Onko arki oikeasti oltava tällaista taaperon kanssa

Mietin miten muilla sujuu arki pienen lapsen, noin 2 v. kanssa? Te jotka hoidatte kotona, miten teillä päivät sujuu ja mitä touhuatte?

Olen ennenkin tehnyt aloituksia aiheesta mutta nyt tuntuu etten kerta kaikkiaan vaan kohta jaksa! Pakko purkaa taas. Eli meillä on nyt noin 2 vuotias.

Vauvana oli melko vaativa tapaus, huono nukkumaan sekä päivin että öin ja kovin touhukas jo silloin eikä hetkeäkään oikeen yksikseen viihtynyt, oli välillä aika raskasta kauhealla univelalla koittaa jaksaa tuon duracell-pupun perässä ja muistan kerran istuneeni kylmällä lattialla etten nukahtais siinä konttaamaan ja kiipeämään oppinutta vahtimassa. Allergioita ilmeni jne. Aina ollut temperamenttinen ja voimakkaasti reagoinut asioihin... Jo 10 kk iässä alkoi huomaamaan miten kova oma tahto on.

No, siitä vauvasta kasvoi taapero ja on yhä edelleen haastava tapaus ja temperamenttinen. Nukkuu edelleen huonosti... Meillä on varmaan joka päivä joku taistelu ja huuto ja kitinä. Ehkä muutama päivä silloin tällöin joskus saattaa olla että sujuu vähän seesteisemmin...

Ihan näin esimerkkejä arjesta: saattaa suuttua jos joku muu laittaa valot päälle, pitää itse saada laittaa ne! Ei voi pitää esim. napillisia vaatteita koska suuttuu jos ei ite osaa riisua vaatetta ja joku auttaa siinä, ne kerrat kun on erehtynyt auttamaan menee ja pukee takas vaatteen ja taistelee ja huutaa sen vaatteensa kans vaikka kuinka kauan. Ja saattaa raivota vaikka puoli tuntia!

Ei kuuntele mitä sanotaan jos sille päälle sattuu, jos menen lapsen tasolle ja katson silmiin kun pitää jotain tärkeetä sanoa saattaa pyörittää silmiä ja tuijotella kattoon! Tavallaan huvittavaa mutta ei kyllä siinä tilanteessa... Rajoista on pidetty ja hyvin pienestä tiukasti kiinni.

Nyt kun pikkusisarus syntyny vähän aikaa sitten saa olla vahtimassa, haluaa kyllä helliä ja halata jne. mutta välillä otteet menee niin rajuks että välillä tekis mieli piilottaa pikkunen jonnekin saavuttamattomille ja on joutunut välillä sanomaan kovastikin että nyt täytyy saada pikkuisenkin saatava olla rauhassa hetken...

Vauvasta en oo koskaan tuntenut väsymystä, nukkuu yönsä ja on todella tyytyväinen ja rauhallinen tapaus. Huomaa todella mikä ero lapsissa voi olla, meillä siis tosiaan esikoinen huutaa enemmän kuin kuopus.

Ehkä se mikä on raskainta tässä että on nyt alkanu kieltäytymään päiväunistaan vaikka selkeästi on niitten tarpeessa, jopa siis sillon jos on yöllä valvonu kieltäytyy nukkumasta. Sitten ei viihdy kuin ehkä muutamana päivänä viikossa omissa leikeissään vaan roikkuu lahkeessa ja kaipaa huomiota koko ajan. Tosin nyt on taas ollut muutama päivä paremmin että on saattanu hetken saada olla rauhassakin...

Mutta tosiaan, tuntuu että voimat on nyt ihan totaalisen lopussa enkä osaa välillä olla huutamatta lapselle, on välillä ihan sietämätömtä kun toinen vaan kiukuttelee eikä sitä pääse pakoon....

Vaikka miten koitan päivän aloittaa sanomalla asiat ensin positiivisella mielellä (siis etten koko ajan ois sanomassa ei ei ja ei vaan kehottamlla että tekisitkö näin tai näin..esim) ja halata ja huomioida se menee aina siihen että tuntuu että nousee höyryt korvista. Ja tosiaan rajat on ja osittain tuntuu kyllä ymmärtävän ja sisäistäneen ne.

Tuntuu että ei saa tehtyä välillä mitään kivaakaan kun sekin tahtoo mennä tappeluks! Esim. ulkoilu... En mä halua olla tällainen tai tuntea tätä omaa lasta kohtaan! Haluaisin voida nauttia tästä ajasta jne., tuntuu niin pahalta kun on mennyt lapselle huutamaan. :/ Mikään niksi ja neuvo esim. jostain kirjoista tunnu tälle lapselle tepsivän, esim. huomion kiinnittäminen muuaalle ei auta eikä sekään että tekee pukemisesta leikin.

Muuten on mitä ihanin lapsi ja varmaan tulee osamaan pitään puoliaan ja pärjäämään elämässä, on kovin avulias ja omatoiminen siis mutta miten ihmeessä mä jaksan nyt ja tässä tulematta hulluks ja palamatta loppuun? Tunnen itseni uupuneeksi. :/ Neuvolastakaan ei koskaan oo oikeen tuntunu saavan mitään apua... Tuntuu että lyö päätä seinään päivittäin. Miten ihmeessä saisin arjen sujumaan edes pääosin mukavasti? Haluaisin pystyä nauttimaan lapseni kans olemisesta! Jotenkin kuvittelin tahtoiän ja uhman tulevan ja menevän eikö olevan joku pysyväistila...