Nuoren masennus, kokemuksia?

Sairastuin erään henk.koht. kriisin jälkeen masennukseen lukion toisen luokan puolivälissä. Alussa koulunkäynti väheni hiljalleen, mutta poissaolojen kasaantuessa ahdistuin kouluun menemisestä niin, että aloin saamaan koulumatkalla paniikkikohtauksia. Myös opettajilta sain kuulla kuittailua "mañana-asenteestani", niinä harvoina kertoina kun luokkaan asti pääsin. Julkinen ryhmän edessä koettu häpeä sai mut lopulta lopettamaan koulussa käymisen kokonaan. Olin juuri täyttänyt 18, ja siis mm. Wilma- järjestelmä ei enää viestittänyt vanhemmilleni poissaolostani.

Vanhemmilleni tämä selvisi vasta vuotta myöhemmin, abivuonna. Olin siis todella taitava salaamaan masennukseni. Sanoin rakentaneeni lukujärjestykseni niin, että koulu alkaa vasta 10-11 aikoihin, jolloin saatoin turvallisesti jäädä nukkumaan aamulla heidän lähtiessään töihin. Kerroin myös tenttiväni paljon kursseja, eikä tätä kyseenalaistettu laisinkaan, olinhan aina ollut kympin oppilas. Eteisessä mulla oli koululaukku/reppu, jonka sisällä olevia kirjoja ja tavaroita vaihtelin "lukujärjestykseni" mukaan. Välillä kerroin hauskoja juttuja ja sattumuksia koulupäiviltäni, niinkuin olin aina ennenkin tehnyt. Joskus lähdin aamulla kouluun vain ahdistuakseni bussissa niin, etten päässyt koskaan perille asti. Joskus lähdin aamulla "kouluun" ja odotin kotimme lähellä olevassa kauppakeskuksessa niin kauan, että tiesin kotimme olevan jo tyhjä.

Lopulta jäin kiinni, kun masennuksen syvetessä kaikki salailu kävi niin raskaaksi. Itkin hysteerisesti koko jouluaattoillan, etten enää jaksa olla iloinen kun sisälläni ei ole mitään. Äiti kantoi minut sänkyyn ja varasi psykiatrin tammikuun alkuun.

Psykiatrilla sain keskivaikean masennuksen diagnoosin, ja aloitin masennuslääkityksen. Kävin vastaanotolla noin 7 kertaa kevään aikana juttelemassa. Masennuslääkkeitä söin kesän alkuun, ja tuolloin päätin vaihtaa aikuislukioon. Vanhaan kouluuni liittyvät paineet ja häpeä olivat liian suuria jatkaakseni siellä.

Koulunkäynti siis kärsi mulla kaikkein eniten masennuksestani, ystävyyssuhteet sain ylläpidettyä, mutta jotenkin masennukseni fyysillistyi juurikin omaan kouluuni. Yritin myös ehkä liian kauan pysyä mukana koulumaailmassa, ilmoittauduin joka jaksossa kursseille, ja joka jaksossa häpeä, itseinho ja riittämättömyyden tunteet kasvoivat, kun kouluun en vain päässyt.

Viime keväänä sain vihdoin kauan kaivatun valkolakkini, ja koen olevani toipunut masennuksesta.

Rivivälit katosivat taas johonkin, anteeksi!
2

Kiitos tarinastasi, toivottavasti elämäsi jatkuu paremmalla tolalla jatkossakin.

Mun teini on myös alkanut toistuvasti lintsata, ei enää edes yritä peitellä pelkoaan, mikä kouluun liittyy - ap

Ollaan nyt menossa lääkärille, jotta saadaan lähete nuorisopsykiatriselle...

up