poikaystävän empatiakyvyttömyys

Tilanne on se, että mulla on ollut nyt viikkoja aika ikävä flunssa ja se on pahentunut ihan sietämättömäksi tässä parina viimeisenä iltana. Eilen kuume oli 39.7 ja mua sattui ihan joka paikkaan. En muista milloin olisin ollut niin kipeä.

Pyysin poikaystävää töistä tultuaan viemään yhteisen koiramme ulos vaikka oli mun vuoro. Sitä se ei tehnyt ollenkaan mielellään. Myöhemmin se haki pyydettyäni pitkin hampain keittiöstä vettä ja buranaa, jääkylmän pyyhkeen, ja lopuksi vielä toisen buranan. Nämä kaikki siis eri kerroilla. Kun mikään näistä ei laskenut kuumetta vaan se jatkoi nousua, raahauduin kylmään suihkuun. Koska oli pakko.

Suihkusta tultuani pyysin poikaystävää hakemaan vesipullon mulle yöksi sängyn viereen ja siihen se kommentoi, että enkö itse muka voi hakea? Olin 1,5 tunnin sisällä pyytänyt häntä 4 kertaa hakemaan mulle jotain, koska kaikki oleminen sattui ja liikkuminen sattui vielä lisää. Kuume ei siis tässä vaiheessa ollut yhtään laskenut.

Poikaystävä istui ja surffasi netissä eli ei sillä kiirettä ollut. Teki se kyllä ruokaa meille kummallekin, tämä ei eilen tullut vielä kysymykseenkään vaan sain hoitaa safkan itse tai olla syömättä 38 asteen kuumeessa ja kipeänä.

Kun tilanne on ollut toisin päin, olen kysynyt tarviiko hän jotain, tarjoutunut käymään kaupassa ja apteekissa aamulla ennen töihin lähtöäkin. Vien myös mukisematta koiran ulos vaikkei ole mun vuoro. Ruokaakin laitan jos sille mun safkat kelpaa.

Hämmästelen tuollaista tunnekylmyyttä. Väkivaltainen se ei ole, eikä mitkään diagnoosit täsmää. Joskus tuntuu, että se on muille paljon avuliaampi kuin mulle. Vanhempiensa kanssa sillä on läheiset välit ja niille se on myös hyvin kiltti. Se haluaa itse aina päättää asioista munkin puolestani, esim lopeta se ja tuo. Nyt siivotaan sun yöpöydän laatikko, et kyllä nuku kahden peiton kanssan ja niin edelleen.

Olen yrittänyt rautalangasta vääntää esim näissä empatia-asioissa, mutta eilenkin se totesi että on jo pyytänyt tarpeeksi anteeksi sinä iltana, vaikka mä en kuullut ensimmäistäkään anteeksipyyntöä.
Mä en jaksa tuota käytöstä, meillä ei ole edes lapsia vielä, mutta voin jo kuvitella mitä siitä tulisi.

Mies on älykäs, hauska ja komea. Teoissaan kiltimpi kuin puheissaan.
Miten mä väännän sille rautalangasta, että nyt ois itsekritiikin paikka? Onko muilla samanlaista ja miten sitä kestää?