Miksi mt-diagnoosin saaneella kaikki laitetaan psykosomatiikan piikkiin?

Mulla meni sydänoireet vuosia ahdistuksen ja masennuksen piikkiin. Yhdelle lääkärille paniikkihäiriöiksi, vaikkei sellaisia ole koskaan ollut. Sitten viimein meni taju ja näkö ja tunto toiselta puolen kehoa ja ambulanssilla sairaalaan. Viimein löytyi sydänvika joka nyt on onneksi hyvässä hoidossa.

Olisi kiva tietää kuinka suuri prosentti ns. "somatisoijista" on oikeasti sairastanut jotain muuta, koska itse olen törmännyt hyvin harvaan, joilla kyse on loppujen lopuksi ollut psykosomaattisista oireista.

Tämä ON oikeasti vakava ongelma.
Jos olisin alalla, tekisin väikkärin aiheesta.

Joo, minulla myös masennustausta ja hirveitä lääkärikokemuksia. Tiesittekö muuten, että ihmiset joilla on pitkäaikainen mielenterveysongelma tai mielisairaus elävät keskimäärin 20 vuotta lyhyemmän elämän kuin keskivertotallaajat ja yksi syy tähän ovat hoitamattomat sairaudet.

Mä en enää kehtaa mennä lääkäriin ollenkaan, kun kaikki menee masennuksen piikkiin. Varmaan nää turvonneet ja kipeät nivelet johtuu vaan masennuksesta, samoin kuin aikanaan astmakin oli vaan paniikkihäiriö (jota mulla ei ole). Suvussa on reumaa ja sydänongelmia, Parkinsonin tautia ja tota astmaakin, mutta mulla ei voi olla mitään oikeasti vialla, koska mulla on masennusdiagnoosi... En ramppaa lääkärillä, hengitysongelmista kävin kerran ja sain rauhoittavaa ja käskyn hakeutua psyk.sh:n juttusille. Hengenahdistus diagnosoitiin vihdoin  vaikeaksi astmaksi, kun mies joutui soittamaan ambulanssin ja vaatimalla vaati että mun hengitysongelmat pitää tutkia. Vaikeaa oli silti saada lähete tutkimuksiin, ja koko ajan esitettiin  epäilyä että vika on vaan korvien välissä. V......a niin paljon, etten ikinä enää paikalliseen tk:hon mene

[quote author="Vierailija" time="07.11.2014 klo 03:58"]Mistä sairaudesta oli kyse? Itse sairastan depressiota ja gadia, omalla kohdallani on kyllä tarvittaessa poissuljettu somaattisia sairauksia. Niin verikokein, likvorinäyttein kuin ulrtalla ja CT~kuvilla.

SerpillÄ ja pienellÄ verenkuvalla ei kovin monia sairauksia voi sulkea pois, toki ne antavat viitteitÄ joihinkin, siis jos arvot ovat pielessÄ.
Pahoitteluni saamastasi kohtelusta.
[/quote]

2

Huh!!! Noihan on TODELLA vakavia hoitovirheitä! Miksi tässä maassa ei noi lääkärit joudu mihinkään vastuuseen! Eri asia olisi, jos edes YRITTÄISIVÄT tutkia, eikä näin että jo kättelyssä tyrmätään potilaan epäilyt ja annetaan mielialalääkettä kouraan! Ja muutenkin heidän pitäisi olla asiallisia potilaitaan kohtaan!

'Mielenterveysongelmani' jäivät leikkauspöydälle. Sen jälkeen sanottiin, että mulla on ollut henkisesti hyvin raskasta ja siksi olisi hyvä mennä terapiaan. Kiitos ei. Terapiaa tuli neljän vuoden aikana ihan kiitettävästi. 

Voisin vaikka itse alkaa keittiöpsygologiksi.

Kuis moni muuten on saanut kuulla epäilyjä, että käyttää liikaa alkoholia, koska on MT-diagnoosikin? Jotkut lääkärit ei millään meinaa uskoa, ettei masennusdiagnoosin saanut välttämättä ole alkoholin suurkuluttaja... Ei siinä mitään, että alkoholinkäytöstä kysytään, mutta voisi sitä nyt edes yrittää uskoa ettei kaikki juo.

Täällä toinen, joka saanut joskus masennusdiagnoosin, ja jonka hengenahdistus oli vuosia myöhemmin muka vain paniikkihäiriötä tai hyperventilointia. Parin vuoden kärsimisen jälkeen (minkä aikana lopettamaan kaikki liikuntaharrastukset, koska treeni päättyi aina hengenahdistuskohtaukseen ja pari päivää sitten kuumeilua päälle ihan reporankana) selvisi lopulta, että on keskivaikea astma. Sitä ennen tutkivat pari kertaa sydäntä, koska eivät tajunneet ihme kyllä, että hengenahdistus ja rasituksessa väsyminen voisi johtua hengityselinsairaudesta eikä sydämestä. Itse en ikinä maininnut mitään sydänepäilyjä. Beetasalpaajaa naamaan ja heippa. 

Masennushistoriaa omaavalla iäkkäällä sukulaisella oli pidempään väsymystä ja erilaisia kipuja. Unihäiriöitäkin, mihin psyykelääkitys, mikä toimi hänellä siihen kohtalaisesti. Kuitattiin kaikki pitkään mielenterveysasioina ja raskaasta elämäntilanteesta johtuvaksi, eikä otettu fyysisiä oireita kovin vakavasti. Rutiinikokeissa näkynyt anemia (ja muutama muukin kuin Hg:n poikkeava arvo) lopulta herätti lääkärinkin lähettämään tämän ihmisen eteenpäin tutkimuksiin, mistä löytyikin verisyöpä. Se ei valitettavasti hoitunut, vaan tämä sukulainen makasi diagnoosin saamisesta vuoden kuluttua mullan alla.

Hei, mitä tarkottaa "serpi" kun joku sano että pieni verenkuva ja serpi tms..

[quote author="Vierailija" time="11.11.2014 klo 02:32"]

Hei, mitä tarkottaa "serpi" kun joku sano että pieni verenkuva ja serpi tms..

[/quote]

crp eli tulehdusarvo

Mjoo... Mulla hengenahdistusta niin et herään yöllä tunteeseen ettei saa riittävästi happea jostain syystä. Siihen ei liity mitään psyykkistä olotilaa tai ahdistusta, ts hyperventilaatio se EI ole. Joo no lääkäri vaan totesi vittuillen että säpäs näytät hyvältä näihin sun tietoihin verrattuna (?! MT potilas näyttää aina pulsulta vai?) ja sitten ei sanonut oireeseen mitään, tulosti mulle paperin hypervetilaatiosta. Sitten sille tulikin lähtö jotain muuta potilasta katsomaan... Olin siis peruslääkärille terveyskeskukseen varannut itselleni ajan, jota odotin kaksi kuukautta. Sitten kun pääsen sinne, en ehdi kertoa kuin yhden vaivan, koska mm paha ihottuma oli seuraavana asialistalla... 20min aika oli mulle varattu, mutta hengenahdistus oli sitten ilman sanankaan sanomista hyperventilaatiota ja sitten ei ollutkaan enää aikaa muulle kun lekurille tuli lähtö. Jännintä että mulla olisi joku ahdistukseen liittyvä hyperventilaatio, sillä en ole ikinä edes mistään ahdistuksesta kärsinyt.

menin sitten yksityiselle sydänfilmiin ja tutkimuksiin ja vajaatoimintahan se. Ihotautilääkärille ihottumat näyttään... Sinne menikin kaikki säästöt. Rukoilen joka ilta, että joko pysyn terveenä tai kuolen niin ettei se ole mikään fyysinen sairaus, koska en kuitenkaan tulisi saamaan siihen hoitoa. Hoitovirheselvityksen voisi aina pyytää, mutta tuskin mitään oikeuksia saisi, tulisi vastaus että potilaan olisi pitänyt tulla lääkärille uudemman kerran...

toivon hartaasti myös, että jos elän vanhukseksi, minä en joudu vanhainkotiin tai vuodeosastoille, joissa minulta viedään kaikki tajunta ympäristöstä ja itsestä, sillä MT taustan perusteella mut saadaan pumpata ilman syytä täyteen neuroleptejä. Maailma on ihan helvetin karu paikka MT ongelmaiselle... Alistunut mieli alistetaan uudellleen ja uudelleen koko loppuelämän ajan... En yhtään ihmettele, että ihmiset tappaa itsensä niin herkästi. Itsellä tosin ole itsetuhoajatuksia IKINÄ ollut eikä tule olemaan. Sorry guys siellä terveydenhuollossa! Ette päässytkään ajamaan mua nurkkaan lopulliseen ratkasuun X) pus och kram

On teillä hurjia tarinoita, ei voi kuin hämmästellä. Itsekin tekisi mieli kertoa tuttavasta melkeinpä vieläkin pahempi juttu, mutta en voi kun on niin luottamuksellisesta asiasta kyse. Kun sen kuulin, menin melkein itse valittamaan tuttavan saamasta kohtelusta, niin suututti.

Minä sain kai jotain outoja merkintöjä, koska jouduttiin parisuhdekriisiin kesken hedelmöityshoitojen ja rakastuin toiseen. Menin tyhmä kertomaan tämän sairaanhoitajalle, ja sen jälkeen kun pikasuhde katkesi ja olisimme palanneet takaisin hoitojonoon, meidät laitettiin parina psykologin juttusille armoratkaisuna, kun meinasivat heittää jonosta. Psykologi jutteli mukavia eikä ymmärtänyt miksi me siellä olimme, ja itse saimme ylenkatseesta tarpeeksemme ja vaihdoimme yksityiselle, vaikka olisimme saaneet jatkaa. Aiempi lääkäri oli tiettävästi hihhuli ja tunnettu moralisti, tämä selvisi sittemmin epävirallisia teitä. Joten lausunto oli ehkä ollut melko värikäs.

Sen lisäksi ilmeisesti pelkkä maininta psykologin konsultaatiosta on sitten riittänyt luomaan minulle jonkinlaisen auran. En nimittäin ymmärtänyt, miksi raskausdiabetestani ei sittemmin suostuttu hoitamaan riittävästi, ja miksi en saanut nostaa insuliiniannosta itse, vaikka käypähoito salli sen. Lääkäri haukkui minut puhelimessa välinpitämättömäksi äidiksi, joka vain mussuttaa karkkia eikä välitä lapsensa tulevaisuudesta. Itkien yritin selittää, että syön niin vähän ja tarkasti että en pysy jaloillani, ja silti sokerit nousevat liikaa. Ei kuunnellut.

Minut kutsuttiin lopulta johonkin erityissessioon, kun uhkasin ottaa ohjat omiin käsiin, jos hoitoa ei kerran saa. Syötettiin totaalisen hiilihydraattipitoinen sairaala-aamiainen, joka nosti sokerit kymmeneen. Sitten itse professori esitteli minua opiskelijoille, ja punnittiin epäluotettavaa pallomahaa juhlavasti kuin jossain laihdutushysteriatositeeveessä. Olivat kovin hämmentyneitä, kun paino ei ollut noussut lainkaan, ja hoitaja sitten selitteli ystävällisen nolona, että kun kyllähän ihmiset saattavat sanoa etteivät syö ylimääräistä mutta syövät kuitenkin. Silloin vasta aloin ymmärtää, miksi kaikki oli niin omituista ja vaikeaa, ja että minua oli pidetty paitsi valehtelijana, myös jotenkin epävakaana. Viis siitä, että parisuhde oli kestänyt 20 vuotta tuota yhtä ruhjetta lukuunottamatta.

Että ei siihen tosiaan tarvita diagnoosiakaan. Olen vieläkin käärmeissäni, koska vaikka lääkärin huolenaihe piti olla syntymätön lapseni, hän jätti minut oman onneni nojaan lyödessään luurin korvaani, kun yritin kysyä, miksi minua ei kuunnella. Kysyin, voisinko saada toisen lääkärin jos me emme toisiimme kerran luota - no ei ole mahdollista. Eli kiukutellessaan minulle hän itse asiassa jätti lapseni heitteille. Itsehän siinä sitten jouduin lääkityksen säätämään. Luin kaiken löytämäni ja nostin insuliinia itse ohjeissa sallittuun tahtiin, viikot olivat jo pitkällä ja vitkutteluun ei ollut aihetta. Minulla oli onneksi edes kahden vuoden lääkäriopinnot tietopohjana ja pari diabeetikkotuttua ja keskustelupalstat useammalla kielellä. Mietin vain, miten olisi käynyt ilman.

Syömisten ja sokerien kyttääminen ja suunnittelu kävi enemmän kuin päivätyöstä muiden raskausvaivojen ja jumalattoman väsymyksen kera. Jälkikäteen vain nolona todettiin, että hups sulla olikin aika paha versio, kun noin paljon tarvittiin insuliinia. Onneksi olin niin varovainen ja näppärä päättelemään, että en lääkinnyt itseäni hypoille kuin kerran, ja senkin syytä setvin sitten päiväkausia. Vaikeinta oli jatkuvasti miettiä, miksi sama sapuska peräkkäisinä päivinä samaan aikaan sai ihan erilaiset muutokset sokeriarvoihin, ja mitä siedin ja mitä en. Eskimotikku ei jostain syystä nostanut arvoja juuri lainkaan, mutta aamuisin pelkkä kahvimaitokin oli liikaa... Makeannälkään söin pari murusta 80-prosenttista suklaata. Sairaalasta kuitenkin jaettiin sujuvasti ohjeita, että pullaa sopii toki syödä välipalaksi mutta viineriä ei, ja puuroa tietenkin aamiaiseksi. Jouduin käytännössä karppaamaan, vaikka rasvansyöntiä pidettiin siihen aikaan vielä ylettömänä paheena. Ilman sitä olisin kuitenkin jäänyt reilusti alle tuhannen kilokalorin, kun kerran sokeri ei saanut nousta liikaa... Onneksi minulla ei ollut lapsia tai juuri muitakaan suurempia velvollisuuksia, että oli aikaa keskittyä omahoitoonsa.

Omituisinta oli lopultakin se kalvava tunne, että jokin on oudosti ja minuun ei reagoida niinkuin luulisi. Että kun ei ollenkaan itse tajunnut epäillä mitään, niin ihmettele siinä sitten, olenko minä vai muut tulleet hulluiksi.

[quote author="Vierailija" time="08.11.2014 klo 10:25"]

Kyllä mt-diagnoosin saaneet kuuluu tutkia samalla tavalla kuin muutkin. Tietysti lääkärien tulee kartoittaa oireet tarkasti. Ongelmana on lähinnä, että usein oireet ovat monimuotoiset ja yleiset ja voivat käytännössä sopia mihin hyvänsä sairauteen tai olla merkitsemättä yhtään mitään. Mielenterveydelliset ongelmat ja somatisaatio ilmenevät usein runsaana lääkärikäyntien määränä. Lääkärit elävät myös todennäköisyyksien valossa, ja heidän kuuluu myös välttää turhien tutkimusten teettämistä ja oireiden medikalisointia. Lääkäri saattaa nähdä papereista, että ihmisellä on paljon epäselviä oireita, joita on selvitelty milloin missäkin eikä mitään ole löytynyt. Tuo tietysti lisää riskiä laittaa kaikki oireet mielenterveyden piikkiin. Sinänsä se on ymmärrettävää, koska vaikea traumaattinen historia ja mielenterveyshäiriöt voivat aiheuttaa oireita laidasta laitaan. Täytyy kuitenkin muistaa, etteivät mielenterveysongelmat suojaa yleisiltä sairauksilta ja kansantaudeilta.

[/quote] juuri näin. 

Sinänsä jossain terveyskeskuksissa ihmismassa on niin valtava, että sinne mahtuu diagnoosia ja oiretta laidasta laitaan. Terveyskeskusten vastuulle sysätään myös iso osa mielenterveyspotilaista sekä ne, joilla ei kattavista sairaalatason tutkimuksista huolimatta löydy yhtään mitään hoidettavissa olevaa sairautta. Lisäksi siellä käy runsaasti hyvänlaatuisia sairauksia potevia ja seurannassa myös syöpää tai muuta vakavaa sairautta sairastavia. Terveyskeskusten lääkärit tekevät päätelmiä yleisten todennäköisyyksien pohjalta. Jokaisen nilvelkolotuksen vuoksi ei voi pyöräyttää läpi koko reumapatteria, kaikilta väsyneitä ei voi ottaa kilpirauhasarvoja, jokaista vatsallaan oireilevaa tähystää tai ultrata tai jokaisen subjektiivisen hengenahdistuksen kokemuksen vuoksi käynnistää laajoja keuhko- ja sydänpuolen tutkimuksia, jos kokonaiskuva ei anna niihin aihetta.

Mitä enemmän myös potilas luettelee vastaanotolla vaivoja, sitä epätodennäköisemmin lääkäri pystyy ottamaan kunnolla kantaa edes siihen yhteen tärkeään vaivaan. Mitä monimuotoisemmat oireet myös ovat, sitä todennäköisemmin lääkäri saa niistä väärän diagnoosin tai potilas epämääräisesti oireilevan maineen.

Olen ollut terveyskeskuksessa aikanaan töissä 9kk ja se oli elämäni huonointa aikaa. Koskaan ei tiennyt, mitä ovesta tuli. Ja niitä epäselvästi oireilevia - niitä riitti. En jaksaisi terkkarissa enää päivääkään.

t. lääkäri

Jos on kerran ollut mt puolella hoidossa vaikka läheisen itsemurhan vuoksi niin se hoitojakso nostetaan ihan joka ikiseen epikriisiin mukaan vaikka se ei liittyisi kyseiseen vaivaan lainkaan, miksi hitossa. Jopa synnytyskertomukseen oli nostettu vuosia vanha asia. Onko siinä mitään järkeä?

Mielenterveyden ammattilaisten tulisi lähtökohtaisesti suositella potilaan tietojen salaamista tk:lta ja somaattisen puolen erikoissairaanhoidolta kun potilaan ongelma on kertaluontoinen eikä potilaalle jää lääkityksiä tai seurantaa mt puolelle. Tämä olisi potilaan etujen mukaista.

59, voisko sulla olla uniapnea? Itelläki on välillä, ainaki poikaystävä sanonu et lakkaan joskus öisin hengittämästä vähäks aikaa. Painonpudotus ja alkoholin välttely on auttanu itelläni siihen