Mietin jo olenko seuraava perhesurmaaja

[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 07:30"][quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 03:24"]Silloin kun itken lapseni nähden, hän säikähtää ja kysyy: "Nooh äiti, mikä sua harmittaa?" ja silittää selkää. Tekee aivan kuin minä teen silloin kun hän itkee. Mutta silloin ajattelen että ei ole lapsen tehtävä lohduttaa äitiä.
-Ap
[/quote]

Tyhmä, älä itke lapsesi aikana. Olet muutenkin päästäsi vialla.
[/quote]

[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 07:33"]Käy lapsen kanssa neuvolassa tai lääjärissä. Ei kuulosta ihan tavanomaiaelta tuollainen taukoamaton itku ilman selvää syytä. Kun lapsi aentään jo noinkin vanha.
[/quote]

Olen neuvolaan soittanut tästä ja soitan tänään uudelleen. Heidän mielestään se on normaalia ja sanoivat että lapsi joka on vauvasta saakka ilmaissut itseään huutamalla, ei osaa käyttää muita keinojs. En tiedä johtuuko vauva-ajan koliikista vai mistä. Ollaan oltu sairaalassakin mutta mitään syytä ei löytynyt, paitsi se refluksi. Eoäilen jotain neurologista mutta neuvolasta sanoivat että voidaan tutkia aikaisintaan 4-vuotiaana. Ajattelin kyllä kysyä jos saisi lähetteen jo. Päiväkodista sanoivat että on normaalia ja kuuluu uhmaikään.

-Ap

Se on vain ajatus. Se ei tee sinusta murhaajaa tai huonoa äitiä. Pelkkä ajatus joka tulee ja menee. Jos taistelet sitä ajatusta vastaan niin sitä enemmän yleensä ajattelet sitä... Kuuntele se ajatus ja yritä keskittyä johonkin muuhun. Se voi olla todella vaikeaa, mutta siinä voi myös onnistua.

Mun yksi lapsista sai hirveitä huutokohtauksia. Huuto vain koveni, jos yritin ottaa syliin tai koskea. Mä tein niin, että jäin samaan huoneeseen tai olin lapsen näköetäisyydellä. Kun huutoa oli jatkunut ja ääni alkoi hieman madaltumaan eikä siinä ollut enää sellaista pontta ja huomasin lapsen selväsi väsyneen huutoon, menin hänen viereensä ja otin syliin. Pikkuhiljaa se lakkasi ja kamala nyyhkytys kesti pitkään.

Sun kannattaa nyt ihan ekana rauhoittaa itsesi. Lapset itkevät eikä äidit heitä pysty vaimentamaan kuin napista. Älä häpeä sitä. Jos joku tekee ilmoituksen, niin sitten tekee. Aika äkkiä huomaavat, että olette ihan tavallinen perhe. Jos lasta häpeää itkun tai huonon käytöksen takia, niin lapsi huomaa sen heti ja varsinkin ihmisten ilmoilla käyttää sitä surutta hyväkseen. Jos taas sä alat hepuloimaan kotona lapsen itkusta, niin se lisää lapsen turvattomuutta.

Mä en saanut pienenä näyttää tunteita ja mä olen toiminut omien lasten kanssa päinvastoin. Itsekin olen hepuloinut ja itkenyt lasten nähden, sehän on ihan normaalia näyttää lapsille tunteitaan, kunhan ei nyt mitään itkupotkuraivareita saa. Mutta tosiaan, meillä saa itkeä ja huutaa. Jos ei omassa kodissa saa näyttää tunteitaan, niin missä.

[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 03:24"]Silloin kun itken lapseni nähden, hän säikähtää ja kysyy: "Nooh äiti, mikä sua harmittaa?" ja silittää selkää. Tekee aivan kuin minä teen silloin kun hän itkee. Mutta silloin ajattelen että ei ole lapsen tehtävä lohduttaa äitiä.
-Ap
[/quote]
Lapsi opettelee empatiaa. Olet onnistunut äitinä :-)

Eikä se siis ole itkua, vaan kurkku suorana rääkymistä. Mulla alkaa oikeasti tärykalvot soida ja vinkua sen huudon takia.
-Ap

[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 08:37"][quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 03:24"]Silloin kun itken lapseni nähden, hän säikähtää ja kysyy: "Nooh äiti, mikä sua harmittaa?" ja silittää selkää. Tekee aivan kuin minä teen silloin kun hän itkee. Mutta silloin ajattelen että ei ole lapsen tehtävä lohduttaa äitiä.
-Ap
[/quote]
Lapsi opettelee empatiaa. Olet onnistunut äitinä :-)
[/quote]

Ihana kommentti! Tästä tuli hyvä mieli. :)
-Ap

Vastaavassa tilanteessa minulle on tullut olo että lähden menemään ja jätän kaiken. Tämä tarkoittaa siis että jätän miehen ja lapsen, ja lähden. 

Itkuja on niin monenlaisia... Pitää erottaa kipuitku huomion hakemisesta ja uhmasta ja kauhusta jne. Osaatko lukea lastasi? Uhmaan ei lohduttelu tehoa, oletko kokeillut harhautusta? Esim. rauhallisesti huudosta välittämättä riisut lapsen, viet suihkuun ja annat jotain kivoja kylpyleluja leikkiin. Saattaa uhmis unohtaa huutamisen ja ryhtyäkin läträämään vedellä. Tai sitten puette ja viet huutavana ulos, ehkä rauhoittuu leikkipuistossa. Mitä ikinä keksitkin, pysy itse rauhallisena!

Hei ap.
Haluan kirjoittaa sinulle, koska muistan tuollaisia epätoivon hetkiä, kun omani oli tuon ikäinen.
Lapsi on aina ollut todella tempperamenttinen ja rupesi tuohon aikoihin saamaan raivokohtauksia, jotka esiintyivät juuri tuollaisena loputtomana itkuna. Lohduttelu ei auttanut, yleensä tälläiset yritykset vain yllytti sitä huutoa aina siihen asti, että lapsi huusi lattialla selkä kaarella niin, että naama punoitti. Siis todella lujaa. Lapsi oli ikäänkuin "saavuttamattomissa", nuo kohtaukset laukesi aivan yhtäkkiä, välillä ilman selkeää syytäkin. Asiaa tutkittiinkin myöhemmin.
Mutta se epätoivo, kun lapsi vain huutaa (vanhempana myös tuli se fyysinen raivoaminen mukaan, eli löi itseään, heitteli tavaroita jne). Eikä mikään auta. Tiedän sen.

Mikä itselläni auttoi tilanteeseen, oli se, että hyväksyin, että lapsi huutaa (toki myös perheneuvolan sanat, että teen kaiken oikein ja olen hyvä äiti auttoi). Ajattele itseäsi vahvasti aikuisena, ja lasta lapsena, joka on nyt hukassa tunteittensa kanssa eikä pysty hallitsemaan itseään. (en tiedä onko sinulla välillä kiukkua/turhautumista huutoon, minulla oli, ja tämä ajattelu auttoi siihen).
Jos teidän lapsellanne on samanlaisia "kohtauksia", kuin meidän, niin jos lapsi vain huutaa, muttei satuta itseään/muita /hajota paikkoja, niin silloin lapseen ei kannata koskea, mikäli kosketus pahentaa huutoa.
Silloin istut vierellä ja juttelet kaikenlaista turhaa tasaisella äänellä. Älä käske rauhoittumaan (tämä ainakin meillä yllyttää huutoa), vaan kerro, että lapsi on nyt todella vihainen. Tuon ikäisellä myös huomion kiinnittäminen toisaalle toimii toisinaan, muttei läheskään aina.
Jos lapsi siis antaa koskea, ja nostaa syliin, niin vie vaikka ikkunan ääreen ja päivittelee itsekseen, että "oho, onpas tuolla hieno puu, vautsi, onpas se värikäs", jolloin huuto saattaa katketa.
Jos lapsi on fyysisesti levoton, tiukka ote sylissä rauhoittaa. Se tuntuu todella pahalta, jos lapsi rimpuilee kovasti, koska tuonkin ikäistä joutuu pitämään kiinni lujasti ja varmasti. Eli selkä rintaa vasten, kädet omien käsien alle kiinni ja jos jalat viuhtoo, jalat omien jalkojen väliin. Ja taas rauhallista juttelua.
Kun itse pitää päänsä ja jaksaa olla rauhallinen, niin lapsikin rauhoittuu nopeammin.
Ja tiedän, että se rauhallisena pysyminen on vaikeaa, siis niin, ettei itse hätäänny. Mutta silloin kannattaa miettiä juuri tuota minä aikuinen-lapsi lapsi kuviota, ajatella vaikka päivän kauppalistaa tai hyräillä ääneen jotakin laulua lapselle.  Jos ympärillä on kireä ilmapiiri, lapsen on vaikea itse rauhoittua.
Asiasta jutellaan lapsen kanssa, vasta kun lapsi on täysin rauhoittunut ja silloin voi myös miettiä niitä syitä kiukulle ja mitä voisi tehdä jos kiukuttaa.
Ja yksi ihan yksinkertainen seikka, joka on niin yksinkertainen, ettei sitä välttämättä hoksaa. Eli ne verensokerit. Huomasin lopulta meillä yhtäläisyyden siihen, että jos lapsi oli syönyt huonommin, niin nuo kiukkukohtaukset tulivat helpommin ja voimakkaammin. Sain monta kiukkua loppumaan syöttämällä lapselle pienen määrän esim.jogurttia, hunajaa tai muuta makeaa, jolloin lapsi rauhoittui ja voi syödä itse enemmän. Mitään tautia ei tältä osalta löydetty lapselta, eli on vain herkkä reakoimaan verensokerinkin heilahteluun.

Tärkein kuitenkin on, että tiedät, etten ole ainoa, jonka lapsi huutaa. Et ole huono äiti koska lapsesi huutaa. Yritä muistaa se. Lapsi tarvitsee sinua, ja lapsi huutaa vain turvallisen aikuisen seurassa, eli voit ajatella asian toisinpäin. Jos olisit huono äiti, lapsi sulkisi kiukun sisälleen, nyt hän purkaa sen sinulle, koska olet äiti jolle kiukunkin voi purkaa.
Perheneuvolaan voit myös ottaa rohkeasti yhteyttä. Siellä lapsi pääsee tutkimuksiin, jos katsotaan niille tarvetta. Saat myös itse tukea tunteisiin ja keinoja hallita tempperamenttista lasta.
Usein se ulkopuolisen sana jo auttaa niin paljon, että jaksaa itse paremmin, kun saa sen varmuuden, ettei lapsi huuda sinun takiasi, vaan siksi, ettei hallitse tunteitaan.

Tsemppiä ap!.

[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 08:32"]Se on vain ajatus. Se ei tee sinusta murhaajaa tai huonoa äitiä. Pelkkä ajatus joka tulee ja menee. Jos taistelet sitä ajatusta vastaan niin sitä enemmän yleensä ajattelet sitä... Kuuntele se ajatus ja yritä keskittyä johonkin muuhun. Se voi olla todella vaikeaa, mutta siinä voi myös onnistua.
[/quote]

Niin mun äitikin sanoi. Mutta se ajatus on niin ahdistava, pelottava ja tulee niin kamala ja syyllinen olo. :( Varmaan vaikuttaa nämä perhesurmauutiset.

-Ap

[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 08:48"]Hei ap.
Haluan kirjoittaa sinulle, koska muistan tuollaisia epätoivon hetkiä, kun omani oli tuon ikäinen.
Lapsi on aina ollut todella tempperamenttinen ja rupesi tuohon aikoihin saamaan raivokohtauksia, jotka esiintyivät juuri tuollaisena loputtomana itkuna. Lohduttelu ei auttanut, yleensä tälläiset yritykset vain yllytti sitä huutoa aina siihen asti, että lapsi huusi lattialla selkä kaarella niin, että naama punoitti. Siis todella lujaa. Lapsi oli ikäänkuin "saavuttamattomissa", nuo kohtaukset laukesi aivan yhtäkkiä, välillä ilman selkeää syytäkin. Asiaa tutkittiinkin myöhemmin.
Mutta se epätoivo, kun lapsi vain huutaa (vanhempana myös tuli se fyysinen raivoaminen mukaan, eli löi itseään, heitteli tavaroita jne). Eikä mikään auta. Tiedän sen.

Mikä itselläni auttoi tilanteeseen, oli se, että hyväksyin, että lapsi huutaa (toki myös perheneuvolan sanat, että teen kaiken oikein ja olen hyvä äiti auttoi). Ajattele itseäsi vahvasti aikuisena, ja lasta lapsena, joka on nyt hukassa tunteittensa kanssa eikä pysty hallitsemaan itseään. (en tiedä onko sinulla välillä kiukkua/turhautumista huutoon, minulla oli, ja tämä ajattelu auttoi siihen).
Jos teidän lapsellanne on samanlaisia "kohtauksia", kuin meidän, niin jos lapsi vain huutaa, muttei satuta itseään/muita /hajota paikkoja, niin silloin lapseen ei kannata koskea, mikäli kosketus pahentaa huutoa.
Silloin istut vierellä ja juttelet kaikenlaista turhaa tasaisella äänellä. Älä käske rauhoittumaan (tämä ainakin meillä yllyttää huutoa), vaan kerro, että lapsi on nyt todella vihainen. Tuon ikäisellä myös huomion kiinnittäminen toisaalle toimii toisinaan, muttei läheskään aina.
Jos lapsi siis antaa koskea, ja nostaa syliin, niin vie vaikka ikkunan ääreen ja päivittelee itsekseen, että "oho, onpas tuolla hieno puu, vautsi, onpas se värikäs", jolloin huuto saattaa katketa.
Jos lapsi on fyysisesti levoton, tiukka ote sylissä rauhoittaa. Se tuntuu todella pahalta, jos lapsi rimpuilee kovasti, koska tuonkin ikäistä joutuu pitämään kiinni lujasti ja varmasti. Eli selkä rintaa vasten, kädet omien käsien alle kiinni ja jos jalat viuhtoo, jalat omien jalkojen väliin. Ja taas rauhallista juttelua.
Kun itse pitää päänsä ja jaksaa olla rauhallinen, niin lapsikin rauhoittuu nopeammin.
Ja tiedän, että se rauhallisena pysyminen on vaikeaa, siis niin, ettei itse hätäänny. Mutta silloin kannattaa miettiä juuri tuota minä aikuinen-lapsi lapsi kuviota, ajatella vaikka päivän kauppalistaa tai hyräillä ääneen jotakin laulua lapselle.  Jos ympärillä on kireä ilmapiiri, lapsen on vaikea itse rauhoittua.
Asiasta jutellaan lapsen kanssa, vasta kun lapsi on täysin rauhoittunut ja silloin voi myös miettiä niitä syitä kiukulle ja mitä voisi tehdä jos kiukuttaa.
Ja yksi ihan yksinkertainen seikka, joka on niin yksinkertainen, ettei sitä välttämättä hoksaa. Eli ne verensokerit. Huomasin lopulta meillä yhtäläisyyden siihen, että jos lapsi oli syönyt huonommin, niin nuo kiukkukohtaukset tulivat helpommin ja voimakkaammin. Sain monta kiukkua loppumaan syöttämällä lapselle pienen määrän esim.jogurttia, hunajaa tai muuta makeaa, jolloin lapsi rauhoittui ja voi syödä itse enemmän. Mitään tautia ei tältä osalta löydetty lapselta, eli on vain herkkä reakoimaan verensokerinkin heilahteluun.

Tärkein kuitenkin on, että tiedät, etten ole ainoa, jonka lapsi huutaa. Et ole huono äiti koska lapsesi huutaa. Yritä muistaa se. Lapsi tarvitsee sinua, ja lapsi huutaa vain turvallisen aikuisen seurassa, eli voit ajatella asian toisinpäin. Jos olisit huono äiti, lapsi sulkisi kiukun sisälleen, nyt hän purkaa sen sinulle, koska olet äiti jolle kiukunkin voi purkaa.
Perheneuvolaan voit myös ottaa rohkeasti yhteyttä. Siellä lapsi pääsee tutkimuksiin, jos katsotaan niille tarvetta. Saat myös itse tukea tunteisiin ja keinoja hallita tempperamenttista lasta.
Usein se ulkopuolisen sana jo auttaa niin paljon, että jaksaa itse paremmin, kun saa sen varmuuden, ettei lapsi huuda sinun takiasi, vaan siksi, ettei hallitse tunteitaan.

Tsemppiä ap!.


[/quote]

Kiitos ihanasta vastauksesta! :)

Silloin kun lapseni oli vauva, otin syliin ja lauleskelin, keinuttelin ja kuljin ympäri kämppää. Se lauleskelu ja keinuttelu rauhoitti minua itseäni ja vielä nykyäänkin yritän pitää lasta sylissä ja lauleskella ja keinutella. Jos lapsi ei halua olla sylissä, lauleskelen itsekseni ja keinuttelen kehoani. Se on ollut se keino rauhoittua. En ole koskaan menettänyt hermojani enkä huutanut tai raivonnut. Olen ollut aika neutraali, passiivinen. Mies sanoo että se on pelottavaa kun en puhu enkä reagoi mitenkään. Ehkä se on sitä että ei uskalka itkeä ja yrittää "kovettaa" itsensä. Mutta se mua pelottaa että juuri niissä tilanteissa naksahtaa kun yritän olla tunteeton. :(
Jos lapsi huutaa päivällä (siis kotona ollessaan), käymme miehen kanssa vuorotellen lenkillä tai toinen vie lapsen retkelle tai puistoon ja toinen saa levätä. Vauva-aikana oli helppo vain lähteä vaunulenkille ja vauva rauhoittui ja nukahti vaunuihin. Nyt ei ole enää sitä mahdollisuutta.

-Ap

[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 02:55"]

Pelkään eniten että naapurit valittavat, soittavat poliisit tai tekevät lastensuojeluilmoituksen ja että saamme häädön ja joudumme kadulle. Itken kun ajattelen että lapsella on paha olla kotona kun huutaa. Lapsi on nyt 3,5-vuotias. -Ap

[/quote]

mitä sitä pelkäämään. Turhaa stressiä sinulle itsellesi. Ei se ilmoitus olisi sellainen, että maailmasi kaatuisi. Kyllä sä sen kestäisit. Jos tarvitsee apua, niin sitä saa. 

Kyllä pinna menee ja tulee puoliso syytettyä... Kyllä meillä ainakin.

kunhan yrittää ola lasta satuttamatta. Ja ei satuta.  Ne ajatukset on ajatuksia. Ne ei ole tekoja. Ne on epätoivon ajatuksia. Ne on kuitenkin vain ajatuksia ja ne on ihan ymmärrettäviä. Moni ajattelee vaikka mitä, mutta ei ne totudu tai ole edes halussa toteuttaa niitä.

entä, jos siinä kohdassa vaan jäitä hattuun tai ottais vähän välimatkaa lapseen. Käy laittamassa vaikka kahvipannun porisemaan. Tekee jotain yllättävää. Laittaa omat aivot pehmeelle helpolle ololle.

sitten voi kokeilla tehdä jonkin asian lapsen suhteen ihan toisella tavalla kuin on aiemmin tehnyt. Ottaa jonkun kirjan tai lelun tai jotain ja rupeaa sitä ihmettelemään. Voi olla että saa lapsen mielenkiinnon jossain vaiheessa heräämään siihen. Siten, kun on aikansa huutanut.

avoin syli, avoin asento on lapselle osoitus, että voi tulla sitten kun haluaa. 

Ei lastensuojeluilmoituksesta kyllä häätöä tulisi. Siitä seuraisi ennemminkin apua teille. Kysy neuvolan kautta apua. Voimia sinulle ja perheellesi. Ole armollinen itsellesi. 

Lapsesi vaikuttaa empaattiselta ja temperamenttiselta ja sinä vaikutat ihanalta, huolehtivalta äidiltä, jolla tosin on ehkä hieman liian paljon vaatimuksia itseäsi kohtaan (itselläni äitinä myös).

Tsemppiä ja haleja!
Älä turhaan murehdi, naksahtaako päässä. Jos sitä suret, niin et ole sairastumassa!
Jos se auttaa, niin kysy neuvolasta, saisitko jutteluaikaa psykologille. Minua ainakin on auttanut saamaan uusia näkökulmia!

"Pelkään eniten että naapurit valittavat, soittavat poliisit tai tekevät lastensuojeluilmoituksen ja että saamme häädön ja joudumme kadulle. Itken kun ajattelen että lapsella on paha olla kotona kun huutaa. Lapsi on nyt 3,5-vuotias. -Ap"

Löysää vähän pipoa, niin elämäkin helpottuu ja tarkkaile omaa asennettasi. Itku kuuluu lapsen elämää ja se on yksi tapa ilmaista itseään.

Lapsen itku tai äänet, eivät suinkaan ole mikään häädön peruste. Ja luuletko, etteikö muilla asukkailla ole ihan oma kohtaista kokemusta uhmaikäisistä. Tuo on tyypillistä uhmaikäisen toimintaa. Muistan muutama vuosi sitten tuon ikäisen naperon itkevän joka arkipäivä takapihallani, puolesta tunnista tuntiin, suoraa huutoa, kuin päätä leikattaisi, kun vanhemmat halusivat naperon sisällä. Kyllä se oli naapureille kuin teatteria, kumpi antaa periksi, lapsi vai vanhemmat. Lapsi kasvoi ja varmaan ilmaise muille tavoin myöhemmin tunteitaan.

Silloin kun lapsi ei ilmaise tahtoaa esim. uhmalla tai itkulla, vanhempiaan tai sisaruksiaan vastaan, niin silloin on jotakin pielessä. Terve taapero uhmaa, huutaa, potkii jne. ja jatkuu näin jopa murrosiässä, ja näin lapsi opettelee elämän pelisääntöjä ja se tae elämän selvyytymisestä, sillä elämä ei aikuisellakaan ole aina ruusuilla tanssimista vaan tarvitaan omaa tahtoa.

E

En tiedä auttaako ap sua tämä, mutta mulle tuli mieleen tällainen. Olet tullut lapsena niin pahasti kaltoinkohdelluksi, että ehkä sun pitää vaan hyväksyä että se väistämättä vaikuttaa sinun kautta sinun lapseenkin. Sulla ei ole eikä ehkä voisi ollakaan sellaisia keinoja luonnostasi, joilla hoidat tilanteen jossa itsesi on lapsena lyöty hiljaiseksi. Se että lapsi rääkyy kaksi tuntia kerrostalossa on totta kai ahdistava paikka kenelle tahansa, enkä tarkoita sitä että "kaikki muut" toimisi siinä tilanteessa järkevämmin kuin sinä. Voi olla ettei siinä ole muuta tehtävissä kuin odottaa vaan että tilanne loppuu, ehkä et tee siinä mitään väärää. Vaan tarkoitan sitä että miten tuohon on tultu ja miten yleensä suhtaudut siihen lapsen itkuun, niin se on ihan varmasti riippuvainen siitä sun omasta lapsuudesta. Se on ok, kukaan meistä ei voi lapsuudelleen mitään eikä kaikkia haavoja voi korjatakaan. Sua on julmasti hakattu huutamisesta, ehkä sitä sun isäpuolta on hakattu samalla tavalla lapsena ja niin edelleen takaisin päin. Siitä huolimatta itse hakkaa lastasi etkä hylkää, ja se on jo todella paljon tuossa ketjussa! Olet pystynyt katkaisemaan sen tavan siirtämättä sitä eteenpäin. Sun lapsella itse aikanaan on käytössään paljon enemmän keinoja oman temperamenttisen lapsensa rauhoittamiseen kuin mitä sinulla nyt on, ja se on sinun ansiotasi, kun olet hoivannut. Toki hänelle jää jotain työstettävää itselleenkin, mutta vähemmän kuin sinulle. Ihan sama saatko niitä huutokonsertteja rauhoittumaan vai et, olet jo pitkällä!

Mutta siitä käytännön toteutuksesta olen myös samaa mieltä muutaman muun kanssa, teidän keskinäinen hermostuminen ei rauhoita lasta. Korvatulpat tai kuulosuojaimet, ja oma rauhoittuminen, siitä se lähtee. Et pysty manipuloimaan lasta rauhalliseksi jos olet itse paniikissa. Se huuto ei tapa ketään, tiedät nyt että se voi kestää kauankin riippumatta siitä miten paljon hätäännyt ja yrität rauhoitella, ja naapureiden kannaltakin olisi kivempi että vain yksi perheenjäsen huutaa eikä kolme. Tee mielikuvaharjoituksia ja hengitä. Lapsen huuto ei ole henkilökohtaista eikä se tarkoita sitä että hän kärsii tai vihaa teitä tms., vaikka se sinussa herättääkin jo taustasi vuoksi varmasti valtavia tunteita. Myös se että se huuto voi olla oikeasti ihan ns. normaalia. Voi olla ettet ole tehnyt mitään väärin ja lapsesi huutaisi samalla tavalla kenen tahansa kodissa.

Olet hyvä äiti Ap kun mietit asiaa. Tsemppiä! Saman kokeneena annan pari vinkkiä:

Lapselle on tärkeä saada ilmaista kaikkia tunteitaan kotona, surua, vihaa, ärtymystä, iloa jne. Anna lapsen rääkyä. Mutta sopikaa miehesi kanssa toimintasuunnitelma seuraavaa kertaa varten. Korvatulpat molemmille silloin kun huuto alkaa. Niitä ei tarvitse laittaa lapsen nähden.

Toinen vanhemmista ottaa vetovastuun eli toimii "turvallisena, rauhallisena seinänänä" lapselle, vuorokerroin. Pysyy rauhallisena, menee vaikka sohvalle lukemaan ja kuuntelee rauhallista musiikkia kuulokkeilla, antaa lapsen huutaa huudon pois. Toinen vanhemmista lähtee ulos kävelylle siksi aikaa, hänen ei tarvitse tällä kertaa käsitellä lapsen huutoa tai olla rauhallinen aikuinen. Antakaa myös lapselle keinoja rauhoittaa itse itsensä. Vaikka tietty unilelu ja se "rääkylelu", jonka saa kainaloon kun suututtaa. Sanoittakaa lapsen tunteet: nyt suututtaa, itkettää, harmittaa ääneen. Jutelkaa rauhallisena hetkenä huutokohtauksista ja kysykää lapselta mikä auttaisi.

Varaa myös aika perheneuvolaan, lapsen ja isän kanssa. Käytte pari kertaa juttelemassa ja purkamassa oloa ja saatte neuvoja. 

Huomasin nyt myöhemmistä viesteistä että et huuda, hyvä!

-56-

Meillä on nyt nelivuotias, joka tekee välillä tuota samaa. Nyt jo onneksi harvemmin. Saattaa ihan mistä tahansa asiasta alkaa huutamaan suoraa huutoa eikä lopeta vaikka mitä tekis. Mutta so what? Ohi se menee kuitenkin. Kyllä maailmaan melua mahtuu.

[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 08:59"]

[quote author="Vierailija" time="30.10.2014 klo 08:48"]


[/quote] Kiitos ihanasta vastauksesta! :) Silloin kun lapseni oli vauva, otin syliin ja lauleskelin, keinuttelin ja kuljin ympäri kämppää. Se lauleskelu ja keinuttelu rauhoitti minua itseäni ja vielä nykyäänkin yritän pitää lasta sylissä ja lauleskella ja keinutella. Jos lapsi ei halua olla sylissä, lauleskelen itsekseni ja keinuttelen kehoani. Se on ollut se keino rauhoittua. En ole koskaan menettänyt hermojani enkä huutanut tai raivonnut. Olen ollut aika neutraali, passiivinen. Mies sanoo että se on pelottavaa kun en puhu enkä reagoi mitenkään. Ehkä se on sitä että ei uskalka itkeä ja yrittää "kovettaa" itsensä. Mutta se mua pelottaa että juuri niissä tilanteissa naksahtaa kun yritän olla tunteeton. :( Jos lapsi huutaa päivällä (siis kotona ollessaan), käymme miehen kanssa vuorotellen lenkillä tai toinen vie lapsen retkelle tai puistoon ja toinen saa levätä. Vauva-aikana oli helppo vain lähteä vaunulenkille ja vauva rauhoittui ja nukahti vaunuihin. Nyt ei ole enää sitä mahdollisuutta. -Ap

[/quote]

Minä olin myös lapseni kanssa tuollainen kylmänrauhallinen, joka varmasti näytti ulkopuolisesta vähän omituiseltakin reagoimattomuudelta. Olen myös saanut kasvatuksen, jossa itku on heikkoutta ja varhaisaikuisuudessa minut opetettiin nyrkein olemaan itkemättä. En edelleenkään itke juuri koskaan.
Ja siihen oli tarkoitus sanoakin. Lapsille on tärkeää nähdä myös meidän aikuisten tunteita. Vihaa, kiukkua, surua, itkua, iloa, naurua, riemua.
Juuri se opettaa, että meillä kaikilla on oikeus tuntea, olla surullinenkin.
Minä luulin lapsena, että aikuiset eivät voi tuntea surua tai murhetta ja odotin kuumeisesti aikuisuutta, jotta ne ikävät tunteet häviäisi minultakin. No eihän se aivan niin mennyt, ja opettelen vieläkin itsekkin sitä, että itkeä saa, eikä itkusta satu mitään pahaa.
Minä en myöskään osaa lapsilleni huutaa tai raivota, joka tekikin juuri siksi minusta perheen "kiukkuvastaavan". Koska en osoita omia tunteitani, voin olla lapsilleni se turvallinen aikuinen, joka ei hermostu kiukusta.

Ja minä myös pelkäsin lapseni parkuessa kuin syötävä, että naapurit soittavat vähintään poliisit, mietin jatkuvasti miltä se oikein kuulostaa naapureista, kun lapsi huutaa ja huutaa, erityisesti silloin, kun lapsi fyysisesti hermostui ja äkkiarvaamatta kaatoi tuolin jne. Kolahduksia ja itkua.
Enkä tiedä edes miksi pelkäsin. Jos joku olisi soittanutkin, niin kyllähän meillä olisi saanut tulla tilanteen tarkastamaan, ja olisin voinut selittää mistä on kyse. Uskon, että tässä pelossa on kuitenkin kyseessä ihan jokin häpeän tunne, siitä, että vaikka teet kaikkesi, niin lapsesi huutaa ja naapurit luulee, että lapsesi huutaa, kun et tee asialle mitään.
Mutta yritä sulkea se asia mielestäsi. Yritä keskittyä johonkin muuhun.
(Voin sanoa, että meille ei kukaan oven taakse tullut, vaikka lapsi huusi tosissaan kovaa ja korkealta ja usein).

Mutta tosiaan, et ole ainoa tälläisessä tilanteissa. Meitä on varmasti useampiakin.
Sanon tämän siksi, että minusta välillä tuntui, että tosissaan minä olen vain jotenkin niin epäonnistunut, että minun lapseni huutaa, enkä osaa häntä lohduttaa oikein. Että muiden lapset on niitä iloisia ja tottelevaisia ja lopettavat huudon, kun äiti ottaa syliin. Siitä se syyllisyys sitten kumpuaa.
Mutta asia ei missään tapauksessa ole niin.

Yritä ajatella, että sinä olet onnistunut!. Sinun lapsesi SAA huutaa ja itkeä!. Mitä sinä et saanut tehdä. Kuinka "hienoa" on, että sinä voit pidellä huutaavaa ja kiljuvaa lasta sylissäsi ja hänellä on oikeus siihen, sitä itse et saanut tehdä.

Ja muista, myös sinä saat itkeä!. Sinulla on siihen täysi oikeus, eikä itkusta seuraa mitään pahaa. Sillä opetat lapsellesi, että kaikilla meillä on oikeus omiin tunteisiin. Ja myös aikuiset tuntee surua ja murhetta ja itku on luonnollinen seuraus siitä, ei häpeän asia, eikä kiellettyä.

Ja vielä. Lapsuutesi ei kuulosta eheältä ja se vaikuttaa moneen asiaan. Oletko miettinyt, että hakisit itsellesi keskusteluapua?. Se voisi auttaa myös lapsen kanssa, kun omat tunnelukot voisi purkaa ja ymmärtää omaa käytöstään paremmin.

Hae ap apua itsellesi. Kuulostaa siltä, että olet ja puolisosi myös ihan hukassa vanhemmuuden ja jaksamisen kanssa. Lapsi elää allostaattisessa stressissä, mikä vaarantaa hänen tulevan terveyntensä. Kurssi voidaan kääntää, mutta vain jos sinä haet itsellesi oikeaa apua ja saatte perheenä myös. Kaikki lähtee siitä, että te aikuiset löydätte keinoja rauhoittaa itsenne, ymmärtää mikä on tehtävänne vanhempina ja mitä lapsella on meneillään, kun hän huutaa. Se vaatii töitä ja tekee kipeää. Vaatii aikaa ja sitkeyttä saada se apu. Toinen vaihtoehto on, että elät loppuelämäsi syyllisyydessä ja katumuksessa, kun tiedät voineesi hakea apua, mutta päätit hakata päätä seinään.

Ensimmäinen askel on, että otat avoimuuden asenteeksi. Perhemurhat tapahtuvat, kun kauheista asioista ei ole pystytty puhumaan tai sitä pyyntöä ei ole kuultu. Kerro lähipiirille, neuvolassa. Voitte alkaa tehdä toimintasuunnitelmaa vaikeiden tilanteiden varalle. Se tuo turvaa, kun tiedät miten toimit. Jos esimerkiksi tuntuu siltä, että menet kohta malttisi ja saatat huutaa tai satuttaa, niin on parempi poistua ja kauas. On parempi jättää lapsi yksin tai viedä vaikka naapuriin kuin antaa tilanteen eskaloitua.

Sinun ongelmasi kuulostavat siltä, että voisit saada apua turvakotien avopalveluista. Siellä mielellään autetaan perheitä ennen kuin fyysinen väkivalta on alkanut tai raaistunut. Apua saa niin uhrit kuin tekijätkin. Sieltä voi hakea apua anonyymisti. He ohjaavat muuhun palveluun. Väkivalta-apupaikat ovat sukupuolittuneet, mutta älä anna sen hämätä: voit mennä esimerkiksi Jussityöhön, jota mainostetaan väkivaltaisille miehille, mutta kyllä siellä autetaan väkivallan uhreina olevia miehiä ja naisia. Samoin naisten palveluissa autetaan, siinä mikä on.

Ja todella. Sinulla on väkivaltaongelma. Te olette väkivaltaisia miehenne kanssa lasta kohtaan, kun riitelette ja olette emotionaalisesti pelottavia lapsen edessä. Te ette ole hänen käytettävissään. Lapselle vanhempien riitelyn ja väkivallan näkeminen on yhtä paha kuin häneen kohdistettuna. En tiedä tarkalleen, missä kohden olette, mutta on oikein hyvä hakea apua, kun pelkää ylittävänsä rajan.

Moneen apupaikkaan voi tosiaan soittaa tai kirjoittaa anonyyminä. Ota ensimmäinen askel.