Lue keskustelun säännöt.
En tiedä miten saada ystäviä vaikka olen sosiaalinen
19.09.2021 |
En ole ujo vaan sosiaalinen ihminen, joka osaa olla puhelias mutta osaa olla hyvä kuuntelijakin. Olen tavallisen kiva ja fiksu ja kohtelias tyyppi, ja ainakin koen että olen/olisin ihan mukavaa seuraa, luotettava olen myös. Lapsena ja nuorena minulla oli paljon ystäviä ja kavereita, mutta ne ystävyydet hiipui elämän kiireisiin, muuttoihin eri puolille maata opiskelmaan, muutama ystävä lähti ulkomaille töihinkin ja osa perusti perheen ja katosi perhekiireisiin.
Tällä hetkellä minulla ei ole yhtään ystävää, ei ole ollut vuosiin. Olen yrittänyt lämmittää uudelleen vanhoja ystävyyksiä mutta jotenkin molemminpuolinen kiusaantuneisuus vaivaa kun tuntuu että ei ole enää aikoihin ollut mitään yhteistä. Uusia ystäviä olen yrittänyt saada niin työkuvioista kuin harrastuksistakin mutta kukaan ei tahdo tavata ja pitää yhteyttä työn/harrastuksen ulkopuolella, vaikka niissä tultaisiin hyvin juttuun. En todellakaan ole mikään tyrkky roikkuja vaan asiallinen nelikymppinen ihminen, yksinäinen, mutta en usko että se paistaa minusta ulospäin.
En tiedä yhtään miten saada ystäviä. Vuosia olen yrittänyt enkä ole kertaakaan onnistunut. En siis sen jälkeen kun täytin kolmekymmentä ja vanhat ystävyydet hiipui. Neuvoja tai saman kokeneita?
Kommentit (65)
Luulen ettei moni tuossa iässä oikein jaksa enää kunnolla ystävystyä uusien ihmisten kanssa jollei jotain ihan sielunsiskoa/-veljeä löydä. Jos oma perhe vie aikaa ja on jo ennestään sopiva määrä ystäviä, eikä aikaa muille. Jotkut ehkä ovat itse tottuneet olemaan vapaa-ajalla yksin tai viihtyvät sen pelkän perheen kanssa eikä nyt ihan viitsi lähteä rakentamaan uutta ihmissuhdetta, vaikka joskus tekisikin mieli mennä jonnekin kahville.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minuun on halunnut pari kertaa ystävystyä ihminen, josta en ole ollut kiinnostunut. Jotenkin koin vaan silleen, että ei ollut kotoisa olo, ei samalla aaltopituudella vaikka jotain yhteistäkin periaatteessa oli.
Vierailija kirjoitti:
Minuun on halunnut pari kertaa ystävystyä ihminen, josta en ole ollut kiinnostunut. Jotenkin koin vaan silleen, että ei ollut kotoisa olo, ei samalla aaltopituudella vaikka jotain yhteistäkin periaatteessa oli.
Tämän ymmärrän ja se on erittäin ok, en minäkään tunne halua ystävystyä kenen kanssa vain vaan kyllä pitää joku yhteinen aaltopituus olla. Pohdin oikeastaan aloituksessani ihmisiä, joita olen tuntenut töiden/opintojen/harrastusten tms vuoksi vuosia ja ollaan juteltu lukuisia kertoja ja selvästi yhteinen aaltopituus on. Silti ns. vapaa-ajalla nämä eivät halua tavata tai pitää yhteyttä vaikka muuten hakeutuvat seuraani ja tulkitsen, että ihan pitävät minusta. Ap
No et varmaan, jos lähestyt meitä epäsosiaalisia introvertteja.
Vierailija kirjoitti:
Olen pohtinut tätä samaa kuin ap, aika paljonkin. Joitakin teorioita mulla on, esim. että vaikka joku olisi yksinäinenkin, ja kaipaisi ystävää, on vaikea poistua sieltä omalta mukavuusalueelta. En siis tarkoita ap sinua, vaan mahdollisia ihmisiä, joiden kanssa yrität ystävystyä. Kun on tottunut istumaan illat yksin sohvalla tai lenkkeilemään itsekseen, sitä samaa toistaa, vaikka vaihtoehtokin olisi. Turvallisempaa jutella oman pään kanssa kuin vielä suht tuntemattoman ihmisen, tms.
Toinen on sitten ihmiset, joilla ei vaan aika riitä enää yhdellekään uudelle ihmiselle, vaikka halua olisi. Heidän kanssa yrittää sopia treffejä uudestaan ja uudestaan, mutta ne jo elämässä olevat asiat ja ihmiset vain menevät edelle.
Itsellä kyllä aikuisiälläkin ollut koko ajan enemmän tai vähemmän ystäviä, mutta elämäntilanteiden ym. muuttuessa aina joku jää matkasta, joku toinen taas tulee tilalle... Vähän aikaa sitten havahduin siihen, että suurimmasta osasta ystäviä on tullut ns. hyvänpäivän tuttuja, enkä ole koko korona-aikana tavannut kuin yhtä ainoaa ystävää vapaa-ajalla juuri kahvittelun, lenkkeilyn jne. parissa.
Oispa kiva kun vois istua ap sun kanssa jonnekin pohtimaan tätä ongelmaa yhdessä. Olen 35v nainen (lapseton), ja myöskin pk-seudulta.
Hmm. Tuli vain mieleen että entä jos se olenkin minä joka ei enää osaa poistua sieltä yksinäisyyden mukavuusalueelta... eli vaikka yritänkin ystävystyä niin ehkä huomaamattani jarruttelen enkä siksi saa ystäviä. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Odotukset. Moni ystävää kaipaava on jotenkin pakkomielteinen. Olisiko juuri tuo minua varten? Tai tuo?
Minä haluan ystävän! Minä, minä, minä. Minun on pakko saada kuulija #ttu.
Eli ei noin.
Rupatelkaa luontevasti, hyvät sosiaaliset taidot ei ole sillä joka puhuu eniten vaan sillä joka kuuntelee eikä odota muilta mitään. Itsenäinen yksilö vetää puoleensa. Riippakivillä ei tee mitään.
Toinen moka, rajata ystävä esim ulkonäön mukaan. Apua en voi kahvitella vanhan tai ruman kanssa, sehän häpäisee meidät molemmat!
Yksi luku on vielä hyödyntavoittelijat, loiset jotka ottaa eikä anna mitään takaisin. Eli ihmiset ei kelpaa jos niistä ei hyödy. Hyödynhakijat suksikoot kuuseen.
Vierailija kirjoitti:
Odotukset. Moni ystävää kaipaava on jotenkin pakkomielteinen. Olisiko juuri tuo minua varten? Tai tuo?
Minä haluan ystävän! Minä, minä, minä. Minun on pakko saada kuulija #ttu.
Eli ei noin.
Rupatelkaa luontevasti, hyvät sosiaaliset taidot ei ole sillä joka puhuu eniten vaan sillä joka kuuntelee eikä odota muilta mitään. Itsenäinen yksilö vetää puoleensa. Riippakivillä ei tee mitään.
Toinen moka, rajata ystävä esim ulkonäön mukaan. Apua en voi kahvitella vanhan tai ruman kanssa, sehän häpäisee meidät molemmat!
Yksi luku on vielä hyödyntavoittelijat, loiset jotka ottaa eikä anna mitään takaisin. Eli ihmiset ei kelpaa jos niistä ei hyödy. Hyödynhakijat suksikoot kuuseen.
Tämä kommentti ei kuulosta nyt ihan ap:seen sopivalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hmm. Tuli vain mieleen että entä jos se olenkin minä joka ei enää osaa poistua sieltä yksinäisyyden mukavuusalueelta... eli vaikka yritänkin ystävystyä niin ehkä huomaamattani jarruttelen enkä siksi saa ystäviä. Ap
Sitä kannattaa toki pohtia. Ja sitten miettiä, haluatko tehdä asialle jotain. Mainitsit tuossa yhdessä viestissäsi, että pohdiskelit tätä asiaa ylipäätään työ-/harrastuskaverien kautta. Ehkäpä siinä on juuri se, että vaikka olette samalla aaltopituudella, ja seuraan hakeudutaan, niin heille riittää se sinun seurasi siellä työssä/harrastuksessa. Aikaa tai halua ei enemmälle ole. Ja ehkä itse jarrutat mukavuudenhalussasi.
Kyllä minäkin nautin kun työkaverit on ystäviä joiden kanssa on rento olla, ja voi puhua syvällisiäkin, mutten kaipaa heitä enää vapaa-ajan ystäviksi (viestittelyä ja satunnaisia illanistujaisia lukuunottamatta). Meillä siis töissä pieni, tiivis porukka, ja koen että olemme kaikki ystäviä keskenään. Pidämme yhteyttä vapaallakin. Meillä on lämpimät ja läheiset välit. Mutta kun 8h päivässä hengaa näiden seurassa, ei energiat riitä enää enempään, vaikka mitään vikaa henkilöissä ei olekaan. Itsekin siis tavallaan jarrutan tässä, nämä kaikki olisivat kyllä valmiita vapaa-ajan suurempaankin ystävyyteen.
Itse koen kuitenkin, että haluaisin löytää ystävän (juuri niin kuin sinäkin), joka tuntee minut, ja jonka minä tunnen, työn ulkopuolelta. Joku jonka kanssa puhua kaikkea mahdollista, eikä keskustelu kääntyisi aina niihin työasioihin. Tässä ollaankin sitten jo vaikeamman äärellä. Ystäviä olisi tarjolla siellä, mistä niitä ei halua, ja muualta en tiedä miten löytää... -N35
Sama täällä! Nuorena oli ystäviä ja toihan se elämään iloa ja oli kiva kun kumpikin oli kiinnostunut toisen kuulumisista ja ajatusten vaihdosta.Muutot ja muut elämänvaiheet aiheutti nykyisen yksinäisyyden.
Itsekin mietin että minussa ei ole mitään räikeää vikaa, en kehu itseäni, utele tai töksäyttele. En puhu liikaa tai liian vähän ja tykkään puhua sekä syvällisiä että kepeitä. Olen kiinnostunut monenlaisista asioista.
Varmasti monien mielestä olen tylsä tms, mutta en etsi mitään sen ihmeempää kuin toista tavallista naista ystäväkseni, kunhan olisi hyväkäytöksinen, hyväsydäminen ja fiksu tyyppi. Toki ihmissuhteissa on myös joku selittämätön juttu, että viihtyy toisen seurassa.
Ennen kaikkea olisin valmis panostamaan ystävyyteen. Mutta töissä tai harrastuksissa ei ole vain viime vuosina tullut vastaan ketään potentiaalista. Kaikilla on keski-iässä niin kiire elämässään varmaan. En silti luovu ystävähaaveestani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hmm. Tuli vain mieleen että entä jos se olenkin minä joka ei enää osaa poistua sieltä yksinäisyyden mukavuusalueelta... eli vaikka yritänkin ystävystyä niin ehkä huomaamattani jarruttelen enkä siksi saa ystäviä. Ap
Sitä kannattaa toki pohtia. Ja sitten miettiä, haluatko tehdä asialle jotain. Mainitsit tuossa yhdessä viestissäsi, että pohdiskelit tätä asiaa ylipäätään työ-/harrastuskaverien kautta. Ehkäpä siinä on juuri se, että vaikka olette samalla aaltopituudella, ja seuraan hakeudutaan, niin heille riittää se sinun seurasi siellä työssä/harrastuksessa. Aikaa tai halua ei enemmälle ole. Ja ehkä itse jarrutat mukavuudenhalussasi.
Kyllä minäkin nautin kun työkaverit on ystäviä joiden kanssa on rento olla, ja voi puhua syvällisiäkin, mutten kaipaa heitä enää vapaa-ajan ystäviksi (viestittelyä ja satunnaisia illanistujaisia lukuunottamatta). Meillä siis töissä pieni, tiivis porukka, ja koen että olemme kaikki ystäviä keskenään. Pidämme yhteyttä vapaallakin. Meillä on lämpimät ja läheiset välit. Mutta kun 8h päivässä hengaa näiden seurassa, ei energiat riitä enää enempään, vaikka mitään vikaa henkilöissä ei olekaan. Itsekin siis tavallaan jarrutan tässä, nämä kaikki olisivat kyllä valmiita vapaa-ajan suurempaankin ystävyyteen.
Itse koen kuitenkin, että haluaisin löytää ystävän (juuri niin kuin sinäkin), joka tuntee minut, ja jonka minä tunnen, työn ulkopuolelta. Joku jonka kanssa puhua kaikkea mahdollista, eikä keskustelu kääntyisi aina niihin työasioihin. Tässä ollaankin sitten jo vaikeamman äärellä. Ystäviä olisi tarjolla siellä, mistä niitä ei halua, ja muualta en tiedä miten löytää... -N35
Saatat olla kyllä oikeilla jäljillä, mutta aikuisiällä paikat löytää ystäviä harrastusten ja työn ulkopuolelta on tosiaan vähissä. Lapseni vuoksi kohtaan useinkin muita äitejä ja isiä esim. puistossa ja naapurustossa, mutta ei kukaan heistä koskaan antaudu juttelulle sitä pikaista moita ja onpas tänään kylmä sää -smalltalkia enempää. Olen ollut usein tilanteissa joissa yritän ystävällisesti jutustella jotain ja minulle käännetään selkä. Eikä siinä mitään, ei minuun ole pakko tutustua ja ymmärrän kyllä jos ihmiset haluaa keskittyä koko ajan vain omaan lapseen eikä uusiin ihmisiin. Monihan saa ystäviä puolison kautta (tämän ystävien puolisoista), mutta mieheni ei juuri tapaa kavereitaan, ja jos tapaa niin ilman kavereiden vaimoja. Ap
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä! Nuorena oli ystäviä ja toihan se elämään iloa ja oli kiva kun kumpikin oli kiinnostunut toisen kuulumisista ja ajatusten vaihdosta.Muutot ja muut elämänvaiheet aiheutti nykyisen yksinäisyyden.
Itsekin mietin että minussa ei ole mitään räikeää vikaa, en kehu itseäni, utele tai töksäyttele. En puhu liikaa tai liian vähän ja tykkään puhua sekä syvällisiä että kepeitä. Olen kiinnostunut monenlaisista asioista.
Varmasti monien mielestä olen tylsä tms, mutta en etsi mitään sen ihmeempää kuin toista tavallista naista ystäväkseni, kunhan olisi hyväkäytöksinen, hyväsydäminen ja fiksu tyyppi. Toki ihmissuhteissa on myös joku selittämätön juttu, että viihtyy toisen seurassa.
Ennen kaikkea olisin valmis panostamaan ystävyyteen. Mutta töissä tai harrastuksissa ei ole vain viime vuosina tullut vastaan ketään potentiaalista. Kaikilla on keski-iässä niin kiire elämässään varmaan. En silti luovu ystävähaaveestani.
Minä en kyllä pidä ns. tylsyyttä esteenä ystävyyksille, tosin en ollenkaan usko, että olisit jotenkin erityisen tylsä. Uskon, että hyvin moni noin keski-ikäinen elää aika tylsää elämää ja osaa arvostaa ns. tylsyyttä muissakin ihmisissä.
Hyvä, ettet luovu haaveestasi!
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä yritin myös ennen lapsia tutustua ihmisiin ja netin kautta tapasin tuntemattomia. Siitä seurasi että tasan yhden kaverin sain.
Myöhemmin kaverit ovat löytyneet sitten harrastusten parista joissa tapaa samanhenkisiä ihmisiä
Ei juuri kukaan halua uusia ystäviä koska ei ehdi eikä jaksa, jos on ennestään jo muutama ystävä niin ei aika eikä kiinnostus vain riitä uusiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä myös yksi yksin jäänyt keski-ikäinen.Välillä muistelen miten nuoruudessa kaverit kehuivat hyväksi ystäväksi ja kivaksi tyypiksi. Jotenkin itsetunto ystävänä kuitenkin laskee yksinäisten vuosien seuratessa toisiaan.Olen netissä yrittänyt tavata ihmisiä,mutta viestittelyt tuppaa lopahtamaan ja yksi tapaaminen ei ehkä ole riittävä kimmoke siihen että tavattaisiin jatkossakin. Oletko ajatellut somesta tai kaverihausta etsiä ap?
Viisikymppisenä helpottuu kun monilla lapset lentää pois pesästä ja muutenkin vapaus koittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Annatko itsestäsi liian vähän, minä en jaksa satsata ihmisiin joiden kanssa tuntu että heistä ei saa mitään irti.
Voi olla että annan liian vähän. Mutta minusta kukaan muukaan ei anna itsestään sen enempää, mitä olen seurannut työpaikoilla, harrastuksissa jne ihmisiä, jotka ovat puolituttuja keskenään. Minusta tämä aika on ainakin pk-seudulla sellaista että ei ihmiset anna itsestään paljokaan muille kuin perheelle ja ihan läheisimmille vuosikausien ystävyyksille. Ap
Mulle tulee mieleen että aika monella on jo se hyvä "sydän ystävä" ja yksinkertaisesti toista sellaista ei vaan tarvita. Kenties joku fb-ryhmä jossa ihmiset oikeasti ovat ystävän tarpeessa olisi sinulle sopiva paikka.
Vierailija kirjoitti:
Täällä myös yksi yksin jäänyt keski-ikäinen.Välillä muistelen miten nuoruudessa kaverit kehuivat hyväksi ystäväksi ja kivaksi tyypiksi. Jotenkin itsetunto ystävänä kuitenkin laskee yksinäisten vuosien seuratessa toisiaan.Olen netissä yrittänyt tavata ihmisiä,mutta viestittelyt tuppaa lopahtamaan ja yksi tapaaminen ei ehkä ole riittävä kimmoke siihen että tavattaisiin jatkossakin. Oletko ajatellut somesta tai kaverihausta etsiä ap?
Olen miettinyt somea/nettiäkin mutta jotenkin koen sen epäluontevana, jopa kiusaannuttavana. Vaikka olen ollut kyllä aikoinaan sinkkuna monilla nettitreffeillä, eli sinänsä olen kyllä tavannut netin kautta ihmisiä. Mutta ystävähaku... olisi kamala paine pitää siitä jonka tapasi ja entä jos ei olisi ollenkaan samalla aaltopituudella. Ei minussa olisi naista sanomaan että et nyt niin nappaa (vaikka nettitreffeillä koin ihan ok:ksi sanoa että en tunne että sopisimme toisillemme). Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Annatko itsestäsi liian vähän, minä en jaksa satsata ihmisiin joiden kanssa tuntu että heistä ei saa mitään irti.
Voi olla että annan liian vähän. Mutta minusta kukaan muukaan ei anna itsestään sen enempää, mitä olen seurannut työpaikoilla, harrastuksissa jne ihmisiä, jotka ovat puolituttuja keskenään. Minusta tämä aika on ainakin pk-seudulla sellaista että ei ihmiset anna itsestään paljokaan muille kuin perheelle ja ihan läheisimmille vuosikausien ystävyyksille. Ap
Mulle tulee mieleen että aika monella on jo se hyvä "sydän ystävä" ja yksinkertaisesti toista sellaista ei vaan tarvita. Kenties joku fb-ryhmä jossa ihmiset oikeasti ovat ystävän tarpeessa olisi sinulle sopiva paikka.
Tämä on se syy eikä se että ap:ssa olisi joku erityinen vika. Ihmisten elämiin ei vain mahdu uusia ystäviä.
Kun ei tunnu mahtuvan vanhojakaan! Siinä ennen kolmeakymppiä monen yhteydenpito vaan hiipui. Ilmeisesti ovat väsyneitä eikä vaan kiinnosta tavata enää. Yksi sanoi suoraan ettei jaksa nyt nähdä kun hänellä on lapsia ja töitä, ennen sitä perui tapaamisia vedoten flunssiin useammankin kerran. Minulla ei ole lapsia, ja hän vaikutti siltä että haluaa vaan samassa elämäntilanteessa olevia kavereita. Toinen teki ihan samaa, mutta laittoi kaikki panokset yhtäkkiä toiseen kaveriinsa, perui ja vetosi väsymykseen ja sairastumisiin. Kolmannella oli oikeastaan sama. Niin minä putosin heidän elämästä kun en enää viitsinyt häiritä ja viesti meni kyllä perille.
Vain yksi on jaksanut pitää kiinni ystävyydestämme vaikka hänellä on lapsia ja kiireinen työ myös. Mikään ei ole sitä ystävyyttä pilannut. Mielestäni nuo muut kaverini eivät olleet kovin pitkänäköisiä, jos vain samassa elämäntilanteessa oleva kaveri kelpaa. Mutta olen hyväksynyt asian. Enkä todellakaan liian usein heitä kysellyt näkemään, tai painostanut tai muuta.
Minulla on ollut elämässäni isoja menetyksiä ja perhetaustani on jossain määrin traumaattinen. Olen miettinyt näkyykö minusta joku surumielisyys tms (vaikka en ole surullinen enkä masentunut), tai jokin vastaava joka ei innosta ihmisiä hakemaan minusta ns. kepeää pinnallista ystävyyttä (ja melkein kaikilla muilla on ne hyvät läheiset ystävät jo). Ap