnarkkarilinjallani uraohjuksena, jos terveys olisi olemassa. :( :(

[/quote]

Minäkin olen ollut työnarkki ja sitten tuli masennus joka katkaisi uran kokonaan. Näkisin, että ne on kolikon kaksi puolta, jonkinlaista pakenemista. Minäkin haluaisin tehdä töitä, en vain kykene siihen nyt. Silti olen toiveikas ja uskon joskus paranevani. Ihan hyvä keskusteluaihe siis, kiinnostaa tietää kuinka mahdollista paraneminen on.

Herätkää ihmiset!

Minä luovutin ja jötin vuosien jälkeen miehen, jonka masennus oli selvästi krooninen ja pilasi koko perheen elämän. Kaikki menee paremmin sen jälkeen myös miehen elämä, kun eit tarvi enää kärsiä vaimoa juuri lainkaan ja lapsiakaan enää harvoin.

Oma elämä vasta alkoieron jälkeen.

Suippumadonlakki.

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 00:38"]

Eläkkeelle pääsyäni oli edeltänyt parin vuoden työttömyys, ja sen jälkeen se pakollinen vuoden kuntoutustuki. --- Minulla on myös melko rankka menneisyys viinan parissa, siitä tosin olen ollut kuivilla muutaman vuoden, avioero, ja omaisuuden menetys petolliselle vaimolle. Olen raitistuttuani saanut myöskin sydäinfarktin ja sairastunut reumaan. Pumpun korjasi kirurgi ja reumaan on vihdoin löytynyt tehoava lääke, jonka ansiosta pystyn tekemään jo pieniä kävelylenkkejä, ne piristävät mieltäni aina hetkeksi. Haluaisin kuntoutua vielä työhön kykeneväksi, suunnitelmissani on vielä alkaa tehdä uuden ammattini töitä omalla toiminimellä, kuitenkin enemmän harrastuksena. Kunpa vain jaksaisin...

[/quote]

Voi hyvä ystävä, kylläpä elämä on näyttänyt sinulle sitä synkempää puoltaan. Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan monia raskaita asioita. Haluaisin valaa sinuun lisää toivoa ja antaa aivan kuin "balsamia haavoihisi", kuten sanonta kuuluu. Koska tapaamme vain tässä virtuaalisesti, tahdon jättää sinulle linkin, josta avautuu kaksi mielestäni arvokasta asiaa: rohkaisun, toivon ja rakkaudenkin ajatuksia, joista moni on löytänyt uutta voimaa elämään, ja toiseksi ajatuksia kehon ja mielen parantumisesta :) Toivon sinulle vilpitttömästi KAIKKEA HYVÄÄ ja muistan sinua iltarukouksessa. Tässä linkki: http://www.healingrooms.fi/?sid=118

Kuulostaa siltä että saattaisit sairastaa läheisriippuvuutta.

Vaikkei se sitä olisikaan niin saisit varmasti sen hoidosta hyviä vinkkejä omaankin elämääsi, esim. siihen millä tavoin kannattaa suhtautua haitallisiin läheisiisi. Kannattaa tutustua aiheeseen enemmän kuin ensimmäisen googletetun linkin kautta. Yksi hyvä kirja on Melody Beattien Irti läheisriippuvuudesta.

Itse luulin päässeeni yli masennuksesta, yli kymmenen vuotta se pysyikin poissa. Sitten se luikerteli salakavalasti takaisin. Nykyään pelkään lisäksi sosiaalisia tilanteita, ahdistaa, niin etten voi käydä opiskeluja tällä hetkellä loppuun.

Kaupassa käyn kerran maks kaksi kertaa viikossa, ja sekin mahdollisimman aikaisin aamulla. Bussilla kauppaan matkustaminen on ahdistavaa. Otankin pamin ja kolme neljä propral:ia jotta kykenen tuon bussi + kauppamatkan suorittamaan.

Roskat vien ehkä kerran viikossa, ja sekin mieluiten pimeään aikaan. Suihkussa en jaksa kauhean usein käydä, ehkä kerran viikossa max. Partaa en ole tainnut ajaa yli 2 kuukauteen (kun ennen se piti ajaa joka päivä). Hiuksiakaan en ole leikkauttanut pitkään aikaan.

En pidä yhteyttä enää yhteenkään ystävääni, itseasiassa katkaisin välit suurimpaan osaan. Puhelinta en jaksa edes laittaa kauhean usein päälle. Päivät menee lähinnä sängyssä maatessa. iltaisin siirryn sitten sohvalle, jossa tuijottelen suoraan sanoen seinään. Yleensä havahdun siitä sohvalta aamuyöstä ja siirryn takaisin sänkyyn.

Lämmintä ruokaa en ole tainnut tehdä pariin viikkoon. (ei en laske niitä pikanuudeleita tai pussipastaa tms lämpimäksi ruuaksi)

Laskut koitan maksaa silloin kun muistan, mutte nekin yleensä myöhässä. Kotona en jaksa kauhean usein edes siivota, ja se ei sinällään edes haittaa, eihän täällä käy enää kukaan.

Ikää minulla on nyt 28 vuotta. Ja jos ajattelen tulevaisuutta, en näe mitään lohdullista, en koe pystyväni opiskelemaan, enkä menemään töihin jne. Sitä tosin ihmettelen, että tällä kertaa en ole itsetuhoinen. viimeksi masennuksen iskiessä jouduin sen takia suljetulle osastolle.

Olen kuitenkin saanut varattua ajan akuuttipsykiatrian polille, mutta se on vasta joulukuussa.

Minä parannuin monen vuoden masennuksesta (keskivaikea missä mukana vaikean masennuksen piirteitä) mutta jouduin taistelemaan tosissani ja ratkaisevin tekijä oli että jätin alkoholin pois. Myös sekin että pääsin sellaiseen terapia ryhmään missä oli paljon minun ikäisiä ihmisiä ja tapasimme muutaman kerran viikossa muutaman tunnin. Se auttoi että pääsi välillä jonnekkin.

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 02:28"]

Itse luulin päässeeni yli masennuksesta, yli kymmenen vuotta se pysyikin poissa. Sitten se luikerteli salakavalasti takaisin. Nykyään pelkään lisäksi sosiaalisia tilanteita, ahdistaa, niin etten voi käydä opiskeluja tällä hetkellä loppuun.

Kaupassa käyn kerran maks kaksi kertaa viikossa, ja sekin mahdollisimman aikaisin aamulla. Bussilla kauppaan matkustaminen on ahdistavaa. Otankin pamin ja kolme neljä propral:ia jotta kykenen tuon bussi + kauppamatkan suorittamaan.

Roskat vien ehkä kerran viikossa, ja sekin mieluiten pimeään aikaan. Suihkussa en jaksa kauhean usein käydä, ehkä kerran viikossa max. Partaa en ole tainnut ajaa yli 2 kuukauteen (kun ennen se piti ajaa joka päivä). Hiuksiakaan en ole leikkauttanut pitkään aikaan.

En pidä yhteyttä enää yhteenkään ystävääni, itseasiassa katkaisin välit suurimpaan osaan. Puhelinta en jaksa edes laittaa kauhean usein päälle. Päivät menee lähinnä sängyssä maatessa. iltaisin siirryn sitten sohvalle, jossa tuijottelen suoraan sanoen seinään. Yleensä havahdun siitä sohvalta aamuyöstä ja siirryn takaisin sänkyyn.

Lämmintä ruokaa en ole tainnut tehdä pariin viikkoon. (ei en laske niitä pikanuudeleita tai pussipastaa tms lämpimäksi ruuaksi)

Laskut koitan maksaa silloin kun muistan, mutte nekin yleensä myöhässä. Kotona en jaksa kauhean usein edes siivota, ja se ei sinällään edes haittaa, eihän täällä käy enää kukaan.

Ikää minulla on nyt 28 vuotta. Ja jos ajattelen tulevaisuutta, en näe mitään lohdullista, en koe pystyväni opiskelemaan, enkä menemään töihin jne. Sitä tosin ihmettelen, että tällä kertaa en ole itsetuhoinen. viimeksi masennuksen iskiessä jouduin sen takia suljetulle osastolle.

Olen kuitenkin saanut varattua ajan akuuttipsykiatrian polille, mutta se on vasta joulukuussa.

[/quote]

Tuo viimeinen lauseesi kävisi kyllä standupista. Onpa tosi akuuttia psykiatriaa tuollainen.

Ehkäpä se itsetuhon häviäminen kertoo, että edistyt sitten kuitenkin. Itselläni masennusjaksot lievenivät vähitellen. Kaksvitosena itkin päiväkaudet ja teki mieli upottaa naama hehkuviin hiiliin. Gradun tekemisessä kesti viisitoista vuotta. Oli pakko laittaa elämänhaaveet uusiksi, kun siteeni aiempiin haaveisiin oli romuna. Alkuvuosina se edistyminen oli vain hyvin hidasta. Jossain vaiheessa sitten huomasin, että selkeästi masennusvaiheet sekä lyhenivät että kevenivät - olin kehittänyt riittävästi taitoja niiden hallitsemiseen. En ole koskaan hakeutunut hoitoon, ja olen onnistunut järjestämään elämäni niin, että on pärjätty. Varjelen mustasukkaisesti kalenteriani. Sen pitää olla mahdollisimman tyhjä, jotta pystyn säätelemään ajankäyttöäni ja kokemaan itseni vapaaksi. Lisäksi minulla on huono selkä, joka sekään ei kestä liian säänneltyä elämää. Onneksi sekä selkä että masa paranevat sohvahoidossa, johon yhdistyy intervalliharjoittelua kotitöissä - kaksi kärpästä yhdellä läpsyllä.

Neljävitosena sielu on oikeastaan oireeton, vaikka edelleen työkyky on alentunut - minulla on jotain hypomaanisuustaipumusta, ja olen oppinut pitämään itseni aika hyvin siellä välialueella. Kun on stressiä tai ollut liikaa ohjelmaa, huomaan parin päivän päästä hokevani aamusta asti, että haluan kuolla. Mutta en halua, se on vain protestointia, että nyt pitäisi saada rauhoittua. Kun kuuntelen oloani ja delegoin isommat velvollisuudet miehelle muutamaksi tunniksi, tai pahemmassa tilanteessa pariksi päiväksi, hokeminen unohtuu täysin. Olen oppinut optimismia, vaikka nauroin sen kuoliaaksi nuorena. Nykyisin ymmärrän, mitä optimismi parhaimmillaan tarkoittaa, kun se ei ole mitään sinisilmäisyyttä tms.

Uskon kykeneväni vielä tekemään ainakin puolet niistä asioista, joita olen tavoitellut. Olen jo saanut ison osan aikaan - olen saavuttanut alallani korkeamman tason kuin alunperin kuvittelin mahdolliseksi, meillä on iloisesti hymyilevä nelivuotias, olen alkanut ymmärtää ja hyväksyä ihmisiä, itseänikin, ja välit ovat lähentyneet moneen suuntaan. Vanhempien kanssa on välirikkovaihe ohi, ja vaikka nuo ovat rasittavia ihmisiä ongelmissaan, olen päässyt yli siitä, ettei heistä koskaan ole ollut ihan kunnolliseen vanhemmuuteen.

Aapeen tekstissä pistää silmään tuo, että pitäisikö tehdä valtavan isoja ja pysyviä päätöksiä läheissuhteissa ym. Ei tarvitse. Voi tehdä väliaikaispäätöksiä, kokeellisia päätöksiä, tämän hetken ratkaisuja. Eikä muita tarvitse vihata siitä, että nuo pakenevat vakavan masennuksen edessä. Se kun on tarttuva tauti, ja pakoilu on tavallaan hyvinkin järkevää. Oma aikuistuminen on myös helpompaa, kun ei ole enää niin paljon ihmisiä, joihin voi ripustautua. Minäkin näin vuosien ajan kaiken miehen vikana, ja halusin hänen olevan se hyvä vanhempi minulle. Vieläkään en ole päässyt siitä ajattelumallista eroon, mutta sen valta on vähentynyt jo paljon. Mies alkaa voida paremmin, ja kykenen miettimään asioita hänen näkökulmastaan.

Itse asiassa, masennus on ehkä paras ystäväni. Se on kuin leijona, joka vartioi minua ja murisee, jos olen vaarassa. Se ei enää tunnu lainkaan niin pahalta, koska en enää pelkää sitä. Paremminkin se on kuin säikähtäneillä vuohilla se pikahalvaantuminen. Ja koska minulla on ollut paljon vapaata aikaa ja monipuolista elämänkokemusta, olen kyennyt hankkimaan syvällisemmän maailmankuvan kuin mikä olisi muuten ollut saavutettavissa. Se näkyy myös työssäni.

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 02:28"]

Itse luulin päässeeni yli masennuksesta, yli kymmenen vuotta se pysyikin poissa. Sitten se luikerteli salakavalasti takaisin. Nykyään pelkään lisäksi sosiaalisia tilanteita, ahdistaa, niin etten voi käydä opiskeluja tällä hetkellä loppuun.

Kaupassa käyn kerran maks kaksi kertaa viikossa, ja sekin mahdollisimman aikaisin aamulla. Bussilla kauppaan matkustaminen on ahdistavaa. Otankin pamin ja kolme neljä propral:ia jotta kykenen tuon bussi + kauppamatkan suorittamaan.

Roskat vien ehkä kerran viikossa, ja sekin mieluiten pimeään aikaan. Suihkussa en jaksa kauhean usein käydä, ehkä kerran viikossa max. Partaa en ole tainnut ajaa yli 2 kuukauteen (kun ennen se piti ajaa joka päivä). Hiuksiakaan en ole leikkauttanut pitkään aikaan.

En pidä yhteyttä enää yhteenkään ystävääni, itseasiassa katkaisin välit suurimpaan osaan. Puhelinta en jaksa edes laittaa kauhean usein päälle. Päivät menee lähinnä sängyssä maatessa. iltaisin siirryn sitten sohvalle, jossa tuijottelen suoraan sanoen seinään. Yleensä havahdun siitä sohvalta aamuyöstä ja siirryn takaisin sänkyyn.

Lämmintä ruokaa en ole tainnut tehdä pariin viikkoon. (ei en laske niitä pikanuudeleita tai pussipastaa tms lämpimäksi ruuaksi)

Laskut koitan maksaa silloin kun muistan, mutte nekin yleensä myöhässä. Kotona en jaksa kauhean usein edes siivota, ja se ei sinällään edes haittaa, eihän täällä käy enää kukaan.

Ikää minulla on nyt 28 vuotta. Ja jos ajattelen tulevaisuutta, en näe mitään lohdullista, en koe pystyväni opiskelemaan, enkä menemään töihin jne. Sitä tosin ihmettelen, että tällä kertaa en ole itsetuhoinen. viimeksi masennuksen iskiessä jouduin sen takia suljetulle osastolle.

Olen kuitenkin saanut varattua ajan akuuttipsykiatrian polille, mutta se on vasta joulukuussa.

[/quote]

Kuule, hei! Tiesitkö, että olet arvokas ihminen, vaikka nyt voit huonosti! Voit aina näiden puhelinten aukioloaikana soittaa, jotta saisit edes henkistä tukea odottaessasi sitä joulukuun poliklinikkatapaamista. Toivon ja uskon, että sinullekin voi vielä koittaa valoisammat ajat :) Muistathan, että joulu on valon aikaa, vaikka täällä pohjoisessa päivät pimenevät - ulkona on pimeää, mutta sisimpään alkaa tulla valoa! Toivon vilpittömästi, että juuri sinulle alkaa käydä näin. Olet ajatuksissani.

* Valtakunnallinen kriisipuhelin, puh. 01019 5202

* Palveleva puhelin, puhelinnumerot täältä: http://evl.fi/EVLfi.nsf/Documents/DC0158A5AD979807C225748000295138?OpenDocument&lang=FI

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 03:43"]

Minäkin näin vuosien ajan kaiken miehen vikana, ja halusin hänen olevan se hyvä vanhempi minulle. Vieläkään en ole päässyt siitä ajattelumallista eroon, mutta sen valta on vähentynyt jo paljon. Mies alkaa voida paremmin, ja kykenen miettimään asioita hänen näkökulmastaan.

[/quote]

Olipa mainiosti ja tosi puhuttelevasti sanottu tuo, että halusit puolisosi olevan se hyvä vanhempi sinulle! Eikö psykoanalyyttinen/psykologinen ajattelu ole tavattoman paljon pohtinut juuri sitä, kuinka perustavanlaatuinen hahmo ihmiselle on hänen vanhempansa tai hoitajansa - se, jolta odotetaan kaikkea hyvää, huolenpitoa, rakkautta, turvaa.

Varmasti jokainen ihminen kaipaa yhteyttä ja rakkautta, jonka voi ottaa vastaan turvallisesti ja luottavaisesti, siis vähän niin kuin lapsi. Mutta miten aikuinen voisi pysyä kuitenkin aikuisena tarvitessaan turvaa, läheisyyttä ja rakkautta? Ehkä on niin, että meidän ei tarvitse taantua lapsellisiksi vaan voimme olla lapsenmielisia :) Eli hyvään, rakkauteen ja turvaan luottavia ilman aikuisen mielen rationaalisia perusteluita. Rakkaus koskettaa aina syvältä ja luulenpa, että jokaisessa meissä on - kuten terapeutti Tommy Hellstenkin on kirjoittanut - aikuisenakin se "sisäinen lapsi", joka pystyy luottavaisesti ottamaan vastaan rakkautta ja hyvää. Tässä eräs tosi kaunis ja koskettava kuvaus turvallisesta ja suuresta rakkaudesta:

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 04:09"]

No tapa itsesi vain, se olisi ihan mukavaa. : )

[/quote]

Jos se niin mukavaa on, niin mikset sinä aloita itsestäsi? Elämmehän hedonistisia aikoja, ystävä hyvä.

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 04:17"]

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 03:43"]

Minäkin näin vuosien ajan kaiken miehen vikana, ja halusin hänen olevan se hyvä vanhempi minulle. Vieläkään en ole päässyt siitä ajattelumallista eroon, mutta sen valta on vähentynyt jo paljon. Mies alkaa voida paremmin, ja kykenen miettimään asioita hänen näkökulmastaan.

[/quote]

Olipa mainiosti ja tosi puhuttelevasti sanottu tuo, että halusit puolisosi olevan se hyvä vanhempi sinulle! Eikö psykoanalyyttinen/psykologinen ajattelu ole tavattoman paljon pohtinut juuri sitä, kuinka perustavanlaatuinen hahmo ihmiselle on hänen vanhempansa tai hoitajansa - se, jolta odotetaan kaikkea hyvää, huolenpitoa, rakkautta, turvaa.

Varmasti jokainen ihminen kaipaa yhteyttä ja rakkautta, jonka voi ottaa vastaan turvallisesti ja luottavaisesti, siis vähän niin kuin lapsi. Mutta miten aikuinen voisi pysyä kuitenkin aikuisena tarvitessaan turvaa, läheisyyttä ja rakkautta? Ehkä on niin, että meidän ei tarvitse taantua lapsellisiksi vaan voimme olla lapsenmielisia :) Eli hyvään, rakkauteen ja turvaan luottavia ilman aikuisen mielen rationaalisia perusteluita. Rakkaus koskettaa aina syvältä ja luulenpa, että jokaisessa meissä on - kuten terapeutti Tommy Hellstenkin on kirjoittanut - aikuisenakin se "sisäinen lapsi", joka pystyy luottavaisesti ottamaan vastaan rakkautta ja hyvää. Tässä eräs tosi kaunis ja koskettava kuvaus turvallisesta ja suuresta rakkaudesta:

[/quote]

Alkaisiko nyt riittää tuo markkinointi yhteen keskusteluun? En usko uskovaisten olevan immuuneja lapselliselle ripustautumiselle puolisoon, siinä kuin muidenkaan. Tuo sisäisen lapsen korostaminen voi olla usein toimivaakin, ja joitain saattaa auttaa sisäistetty korkeampi isä, mutta mutta. Minulla on raadollis-humanistinen näkemys asiaan. Että jos kovasti korostamme, että on rumaa olla aidosti taantunut, ja kaunista olla sivistyneesti taantunut, niin sitten alamme teeskennellä sivistynyttä. Masentuneen ykkösongelma olisi mielestäni se, että miten saa vähennettyä teeskentelyä elämästä, koska se vie harhaan. Moni uskis sortuu samaan, vaikutelma on kävelevä teeskentelygeneraattori.

On olemassa sellainenkin näkemys, että se ihan aito ripustautuminen on käytävä läpi, jotta sen voi lopulta läpikotaisin ymmärtää, pyytää ja saada anteeksi. Ja jos ripustauduin mieheeni, hänkin ripustautui minuun. Molemmat joutuivat siinä ehkä syvemmälle kuin olisi ollut ihan välttämätöntä, mutta se on myös syventänyt persoonaamme. Nyt kun aikuisuutta alkaa olla päivä päivältä enemmän, olemme henkisesti laaja-alaisempia, vaikka pankkitili on köyhä. Kulmia on hiottu.

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 04:49"]

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 04:17"]

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 03:43"]

Minäkin näin vuosien ajan kaiken miehen vikana, ja halusin hänen olevan se hyvä vanhempi minulle. Vieläkään en ole päässyt siitä ajattelumallista eroon, mutta sen valta on vähentynyt jo paljon. Mies alkaa voida paremmin, ja kykenen miettimään asioita hänen näkökulmastaan.

[/quote]

Varmasti jokainen ihminen kaipaa yhteyttä ja rakkautta, jonka voi ottaa vastaan turvallisesti ja luottavaisesti, siis vähän niin kuin lapsi. Mutta miten aikuinen voisi pysyä kuitenkin aikuisena tarvitessaan turvaa, läheisyyttä ja rakkautta? Ehkä on niin, että meidän ei tarvitse taantua lapsellisiksi vaan voimme olla lapsenmielisia :) Eli hyvään, rakkauteen ja turvaan luottavia ilman aikuisen mielen rationaalisia perusteluita. Rakkaus koskettaa aina syvältä ja luulenpa, että jokaisessa meissä on - kuten terapeutti Tommy Hellstenkin on kirjoittanut - aikuisenakin se "sisäinen lapsi", joka pystyy luottavaisesti ottamaan vastaan rakkautta ja hyvää. Tässä eräs tosi kaunis ja koskettava kuvaus turvallisesta ja suuresta rakkaudesta:

[/quote]

Alkaisiko nyt riittää tuo markkinointi yhteen keskusteluun? En usko uskovaisten olevan immuuneja lapselliselle ripustautumiselle puolisoon, siinä kuin muidenkaan. Tuo sisäisen lapsen korostaminen voi olla usein toimivaakin, ja joitain saattaa auttaa sisäistetty korkeampi isä, mutta mutta. Minulla on raadollis-humanistinen näkemys asiaan. Että jos kovasti korostamme, että on rumaa olla aidosti taantunut, ja kaunista olla sivistyneesti taantunut, niin sitten alamme teeskennellä sivistynyttä. Masentuneen ykkösongelma olisi mielestäni se, että miten saa vähennettyä teeskentelyä elämästä, koska se vie harhaan. Moni uskis sortuu samaan, vaikutelma on kävelevä teeskentelygeneraattori.

On olemassa sellainenkin näkemys, että se ihan aito ripustautuminen on käytävä läpi, jotta sen voi lopulta läpikotaisin ymmärtää, pyytää ja saada anteeksi.

[/quote]

Ei täällä kukaan todellakaan "markkinoi" mitään; se ei ole osuva nimitys sille, että halutaan liittää yhteiseen keskusteluun näkökulma, joka koetaan tärkeäksi, koskettavaksi, elämänläheiseksi, jopa syvälliseksi.

Ja ripustautumisesta vielä - en toki tarkoittanut, että kristityt olisivat immuuneja lapselliselle puolisoon ripustautumiselle, ihan tavallisia, inhimillisiä ihmisiä tässä ollaan! Se kannattaa ei-kristittyjenkin muistaa :)Nimittäin kristitty ihminen on vain tarvinnut ja sitten ottanut vastaan elämäänsä Jumalan rakkauden, läsnäolon, tahdon sekä anteeksiannon/pelastuksen.

Taantuminen ja lapsellisuus ovat kyllä kovin todellisia tarpeita ja tunteita aikuisenakin. Mutta ei unohdeta, että rauhanomainen ja tasapainoinen yhteiselämä niin parisuhteessa kuin yhteiskunnassa perustuu osaltaan juuri siihen, että aikuiset rajoittavat halujaan, viettejään, tarpeitaan; terveesti ymmärrettynä eivät kiellä tai tukahduta niitä, vaan ainakin yrittävät käsittellä ja toteuttaa ne huomioiden muut ihmiset eikä rajattoman narsistisesti kuten pieni lapsi luonnostaan tekee (en väitä sinun toimineen kuin lapsi). Tärkeä ja kiinnostava aihe!

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 12:23"]

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 00:33"]

- teen itsellään.

[/quote]

Komppaan tätä kirjoitusta, itse olen selvinnyt melkein kymmenen vuoden masennuksesta, joka vaihteli keskivaikean ja vaikean välillä. Monta kertaa yrittänyt itsemurhaa ja yhä täällä. Ja voin hyvin! Sain lopulta apua terapiasta, mutta ensin piti tehdä se päätös itse että haluan parantua. Lääkkeet olen jättänyt 5 vuotta sitten, terapiaa jatkoin hieman pidempää. Ei se terapeutti minua voinut auttaa, ennenkuin pystyin tuohon päätökseen. MUTTA! Nyt jokaiselle joka kuvittelee, että masentunut on laiska eikä tee tätä päätöstä vaan haluaa olla vain ja maata kotona: Kyse ei todellakaan ole siitä. Mikä sai minuun niin paljon voimaa että jaksoin lähteä tietoisesti tekemään elämäni suurinta ponnistusta ikinä kun voimat oli jo loppu.. en tiedä. Ei siinä ole mitään tekoa uskonnon tahi terapeutin kanssa. Se tuli sisältä. Monta kertaa itkin ja olin taas luovuttaa, kun ahdistus ja tuska vain painoivat. Silti, rämpimällä ylös. Sieltä voi nousta. Olkoon jokainen tukena heille, joka tuota nousua yrittää. Takapakkia tulee varmasti, pakottamalla ei saada mitään aikaan. Läsnäolo ja kuuntelu mielummin kuin neuvominen ja "tsemppaus" jotka saa vain tunteen vapaaehtoisuudesta katoamaan. Kyse on myös siitä, että tuo päätös on vapaaehtoinen. Silloin myös motivaatio tulee sisältä. Kenenkään muun vuoksi sitä ei kannata tehdä.

Olen itse nyt onnellinen ja voin paremmin kuin koskaan. Vastuunotto koskee kyllä muitakin kuin masentuneita, harva tajuaa miten on tosiaan vastuussa teoistaan ja valinnoistaan.

Olen vastuussa omasta onnestani, joten kun vastoinkäymisiä tulee muistan tämän ja annan surujen tulla mutten jää niiden vangiksi. Ne ovat osa elämää, ja hyvä niin. Myös masennus sen hirvittävimpinäkin hetkinä ovat nyt osa elämäni tarinaa. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut, ja olen valinnut että häpeä jota kannoin mukanani menneisyydestäni kuuluu historiaani. Ei nykyisyyteen. 

Rakkautta, voimaa ja jaksamista ap:lle, luota itseesi! Olet selvinnyt jo tänne asti, sinussa on siis voimavaroja enemmän kuin uskotkaan.

[/quote]

Mulle kävi näin parikymppisenä. Itsemurhayritysten ja sairaalakausien jälkeen eräänä keväänä totesin: minun ei tarvitse olla masentunut. Mutta. Jotta siihen pääsin, tarvitsin pitkään hyvää hoitoa, toimivan lääkityksen ja muutenkin parantuneen elämäntilanteen.

Ikävä kyllä tämä ei jatkunut ikuisesti. Nyt nelikymppisenä olen taas vakavien masennusjaksojen kierteessä. Oman vastuuni tunnen ja ymmärrän, itse valintani teen. Olen myös pitänyt huolta, että minulla on välineitä alkavien alakulojen hoitamiseen, keinoja taistella masennusta vastaan.

Mutta näin se ei vain aina mene: vaikka haluat mitä ja teet työtä sen puolesta, aina et voi voittaa. Sairaus saattaa iskeä ja viedä. Et sinä voi täysin pitävästi valita syöpää pois, depressiota pois, skitsofreniaa olemattomiin,  keuhkoahtaumatautia menneisyyteen. Joka sellaista väittää, väittää kohtalokkaasti väärin ja epäreilusti kaikkia sairautensa kanssa kamppailevia kohtaan.

Sairautta ei voi niin vain valita pois.

Silti: totta kai omaa halua tarvitaan, tahtoa parantua. Depressiossa se vaan on, kuten tässä on jo joku todennutkin, aika vaikeaa välillä, kun koko sairauden kuva pahimmillaan on juuri kaiken toivon menettäminen.

Hyvässä kunnossa sen sijaan on jo voimia jaksaa aktiiviseenkin toivomiseen ja taistelemiseen.

JK järkyttävän paha olo tuli tuosta "tsippadappadui, parannut jos vaan haluat" mielikuvasta. Tiedän, ettet, kirjoittaja sitä edes tarkoittanut niin sanoa, mutta aivan karmaisevan paskamaiselta alkoi tuo tuntua. Ikäänkuin: Jotenkin olen toivonut väärin, liian vähän, taistellut 20 vuotta päin helvettiä, kun tässä taas ollaan. Juu, tiedän myös, että syyllistyminen on omien korvieni välissä. Taistelen tällä erää sitä vastaan sulkemalla nettiselaimen. Toivon silti lujasti - siis TOIVON - että kukaan ei vahingossakaan lietsoisi sairaiden syyllistämistä. Näitä viestejä kun luetaan täälläkin kuin piru raamattua. Ymmärtämättömyyttä ja ennakkoluuloja on joka tapauksessa niin paljon. Varsinkin, jos olet kokenut tämän taudin helvetin, on empatiaa varmasti olemassa? Se, miten paranit itse, voi toimia toiselle, mutta ei kolmannelle. 

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 20:18"]

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 12:23"]

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 00:33"]

- teen itsellään.

[/quote]

Komppaan tätä kirjoitusta, itse olen selvinnyt melkein kymmenen vuoden masennuksesta, joka vaihteli keskivaikean ja vaikean välillä. Monta kertaa yrittänyt itsemurhaa ja yhä täällä. Ja voin hyvin! Sain lopulta apua terapiasta, mutta ensin piti tehdä se päätös itse että haluan parantua. Lääkkeet olen jättänyt 5 vuotta sitten, terapiaa jatkoin hieman pidempää. Ei se terapeutti minua voinut auttaa, ennenkuin pystyin tuohon päätökseen. MUTTA! Nyt jokaiselle joka kuvittelee, että masentunut on laiska eikä tee tätä päätöstä vaan haluaa olla vain ja maata kotona: Kyse ei todellakaan ole siitä. Mikä sai minuun niin paljon voimaa että jaksoin lähteä tietoisesti tekemään elämäni suurinta ponnistusta ikinä kun voimat oli jo loppu.. en tiedä. Ei siinä ole mitään tekoa uskonnon tahi terapeutin kanssa. Se tuli sisältä. Monta kertaa itkin ja olin taas luovuttaa, kun ahdistus ja tuska vain painoivat. Silti, rämpimällä ylös. Sieltä voi nousta. Olkoon jokainen tukena heille, joka tuota nousua yrittää. Takapakkia tulee varmasti, pakottamalla ei saada mitään aikaan. Läsnäolo ja kuuntelu mielummin kuin neuvominen ja "tsemppaus" jotka saa vain tunteen vapaaehtoisuudesta katoamaan. Kyse on myös siitä, että tuo päätös on vapaaehtoinen. Silloin myös motivaatio tulee sisältä. Kenenkään muun vuoksi sitä ei kannata tehdä.

Olen itse nyt onnellinen ja voin paremmin kuin koskaan. Vastuunotto koskee kyllä muitakin kuin masentuneita, harva tajuaa miten on tosiaan vastuussa teoistaan ja valinnoistaan.

Olen vastuussa omasta onnestani, joten kun vastoinkäymisiä tulee muistan tämän ja annan surujen tulla mutten jää niiden vangiksi. Ne ovat osa elämää, ja hyvä niin. Myös masennus sen hirvittävimpinäkin hetkinä ovat nyt osa elämäni tarinaa. Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut, ja olen valinnut että häpeä jota kannoin mukanani menneisyydestäni kuuluu historiaani. Ei nykyisyyteen. 

Rakkautta, voimaa ja jaksamista ap:lle, luota itseesi! Olet selvinnyt jo tänne asti, sinussa on siis voimavaroja enemmän kuin uskotkaan.

[/quote]

Mulle kävi näin parikymppisenä. Itsemurhayritysten ja sairaalakausien jälkeen eräänä keväänä totesin: minun ei tarvitse olla masentunut. Mutta. Jotta siihen pääsin, tarvitsin pitkään hyvää hoitoa, toimivan lääkityksen ja muutenkin parantuneen elämäntilanteen.

Ikävä kyllä tämä ei jatkunut ikuisesti. Nyt nelikymppisenä olen taas vakavien masennusjaksojen kierteessä. Oman vastuuni tunnen ja ymmärrän, itse valintani teen. Olen myös pitänyt huolta, että minulla on välineitä alkavien alakulojen hoitamiseen, keinoja taistella masennusta vastaan.

Mutta näin se ei vain aina mene: vaikka haluat mitä ja teet työtä sen puolesta, aina et voi voittaa. Sairaus saattaa iskeä ja viedä. Et sinä voi täysin pitävästi valita syöpää pois, depressiota pois, skitsofreniaa olemattomiin,  keuhkoahtaumatautia menneisyyteen. Joka sellaista väittää, väittää kohtalokkaasti väärin ja epäreilusti kaikkia sairautensa kanssa kamppailevia kohtaan.

Sairautta ei voi niin vain valita pois.

Silti: totta kai omaa halua tarvitaan, tahtoa parantua. Depressiossa se vaan on, kuten tässä on jo joku todennutkin, aika vaikeaa välillä, kun koko sairauden kuva pahimmillaan on juuri kaiken toivon menettäminen.

Hyvässä kunnossa sen sijaan on jo voimia jaksaa aktiiviseenkin toivomiseen ja taistelemiseen.

JK järkyttävän paha olo tuli tuosta "tsippadappadui, parannut jos vaan haluat" mielikuvasta. Tiedän, ettet, kirjoittaja sitä edes tarkoittanut niin sanoa, mutta aivan karmaisevan paskamaiselta alkoi tuo tuntua. Ikäänkuin: Jotenkin olen toivonut väärin, liian vähän, taistellut 20 vuotta päin helvettiä, kun tässä taas ollaan. Juu, tiedän myös, että syyllistyminen on omien korvieni välissä. Taistelen tällä erää sitä vastaan sulkemalla nettiselaimen. Toivon silti lujasti - siis TOIVON - että kukaan ei vahingossakaan lietsoisi sairaiden syyllistämistä. Näitä viestejä kun luetaan täälläkin kuin piru raamattua. Ymmärtämättömyyttä ja ennakkoluuloja on joka tapauksessa niin paljon. Varsinkin, jos olet kokenut tämän taudin helvetin, on empatiaa varmasti olemassa? Se, miten paranit itse, voi toimia toiselle, mutta ei kolmannelle. 

[/quote]

Ehdottomasti en tarkoittanut että "tsippadappadui, parannut jos vaan haluat". Kaikkea muuta, kyse on todellakin isoimmasta ponnistuksestani mitä olen ikinä tehnyt. En kuitenkaan halunnut kirjoittaa että se olisi mahdotonta, koska pelkäsin että se saisi luovuttamaan jo alkuunsa. On vaikea ilmaista asiaa ilman syyllistämistä, ja kuten sanoit, näitä luetaan välillä kuin piru raamattua. 

Siksi yritinkin sanoa, ettei saa olettaa, että se tapahtuisi tuosta vain. Mutta muistan erittäin hyvin itse, miten vaikeaa oli välillä nähdä mitään toivonpilkahdusta tai ymmärtää miksi toiset alkoivat voimaan paremmin ja itse vain jatkoi siinä pimeässä. Ei ole väliä sillä miten parantuu, miten saa elämän syrjästä kiinni. Uskallan kuitenkin sanoa tästä päättämisestä, että se oli iso askel paranemisen tiellä. Se ikäänkuin oli lupaus itselleni, että kun takapakkia tulee, en luovuta. Kuulostaa tuossa yhtenä rivinä helpolta, vaan ei se ollut. Epätoivoa, luovuttamista, ahdistusta.. kyllä. Mutta en halua painottaa sitä puolta. Kivinen tie, vaan niitä kiviä miettimällä en minä ainakaan olisi päässyt mihinkään. Olisi näyttänyt liian vaikealta polulta. Toivottomuus kuvaa depressiota erittäin hyvin, ja tämä mielessäni yritin pitää suurimmat "tämä on supervaikeaa, lähes mahdotonta!" maininnat pois tekstistäni.  Olen pahoillani, jos sinulle tuli olo että väheksyn. Pyydän luottamaan kokemustoveriin; en ole unohtanut yhtäkään kiveä matkallani, enkä näe mitään syytä ajatella että joku toinen olisi epäonnistuneempi jos parempaa oloa ei näköpiirissä ole. Jokainen meistä menee omaa tietään tässäkin asiassa. Voin puolestani peruuttaa vaikka saman tein sanani, jos sinua se auttaa. Mitä sillä on väliä, jos joku pääsee pois siitä helvetistä.