Lue keskustelun säännöt.
Häpeän päiväkirja vol. tuhannes. (Tähän ketjuun häpeälliset, pelokkaat ihmiset analysoimaan itseään.)
16.09.2021 |
Aloitan ja kiitos jos jatkatte sekä tulette keskustelemaan.
En oikein tiedä kuka minä oikeasti olen.
Päivittäin mielen valtaa tunne, joka saa oloni ulkopuoliseksi ja kuin olisin irtonainen mielentasolla elämästä.
En oikein osaa mitään sellaisia perusjuttuja ja kädentaitoja, logiikkakin ontuu. Osaan perusasioita mutta minulla ei ole sitä omaa juttua. En ole erityisen hyvä ruoanlaitossa vaikka olen sitä työksenikin tehnyt, en osaa käsitöitä kuten ompelua tms. En mitään musikaalista tai teknistä hommaa. Minulla ei ole erityistaitoja.
Kun yritän tehdä tai opetella tekemään niin mieleni valtaa sumu ehkä jopa pelokkuus ja häpeä yhdessä. Keskityn jo valmiiksi siihen, että en osaa tai toiset epäilevät tai "tietävät" ettei minusta ole kuitenkaan mihinkään. No vaihtoehtona myös se, että hyvän alkukuvan saaneet tunnen pettäväni kuitenkin kun heillekin paljastuu, etten oikeasti tajua eikä tietotaitoa löydy.
Turhaudun itseeni, tahdon olla piilossa ja samalla itkettää, etten pysty elämään normaalia elämään. Pelkään toisten arvostelevan ja siitä huolimatta yritän altistaa itseäni juttuihin mitkä tuntuvat epämiellyttäviltä. Joskus onnistun ja toisinaan en. Jos olen jännittynyt - mokaan ja sekoilen. Keskittyneenä rauhoitun ja teen, olen luova ja onnistun. Se tulee kuitenkin sisimmistäni ja hyvällä ololla tehtynä, silti mitään varsinaista taitoa siinä ei ole vaan vain onnistunut hetki, josta saan hetkeksi rauhaa ja tyydytystä.
En kärsi mielestäni huijaussyndroomasta koska totuus on kuitenkin se, etten kertakaikkiaan vain ole älykäs enkä osaava. Häpeän itseäni ja se on minun ongelmani, se estää oppimasta.
En edes ymmärrä miten olen muka voinut saada joskus palkankorotuksia, vastuutehtäviä tai muuta tällaista uraan liittyvää nousua sekä lisäpalveluita sen taholta. En kertakaikkiaan edes muista vaikka aikaakaan ei ole kulunut paljoa. Persoonat sekoittuvat ja unohtelen - tai en kehtaa katsoa taakseni kun häpeän menneisyyttänikin. En keskity onnistumisiin vaan siihen miten loppuen lopuksi epäonnistuin.
Manifestivoinko tiedostamattanikin tekemisiäni?
Olen häpeän negatiivisessa kehässä ja se syö minua jokaikinen päivä.
Miten muilla?
Kommentit (10)
Vierailija kirjoitti:
Olen vähän tyhmä puoleinen, en ala tarkemmin analysoimaan. Monesti huomaan tyhmyyteni tietenkin vasta jälkeenpäin ja sitten hävetään!
Tunnen olevani häpeän ammattilainen, alkaen ihan siitä, että häpeän ulkonäköäni. No, elämä alkaa kohtapuolin olla ehtoopuolella, jos jotain positiivista koitan keksiä.
Ja se, että kun tulin uskoon, voin kuitenkin ajatella, että olen tuonut läheisilleni toivon pilkahduksen elämään.
Ymmärrän sinua. Minulla täysin samoja kamppailua häpeän kanssa, aivan ulkonäöstäni lähtien. Joskus saan tasapainoa ja ajattelen, että kyllä olen ihan nätti ja pärjäävä yksilö. Silloin on mukava olla itsensä kanssa mutta jossain vaiheessa päivää sama häpeäminä iskee taas lannistamaan ja pilkkaamaan.
Toivottavasti sinä saisit rauhaa Jumalalta ja löydät sisimmästäsi voimaa korkeamman voiman johdattamana. Sekin voi olla mahdollista.
Itse pohdin vielä, että omanarvontunne on varmaan tärkein, sen kun oivaltaisi niin "taivas" aukeaisi. Uskon myös nöyryyteen rajallisesti, joten se liitettynä vielä niin elämä voisi olla itselleen ravinteikasta sisäisellä tasolla.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisään tähän vielä omia mietteitäni.
Olen myös yrittänyt tukahduttaa häpeääni esimerkiksi alkoholilla ja pitkään.
On ollut myös muita vahingollisia tapoja todella nuoresta lähtien. Häpeän sitä kaikkea myös. Myös sitä, että omat vanhemmat ovat alkoholisteja ja seurasin perässä tiedostaen, että teen vääriä päätöksiä vaikka sitä olin läheltä aina seurannut. "Ei omena puusta kauas pudonnut" ja sitä kuulin välillä ilkeimmiltä.
No ei tuo alkoholi ole koskaan minua auttanut paitsi pinnallisiin puolin ja hetkellisesti.
Kyllähän sitä sai seuraa ja ystäviä - aitous ja todellinen läheisyys puuttui koska enhän itsekään tiennyt kuka olen tai voinut hyvin, sitä vain haki "jotain". Ehkä kuuluvuuden tunnetta.
En tiedä tosin vieläkään kuka olen mutta juominen ei kiinnosta enää. Saan siitä useaksi päiväksi kamalan masentuneen olon ja edelleen häpeäidentiteettiä tulee ruokittua entisestään.
Ap
Häpeän leveää takapuoltani, olen piilotellut sitä koko ikäni, vaikka olen ollut välillä normaalipainoinen. Häpeän koulutustani, sitä että asun vuokra-asunnossa. Häpeän etten osaa mitään asiaa hyvin, vaan jotain osia monesta asiasta. Häpeän sairauksiani, työttömyyttäni ja pienituloisuuttani. Siinä enshätään.
Tungen tähän yhden vinkin, mikä helpotti omaa liikuntahäpeää: kansanopiston aamujumppa! Leppoisten ja hitaampien mummojen tahdissa tuntui että itsekin pysyy mukana. Myös se elämänmalli ja huolettomuus oli hyvänähdä: tuollaistakin voi olla!
Seniorit on best.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa siltä, että häpeän juuret ovat elämässäsi todella syvällä, todennäköisesti varhaislapsuudessa asti. Alkoholistiperhekö on ohjelmoinut ja aivopessyt sinut kuvittelemaan, ettet osaisi mitään tai olisi mitään?
On aika unohtaa se kaikki!
Sinä olet hyvä ja arvokas ihminen, joka ihan varmasti myös osaa ja oppii. Älä enää arvostele itseäsi, vaan ala arvostaa itseäsi! Uskalla yrittää, ja tekemällä oppii, eihän kukaan ole seppä syntyessään.
Mitä jos aloittaisit jonkin aivan uuden harrastuksen aloittelijoiden ryhmässä, jossa kaikki muutkin ovat noviiseja? Ei ole suorituspaineita, kun kukaan muukaan ei aluksi osaa. Ja kun opit, voit iloita edistymisestäsi. Se kasvattaa itseluottamusta.
Todennäköisesti myös jonkinlainen keskusteluterapia voisi olla hyväksi, jos häpeän juuret ovat todella syvällä. Oivaltaisit ne syyt, mistä kaikki juontuu ja osaisit suhteuttaa ne oikeaan perspaktiiviin. Jos esim. vanhempasi pyrkivät latistamaan sinua, se johtui heistä ja heidän omasta kasvatuksestaan ja menneisyydestään, ei suinkaan sinusta.
Kaikkea hyvää elämääsi, ap! <3
Tässä sinulle vielä voimabiisiksi Il Divon kappale "I believe in You"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen korkeasti koulutettu, puolisoni vielä pykälää korkeammin ja meitä on siunattu terveellä, uteliaalla ja iloisella lapsella. Molemmilla hyvä duuni, turhankin hyvä liksa, kiinnostavat harrastukset ja muutamna hyvä ystävä.
Asumme hyvällä alueella turhankin isossa talossa, perheessä kaksi käyttöautoa ja kaksi harrasteautoa ja muutakin aineellista hyvää yli tarpeen. Voisi alkaa varmaan konmarittamaan.
Mikään ei silti hävetä, päinvastoin. Tunnemme olevamme joka päivä mukana yhteiskunnan tapahtumissa täydellä sydämellä ja osallistumme mielenkiintoisiin keskusteluihin. Pystymme vaikuttamaan asioihin, meillä on sananvaltaa ja meitä kuunnellaan. Elämä on kivaa.
Pitäisikö häpeäjien ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa elää?
Olen vähän tyhmä puoleinen, en ala tarkemmin analysoimaan. Monesti huomaan tyhmyyteni tietenkin vasta jälkeenpäin ja sitten hävetään!
Tunnen olevani häpeän ammattilainen, alkaen ihan siitä, että häpeän ulkonäköäni. No, elämä alkaa kohtapuolin olla ehtoopuolella, jos jotain positiivista koitan keksiä.
Ja se, että kun tulin uskoon, voin kuitenkin ajatella, että olen tuonut läheisilleni toivon pilkahduksen elämään.