Voiko muita lapsia koskaan rakastaa niin kuin esikoista?

Jokaisesta plussauksesta olen ollut ihan onnessani ja rakastunut masussa kasvavaan möykkyyn :)



Vaikuttaako AP tuohon ajatteluusi joku muu joka painaa mieltäsi? Oliko kaksi jälkimmäistä vahinkoja?

itse olen perheeni kuopus, ja tiedän että äitini rakasti/rakastaa minua eniten, joten ei se ole syntymäjärjestyksestä kiinni.

mulla on jotenkin vaikea suhde esikoisen kanssa, hän on hyvin vaativa lapsi. kuopus taas on aina aurinkoinen ja säteilevä, tyytyväinen ja ihana. Semmoista lasta on niin helppo rakastaa.

itselläni ainakin on esikoiseen tietyllä tavalla erityinen suhde, hän teki minusta äidin ja meistä miehen kanssa oikean perheen. mutta rakastan kahta nuorempaa ihan yhtä paljon vaikka heidän syntymänsä ei ollut samalla tavalla järisyttävä kuin esikoisen syntymä.

kun syntyi ihanaakin ihanampi pikkuveli :) Voin sanoa rakastavani molempia hirveästi, mutta koska pienempi on pienempi, vauva vasta, niin ehkä hänen suloisuutensa ja ihanuutensa on helpommin nähtävissä kuin tappelevan ja kiukuttelevan, rasittavan isoveljensä...



Uskon kuitenkin, että kun tuosta vauvastakin kasvaa uhmis, niin rakkaus on ihan tasoissa molempien kohdalla :)

Ei vaan lähde tuon kuopuksen kanssa, liian erilaisia ollaan.

toisia lapsiani rakastan kyllä yhtä paljon, mutta erilailla. Esikoisen ja minun välinen suhdekin on aivan erilainen kuin toisten lasteni kanssa.

Varmasti samoinkin tuntevia on, mutta ei tuo silti varmaan kovin yleinen asetelma ole.



ERI LAILLA lapsiaan voi tietysti rakastaa, ovathan lapsetkin erilaisia ja eri-ikäisiä jnejne. Mutta eri lailla rakastaminen ei silti merkitse, etteikö kaikkia rakastaisi.



Sinä sen sijaan kerrot, ettet rakasta. Miksi et? Voisiko se liittyä silloiseen elämäntilanteeseesi tms.?



Ei tuo ole kovin kiva tilanne kenellekään: sinä podet huonoa omaatuntoa (kuten kerroit) ja joudut pinnistelemään, ettet paljastaisi asennettasi lapsillesi. Nuoremmat lapsesi takuulla ainakin jossakin vaiheessa huomaavat olevansa eri kastia kuin esikoinen - lapset ovat yllättävän herkkävainuisia näissä asioissa. Esikoinen voi kokea erityisasemansa ahdistavaksi ainakin teini-iässä. Hmm.

He ovat erilaisia luonteeltaan, ja heissä on erilaiset rakastettavat puolensa, mutta aivan yhtä rakkaita ovat molemmat.

mutta lapsiani rakastan aivan yhtä paljon kaikkia!!!!

Xandris:

Sinä sen sijaan kerrot, ettet rakasta. Miksi et? Voisiko se liittyä silloiseen elämäntilanteeseesi tms.?

Ei tuo ole kovin kiva tilanne kenellekään: sinä podet huonoa omaatuntoa (kuten kerroit) ja joudut pinnistelemään, ettet paljastaisi asennettasi lapsillesi. Nuoremmat lapsesi takuulla ainakin jossakin vaiheessa huomaavat olevansa eri kastia kuin esikoinen - lapset ovat yllättävän herkkävainuisia näissä asioissa. Esikoinen voi kokea erityisasemansa ahdistavaksi ainakin teini-iässä. Hmm.

Kuten joku jo sanoi, esikoinen teki meistä perheen. Mulla oli aikoinaan aikaa keskittyä esikoisen odotukseen ja lapsen synnyttyä oli aikaa kehittää meidän välistä suhdetta.

Kakkosen ja kuopuksen kohdalla taas aikaa ei ole samalla tavalla ollut eikä tunneside ole kehittynyt. Ehkä.

Kyllähän mä nuoremmistakin välitän ja huolehdin. Silti varsinkin kakkonen on raivostuttava kiukuttelija, turhamainenkin ja jotenkin... tyhmä. Ei siis yhtään älykäs, ei pohdiskeleva, ei looginen. Minusta on vaikea hyväksyä, ettei lapseni pärjää esim. koulussa.

Tiedän, että ajatukseni ovat raakoja, mutta ne ovat olemassa. Ainakin tunnistan ne.

ap

Sinä odotat, että muut lapsesi tavallaan ansaitsevat rakkautesi pärjäämällä koulussa jne. Esikoiseltasi tuskin tuollaisia odotat, rakkaushan on sokeaa.

Itse olen esikoinen,ja olen sitä mieltä että mulla ja äidilläni on spesiaali suhde, koska olen eka lapsi. Toisaalta uskon, että siskollani on taas omalla tavallaan erityislaatuinen suhde, koska hän on kuopus...

Meillä vasta yksi lapsi ja yksi, ja ehkä se suurin, syy miksi en ole valmis lisää vielä ainakaan tekemään on se, että en voi uskoa voivani rakastaa toista lasta yhtä paljon kuin tätä ensimmäistä.



Jos rakastan molempia kuten nyt tätä yhtä pakahdun, sillä nyt jo välillä meinaa henki loppua kun halaan lastani ja mietin kuinka rakas ja tärkeä hän minulle on.



Jos taas rakastan molempia yhtä paljon ja pysyn vielä tolpillani täytyy rakkauteni määrän esikoista kohtaan vähentyä siitä mikä se nyt on ja sitä taas en halua, sillä mielestäni esikoiseni ansaitsee kaiken sen rakkauden jolla häntä rakastan.



Sanokaa vaan, että olen hullu!



Toki maailmassa on muitakin ihmisiä, kuten mieheni, sisarukseni, isäni jne. joita rakastan paljon, mutta ne rakkaudet on erilaista eivätkä siis kilpaile rakkaudesta lapseni kanssa. Sisaruksiani rakastan jokaista suunnilleen samalla tavalla, mutta rakkauden määrä heitä kutakin kohtaan tuntuu olevan pienempi kuin lastani kohtaan, siksipä voin heitä samalla tavalla samaan aikaan rakastaa. Mutta jos mulla olisi useampi lapsi eikö minun pitäisi jotakuinkin samalla tavalla heitä kaikkia rakastaa? Siihen ei tunnu voimat riittävän, kaikki ja vähän enemmän menee tähän ainokaiseen...

Mutta usko pois, harvalla käy kuten ap:llä. Kuten tästäkin ketjusta voisi päätellä, useimmat meistä rakastavat kaikkia lapsiaan yhtä paljon, vaikka se rakkauden MUOTO ja laatu voivatkin vaihdella.



Minä hiukan ihmettelen, mitä erityisen surullista tuon myöntämisessä on? Jos siis esim. pienintä lastaan rakastaa suojelevasti, teini-ikäistä kohtaan tuntee toverillista rakkautta tms.?



Itse epäilin myös toista lastani odottaessa, että en mitenkään VOI rakastaa häntä kuten esikoista, mutta kyllä se niin vain on, että lapsia kohtaan tuntemassa rakkaudessa yksi ei ole muilta pois eli se rakkauden määrä todellakin VOI lisääntyä aina vain...

esikoinen on erityislapsi joka on todella rakas ja on ollut suojelun kohteena tähän asti, mutta nyt vasta olen alkanut löysäämään ja hän on alkanut itsenäistymään suojelevien " siipieni" alta. Kuopus on niin hellyttävän pieni että saa sen takia paljon huomiota ja rakkautta osakseen. Keskimmäisen asema on huolestuttanut välillä paljonkin; ehkä hän on jäänyt vähemmälle huomiolle kuin sisaruksensa. Kaikki kuitenkin ovat yhtä rakkaita, ei voi laittaa heitä järjestykseen vaikka kuinka yrittäisin. (olen pohtinut tätä paljonkin...)

rakkaus omia lapsia kohtaan on sellainen ehtymätön asia joka ei vähene kun saa lisää lapsia vaan lisääntyy sitä mukaan kun lapsia syntyy. Siis kun sitä jakaa niin se lisääntyy.



t. kolmen äiti, kaikki yhtä rakkaita (vaikka ensimmäisen kanssa ei olisi uskonut)

koska hänen myötään tulin äidiksi=)

Mutta kaikkia lapsia rakastan todella paljon,jokaista tavallaan eritavalla koska kaikki ovat niin omia persooniaan.

Mutta rakkauden määrä kaikkiin lapsiin on sama=)

t.neljän äiti

arvojärjestyksiä, jokaiselle on tilaa sydämessä.

Esikoisen kanssa tuo rakkauden tunne syttyi hiukan viiveellä. Siis toki lapsi oli toivottu ja tärkeä, mutta ensimmäisten viikkojen tunnetta kuvailisin ennemmin pakokauhun täyttämäksi. Sairaalasta lähtiessä päällimmäisenä oli tunne, että antavatko nämä ihmiset minun todella viedä tämän pikku käärön kotiin ja miten ihmeessä osaan sitä hoitaa oikein. Nyt onkin ihana tunne, kun jo ensi minuuteista lähtien hoitaminen on ollut rentoa ja ihanaa. Molemmat lapset ovat rakkaita, enkä voisi mitenkään laittaa heitä tärkeysjärjestykseen. Ja vaikka esikoinen on ollut niin sanottu vaativa vauva ja tämä toinen vaikuttaa tosi helpolta tapaukselta, niin silti lapset ovat ihan yhtä arvokkaita ja hyviä.