Lue keskustelun säännöt.
"Tee kaksi lasta pienellä ikäerolla, niistä tulee parhaat kaverit" . "Nyt on rankkaa mutta helpottaa kun kasvavat". PAS KAA
18.09.2021 |
Mulla on siis tyttäret 12 ja 11v. Halusin kaksi lasta pienellä ikäerolla ja tulinkin nopeasti raskaaksi. Alkoi kaduttaa jo siinä vaiheessa, kun molemmat oli tississä kiinni eikä kumpikaan puhunut vielä ymmärttävästi. Liikuin kaksostenvaunujen kanssa ja monesti en päässyt bussiin, kun ne ei vaan mahtuneet ja työnsin sitten taisteluvaunuani lumessa itkien ja kiroten. Mies auttoi lähinnä pitämällä tyttöjä sylissä ja höpöttelemällä heille mikä oli tietysti kiva että pääsin suihkuun, mutta esim. molempien alkaessa kiukutella näin miehen naamasta että nyt herra muistaa jotkut sählytreffit Mikan kanssa ja häipyy.
Eikä tilanne suinkaan ole parantunut tyttöjen lähestyessä teini-ikää, päin vastoin " V""n lespo sä oot vienyt mun punasen paidan! " Saa""nan ke hari, joit viimesen kaakaon!" Välillä lentelee tavaratkin.
Ainoastaan silloin heissä on yhteishenkeä, kun koetan kieltää lähtemästä kouluun navat ja nilkat paljaina. Silloin kumpikin hyökkää minua vastaan. Mieheni tuntuu luovuttaneen kun ei kuulemma ymmärrä naisten maailmaa ja minun pitäisi pitää tämä sirkus hallinnassa, yksin!
Kommentit (68)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi vanhemmat eivät enää pidä kuria lapsilleen? Ennen vanhaan tuon mallin puheista olisi tullut kuritusta siihen malliin, että olisivat muistaneet sen vielä aikuisinakin.
Sisarukset voivat olla luonteiltaan täysin erilaiset. Se ei kurittamalla muutu.
Luonne olkoon mitä hyvänsä, mutta käytöstavat kuuluu kaikille ja ne tulevat opettamalla, ja tarpeen vaatiessa kuria pitäen. Kenellekään yksinkertaisesti ei ole sallittua puhua tuolla tavalla, ja siitä pitää tulla sanktioita välittömästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on viisi lasta ja vanhimman ja nuorimman ikäero 4 vuotta (yhdet monikot, 4 tyttöä ja 1 poika). Esikoinen on nyt 11. Tappelevat kyllä juu kuten varmasti kaikki sisarukset mutta paljon on myös hyvää aikaa jolloin kaikki puhaltavat yhteen hiileen. En salli rumaa kielenkäyttöä enkä toisten haukkumista. Sisarusten välillä osa riitaantuu herkemmin ja toisilla henkilökemiat natsaavat paremmin, mutta ei voi vetää mitään johtopäätöstä että pieni ikäero olisi aina negatiivinen asia. Onhan tuo ihana seurata lasten yhteisiä puuhia ja suunnitelmia.
Hullu. Vai lestadiolainen?
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se on vaan kasvatuksen puute, eikä pienet ikäerot! Miksi joskus muinoin oli tuvallinen pentuja pienillä ikäeroilla ja kaikki, ihan kaikki heistä, osasivat käyttäytyä kunnolla?!
Miksi sitä omaa osuutta kasvattajana on niin vaikea katsoa kriittisesti ja oivaltaa että sillä on osuutta asiassa? No, ainahan sitä on helpoin syyttää muita...
Ennen?
Sillon kun kakaroille annettiin piiskaa ja tukkapöllyjä?
Oon itse saanut lapsena fyysistä kuritusta, mutta en usko että sekään olisi tehonnut siihen teini-iän uhmaan.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on siskoni kanssa vajaa 2v ikäeroa, tappelimme ja riitelimme koko lapsuuden ja ihan siihen saakka kunnes muutin omilleni.
Nyt aikuisina olemme ihan hyvissä väleissä.Omilla lapsillani on 5v ikäeroa ja olen enemmän kuin tyytyväinen tähän ikäeroon.
Ovat leikkineet yhdessä ikäerosta huolimatta, ei riitelyä. Esikoisesta oli myös suuri apu pikkusisaruksen hoidossa.
Nyt esikoinen on jo 20v ja asuu omillaan, pitävät edelleen tiiviisti yhteyttä.
Tismalleen samoin mulla, paitsi että nuorempikin on jo mulla kaksikymppinen.
Pienten ikäerojen ihannointi ja ”normalisointi” on suomalaiseen kulttuuriin pesiytynyt kummallisuus. Ikään kuin tarkoitus olisi ”hoitaa kaikki alta pois” eli minimoida lapsiperheajan pituus elämässä. Lienee saanut alkunsa joskus 70-luvulla kun lisääntyminen oli myös ”pakollista”, eli niitä lapsia ei välttämättä edes haluttu. Sitten on keksitty toinen toistaan typerämpiä perusteluja, jotka hajoaa pienenkin kriittisen ajatuksen alla. Kuten toi että pienellä ikäerolla sisarukset on aina kavereita. Joo ja lehmät lentää.
Nykyään myös aivan yleisesti ajatellaan, että lapsiperheen elämä on raskasta, vaativaa, uuvuttavaa jne. Eikä yhtään ajatella että osin ihan itse tehdään se rankkuus. Viiden vuoden ikäerolla äidin kroppa ehtii välissä palautua, eikä todellakaan ole kahta vaippaikäistä kerralla. Voin kertoa että verrattain helppoa oli, ja lapsistakin tuli kavereita. Välillä tuntuu että kyseessä on myös ylisukupolvinen sadismi; vanhemmat ikäpolvet, jotka kärsi, eivät halua että nuoremmat selviää helpommalla joten pitää ”suositella” kovasti niitä jo ikäviksi koettuja ratkaisuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni sisarusmyytti on vahingollinen kuten muutkin myytit. Siitä täytyy voida puhua. Miksi ei voida ääneen myöntää että kaikki eivät tule toimeen keskenään vaikka sisaruksia ovatkin? Sisarukset voivat periä ihan eri geenit ja olla täysin erilaisia. Joskus käy tuuri joskus ei.
Ap, vaadi koko perhettä istumaan alas. Laatikaa 3 sääntöä minkä mukaan ristiriitatilanteissa toimitaan esim ei saa haukkua ja nimitellä tms. Säännöistä täytyy pitää kiinni tai tulee sanktioita. Ehdotan myös että ilmoitat lähteväsi viikonloppureissuun kun tarvitset omaa aikaa, jätät miehen vastuuseen siksi aikaa.
Apua, ei kai kukaan ole niin tyhmä, että tekee lapsia koska se on "pakollista" tai että niitä "pitää" tehdä? Jos näin, en ihmettele, että jotkut ei niitä sitten enää se pakkotekemisen jälkeen jaksa kasvattaa! OMG
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sulla on vastuunpakoilijamies, ei sellaisesta ole muutenkaan apua, saati teinimonstereiden kanssa. Mutta homma kuitenkin voiton puolella, vielä juhlavuodet ja sitten se on ohi. Palkitsee sitten kun ovat aikuisia.
Mikä mahtaa olla se palkinto, kun he ovat aikuisia? Ja onko se sen arvoinen, että se hyvittää lähes 20 vuoden kärsimyksen?
Meillä on vain yksi lapsi. Alkuun mietittiin että neljä vois olla kiva, mutta yhden jälkeen alkoi tuntua, että tämä riittää. Kyllä yhdessäkin lapsessa riitti vaivaa hänen ollessa pieni, mutta ensimmäisten vuosien jälkeen oli melko helppoa ja kivutonta. Ja kotona oli ihana rauha. Ekalta luokalta tyttö löysi sielunsiskon, jonka kanssa piti yhtä aikuiseksi asti. Hänestä tuli meillekin kuin lainalapsi, oli välillä reissussakin mukana meidän kanssa ja ainoa ihminen jonka pystyi päästämään meidän kotiin silloinkin, kun oli sotkua. Koskaan he eivät tapelleet, mutta välillä saattoivat innostua jonkun yhteispelin tuoksinassa. Joskus vain istuivat hiljaa sängyllä vierekkäin, ja lukivat kumpikin omaa kirjaansa <3
Tyttö on läheinen meidän molempien kanssa. Miehellä oli omat juttunsa, mitä hän teki tytön kanssa kahdestaan (hiihtolenkit, pyöräilylenkit) ja minulla omani, perheenä laitettiin yhdessä ruokaa ja käytiin mielenkiintoisia keskusteluja päivällispöydässä. Tytär lähti opiskelemaan samaa alaa jolla mies työskentelee ja nyt kun hän on parikymppinen, hän käy miehen kanssa myös näitä ammatillisia keskusteluja.
Itselläni on minua tasan 11kk nuorempi veli. Meillä oli lapsena todella paljon tappeluita, vaikka välillä myös liittouduttiin juonimaan isoveljeä vastaan. Aikuisena ei pidetty yhteyttä pitkään aikaan, mutta lasten myötä palasi sellainen löyhä yhteys, missä tavataan pari kertaa vuodessa lasten synttäreillä. Ja aina syntymäpäivänä lähetämme onnittelutekstiviestin, se on meillä jonkinlainen perinne, mitä minulla ei isoveljen kanssa ole, että ehkä sillä tavalla olemme läheisempiä. Mutta johan tästä alkaa olla pari vuotta kun kumpaakaan olen viimeksi nähnyt, vaikka samalla paikkakunnalla asutaan.
Tsemppiä ap kaikesta huolimatta! Kun on kaksi lasta tehnyt, niin eihän sitä perutuksikaan saa. Hyvä että varoittelet muita lankeamasta samaan ansaan! Joskus tuntuu että äidit haluavat pistää vahingon kiertämään ja hehkuttelevat sitä pientä ikäeroa, vaikka tietävät mikä miina se voi olla.
Vierailija kirjoitti:
Pienet ikäerot todellakin on syvältä. Hyvä, että joku uskaltaa avata sanaisen arkkunsa siitä ja kertoa miten homma oikeasti menee.
Harmi vaan, ettei viesti yleensä ehdi tavoittaa niitä vauvakuumeisia pienen vauvan äitejä ajoissa, jotka eivät ensimmäisestä uhmastakaan vielä mitään tiedä.
Mutta ei suin ja surminkaan kannata siihen vapaaehtoisesti lähteä.
Ei tähän ole mitään yhtä totuutta. Kun odotin esikoistani, oli kaveripiirissä kaksi kahden lapsen äitiä joilla lapset noin 2,5 v iläerolla. Kokemukset kuin yö ja päivä. Toinen sanoi, että kaksi on helpompi kuin yksi koska lapset pitää toisilleen niin paljon seuraa. Toinen taas sanoi, että kaksi on raskaampaa kuin 1+1 koska hetkeksikään ei voi kääntää selkää ilman että vanhempi hakkaa vauvaa leikkiautolla päähän. Kummankin kokemus varmasti täysin totta. Me tehtiin sitten kolme 1,5 v ikäeroin, ja vaikka hetkittäin käy mielessä mitä h*lvettiä me ollaan oikein ajateltu, niin loppupeleissä oma kokemus on kyllä lähempänä sitä ensiksi mainittua kaveria. Lapsista on todella paljon seuraa toisilleen, ja nuorimman vauvavuoden lopulla isommista oli jo välillä pientä apuakin esim. toivat puhtaan vaipan tai antoivat vauvalle tutin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet laiska ja itsekäs. Lopeta somessa roikkuminen ja tyhjän valitus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sulla on vastuunpakoilijamies, ei sellaisesta ole muutenkaan apua, saati teinimonstereiden kanssa. Mutta homma kuitenkin voiton puolella, vielä juhlavuodet ja sitten se on ohi. Palkitsee sitten kun ovat aikuisia.
Mikä mahtaa olla se palkinto, kun he ovat aikuisia? Ja onko se sen arvoinen, että se hyvittää lähes 20 vuoden kärsimyksen?
Meillä on vain yksi lapsi. Alkuun mietittiin että neljä vois olla kiva, mutta yhden jälkeen alkoi tuntua, että tämä riittää. Kyllä yhdessäkin lapsessa riitti vaivaa hänen ollessa pieni, mutta ensimmäisten vuosien jälkeen oli melko helppoa ja kivutonta. Ja kotona oli ihana rauha. Ekalta luokalta tyttö löysi sielunsiskon, jonka kanssa piti yhtä aikuiseksi asti. Hänestä tuli meillekin kuin lainalapsi, oli välillä reissussakin mukana meidän kanssa ja ainoa ihminen jonka pystyi päästämään meidän kotiin silloinkin, kun oli sotkua. Koskaan he eivät tapelleet, mutta välillä saattoivat innostua jonkun yhteispelin tuoksinassa. Joskus vain istuivat hiljaa sängyllä vierekkäin, ja lukivat kumpikin omaa kirjaansa <3
Tyttö on läheinen meidän molempien kanssa. Miehellä oli omat juttunsa, mitä hän teki tytön kanssa kahdestaan (hiihtolenkit, pyöräilylenkit) ja minulla omani, perheenä laitettiin yhdessä ruokaa ja käytiin mielenkiintoisia keskusteluja päivällispöydässä. Tytär lähti opiskelemaan samaa alaa jolla mies työskentelee ja nyt kun hän on parikymppinen, hän käy miehen kanssa myös näitä ammatillisia keskusteluja.
Itselläni on minua tasan 11kk nuorempi veli. Meillä oli lapsena todella paljon tappeluita, vaikka välillä myös liittouduttiin juonimaan isoveljeä vastaan. Aikuisena ei pidetty yhteyttä pitkään aikaan, mutta lasten myötä palasi sellainen löyhä yhteys, missä tavataan pari kertaa vuodessa lasten synttäreillä. Ja aina syntymäpäivänä lähetämme onnittelutekstiviestin, se on meillä jonkinlainen perinne, mitä minulla ei isoveljen kanssa ole, että ehkä sillä tavalla olemme läheisempiä. Mutta johan tästä alkaa olla pari vuotta kun kumpaakaan olen viimeksi nähnyt, vaikka samalla paikkakunnalla asutaan.
Tsemppiä ap kaikesta huolimatta! Kun on kaksi lasta tehnyt, niin eihän sitä perutuksikaan saa. Hyvä että varoittelet muita lankeamasta samaan ansaan! Joskus tuntuu että äidit haluavat pistää vahingon kiertämään ja hehkuttelevat sitä pientä ikäeroa, vaikka tietävät mikä miina se voi olla.
Mä kasvatin nepsyn maailmalle, ja kärsin alkuvuodet vastuunpakoilijamiehestä (vaihtui parempaan). Omalla kohdalla se palkinto on ollut lämpimät välit aikuiseen lapseen ja se, että näkee toisen pärjäävän itsenäisesti siellä maailmalla, vaikkeivät lähtökohdat ole olleet kummoiset, ja vaikka äiti on ollut välillä uupunut ja kaukana myyttien lehmänhermoista. Jokainen pelaa sillä pakalla, jonka sattuu saamaan. Ihan hyviä taitaa useimmista kuitenkin tulla, vaikka huono omatunto on milloin mistäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se on vaan kasvatuksen puute, eikä pienet ikäerot! Miksi joskus muinoin oli tuvallinen pentuja pienillä ikäeroilla ja kaikki, ihan kaikki heistä, osasivat käyttäytyä kunnolla?!
Miksi sitä omaa osuutta kasvattajana on niin vaikea katsoa kriittisesti ja oivaltaa että sillä on osuutta asiassa? No, ainahan sitä on helpoin syyttää muita...
Mitä on kuullut omien vanhempien lapsuudesta niin ei ne lapset ainakaan 60-luvulla aina osanneet käyttäytyä kunnolla. Eikä omassa lapsuudessa 80-luvulla. Vanhempanne eivät vaan kerro teille kaikkea.
Minulla on päinvastainen kokemus. Meillä on kaksi jo aikuista tyttöä, joiden ikäero (suunnitellusti) on 1 v 5 kk. Ensimmäinen vuosi oli toki raskas, mutta sen jälkeen helpotti, kun lapset rupesivat leikkimään keskenään. Muistan, kuinka he joskus 3-4-vuotiaina leikkivät kirjaimellisesti tuntikausia päivässä keskenään niin, että vanhemman ei tarvinnut muuta kuin kutsua välillä syömään. En muista teini-iältäkään yhtään riitaa tyttöjen välillä.
En kuitenkaan laita tätä hyvien kasvattajantaitojeni piikkiin. Varmasti paljon riippuu myös lasten luonteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Neljä lasta viidessä vuodessa, sisaruksilla on lämpimät ja läheiset välit. Kyllä nuo välillä tappelee, mutta pääsääntöisesti leikkivät hyvin yhdessä. Ovat nyt kouluikäisiä ja huippuja tyyppejä. Rumat puheet tulee aikalailla suoraan vanhemmilta ja on kasvatuskysymys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on siskoni kanssa vajaa 2v ikäeroa, tappelimme ja riitelimme koko lapsuuden ja ihan siihen saakka kunnes muutin omilleni.
Nyt aikuisina olemme ihan hyvissä väleissä.Omilla lapsillani on 5v ikäeroa ja olen enemmän kuin tyytyväinen tähän ikäeroon.
Ovat leikkineet yhdessä ikäerosta huolimatta, ei riitelyä. Esikoisesta oli myös suuri apu pikkusisaruksen hoidossa.
Nyt esikoinen on jo 20v ja asuu omillaan, pitävät edelleen tiiviisti yhteyttä.Tismalleen samoin mulla, paitsi että nuorempikin on jo mulla kaksikymppinen.
Pienten ikäerojen ihannointi ja ”normalisointi” on suomalaiseen kulttuuriin pesiytynyt kummallisuus. Ikään kuin tarkoitus olisi ”hoitaa kaikki alta pois” eli minimoida lapsiperheajan pituus elämässä. Lienee saanut alkunsa joskus 70-luvulla kun lisääntyminen oli myös ”pakollista”, eli niitä lapsia ei välttämättä edes haluttu. Sitten on keksitty toinen toistaan typerämpiä perusteluja, jotka hajoaa pienenkin kriittisen ajatuksen alla. Kuten toi että pienellä ikäerolla sisarukset on aina kavereita. Joo ja lehmät lentää.
Nykyään myös aivan yleisesti ajatellaan, että lapsiperheen elämä on raskasta, vaativaa, uuvuttavaa jne. Eikä yhtään ajatella että osin ihan itse tehdään se rankkuus. Viiden vuoden ikäerolla äidin kroppa ehtii välissä palautua, eikä todellakaan ole kahta vaippaikäistä kerralla. Voin kertoa että verrattain helppoa oli, ja lapsistakin tuli kavereita. Välillä tuntuu että kyseessä on myös ylisukupolvinen sadismi; vanhemmat ikäpolvet, jotka kärsi, eivät halua että nuoremmat selviää helpommalla joten pitää ”suositella” kovasti niitä jo ikäviksi koettuja ratkaisuja.
Osin tässä lienee sitäkin, että eri ihmiset kokee asiat ihan aidosti eri tavalla. Lyhyet ikäerot on joillekin perheille ihan toimiva ratkaisu. Meillä mentiin tuolla ajatuksella, että "lusitaan" vauvavuodet ja vaipparallit putkeen. Toinen kahden vaippapyllyn ajanjakso pikkuhiljaa lopuillaan ja kyllä tämä tuntuu edelleen meidän perheelle sopivalta valinnalta. Lisäksi tavattiin niin myöhään, että 5 v ikäero olisi meillä vähentänyt lapsilukua vähintään yhdellä ja todennäköisesti kahdella.
En siis yritä tyrkyttää lyhyitä ikäeroja kenellekään, tiedän että niistä on paljon huonoja kokemuksia. Karsastan vaan ajatusta, että lyhyttä ikäeroa kehuvat olisivat kaikki omasta valinnastaan kärsineitä jotka haluaa laittaa vahingon kiertoon. Kyllä meitäkin on, jotka ollaan ihan aidosti tyytyväisiä tähän valintaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun tytöillä on ikäeroa 1 minuutti. Hyvin ovat tulleet toimeen koko ikänsä ja nyt teini-ikäisenäkin tekevät paljon asioita yhdessä. Pientä kinastelua on mutta ei mitään isoja riitoja. Viimeiset 15 vuotta heidän kanssaan on ollut elämäni parasta aikaa!
Kaksoset on eri asia kuin vuoden ikäerolla olevat sisarukset. Kaksosilla on aivan eri tasolla oleva yhteys toisiinsa.
Höpö, höpö.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se on vaan kasvatuksen puute, eikä pienet ikäerot! Miksi joskus muinoin oli tuvallinen pentuja pienillä ikäeroilla ja kaikki, ihan kaikki heistä, osasivat käyttäytyä kunnolla?!
Miksi sitä omaa osuutta kasvattajana on niin vaikea katsoa kriittisesti ja oivaltaa että sillä on osuutta asiassa? No, ainahan sitä on helpoin syyttää muita...
Mitä on kuullut omien vanhempien lapsuudesta niin ei ne lapset ainakaan 60-luvulla aina osanneet käyttäytyä kunnolla. Eikä omassa lapsuudessa 80-luvulla. Vanhempanne eivät vaan kerro teille kaikkea.
Eikä huonoon käytökseen todellakaan auta aikuisen taantuminen väkivaltaiseksi lapsiaan kohtaan, kun aikuisen hermo ei pidä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pienet ikäerot todellakin on syvältä. Hyvä, että joku uskaltaa avata sanaisen arkkunsa siitä ja kertoa miten homma oikeasti menee.
Harmi vaan, ettei viesti yleensä ehdi tavoittaa niitä vauvakuumeisia pienen vauvan äitejä ajoissa, jotka eivät ensimmäisestä uhmastakaan vielä mitään tiedä.
Mutta ei suin ja surminkaan kannata siihen vapaaehtoisesti lähteä.
Ei tähän ole mitään yhtä totuutta. Kun odotin esikoistani, oli kaveripiirissä kaksi kahden lapsen äitiä joilla lapset noin 2,5 v iläerolla. Kokemukset kuin yö ja päivä. Toinen sanoi, että kaksi on helpompi kuin yksi koska lapset pitää toisilleen niin paljon seuraa. Toinen taas sanoi, että kaksi on raskaampaa kuin 1+1 koska hetkeksikään ei voi kääntää selkää ilman että vanhempi hakkaa vauvaa leikkiautolla päähän. Kummankin kokemus varmasti täysin totta. Me tehtiin sitten kolme 1,5 v ikäeroin, ja vaikka hetkittäin käy mielessä mitä h*lvettiä me ollaan oikein ajateltu, niin loppupeleissä oma kokemus on kyllä lähempänä sitä ensiksi mainittua kaveria. Lapsista on todella paljon seuraa toisilleen, ja nuorimman vauvavuoden lopulla isommista oli jo välillä pientä apuakin esim. toivat puhtaan vaipan tai antoivat vauvalle tutin.
Kyllähän se riski sille h*lvetille on suurempi pienillä ikäerolla kuitenkin. Miksi ottaa ehdoin tahdoin riskiä arjen raskauden suhteen ja pahimmassa tapauksessa myös riski suhteen kariutumiseen kasvaa. Ihan jo tutkimusten mukaankin.
Tuollainen 2,5v alkaa olla sellainen vedenjakajaikä, joten siksikin kokemukset varmasti vaihtelevat. Varmempi ja turvallisempi olisi vähintään se 3v ikäero.
Riippuu temperamentista.
Meillä alle 2 v ikäeroilla vanhemmat lapset (nyt jo aikuiset), 3, ja kyllä meillä oli maailman paras pikkulapsi-ikä! En tarkoita hieroa kenenkään naamaan tätä, vaan tsemppinä niille jotka miettii onko se hulluutta.
Lapset niin samanikäisiä että ei edes mieti kuka on esikoinen, aina ollut se sisarus ja saaneet olla porukalla "perheen pienimpiä" ilman lellikkiasetelmaa. Iltatähden kohdalla huomasikin näin jälkikäteen miten huono juttu on olla selkeästi perheen beibi.
Pikkulapsi-ikää vieläkin muistellaan videoita katsomalla ja itkunauretaan mitä höpsöjä leikkivät: välillä kamera hiipii huoneeseen kun siellä ollaan junalla (pöydän alla istuen) menossa "Looldin" keikalle, aina joku vuorollaan johti leikkiä ja muut eläytyivät mukana.
Kouluiässä omat kaverit olivat etusijalla ja vähäm vieraantuivat toisistaan, mutta teini-iässä taas löytyi yhteinen sävel esim tietokonepelit ja musiikki. Nyt aikuisina nauttivat samasta huumorista ja tietävät mikä läppä lentää hyvin, säännöllisesti yhteydessä toisiinsa.
Minulla ja siskollani on 3v ikäero ja ollaan oltu parhaita kavereita ehkä siitä asti kun nuorempi oli 15. Ennen tuota oli toki liian iso ikäero että olisi samat jutut.