ÄITIVIHA

auttakaa. ap

[quote author="Vierailija" time="18.10.2014 klo 02:28"]

Nykyisin olen mahdollisimman neutraali äitiäni kohtaan ja koitan vältellä hänen tunteidensa loukkaamista, koska säälin häntä niin monella tapaa enkä toivo hänelle lisää taakkaa.

En kuitenkaan voi sille mitään, että kaikesta henkisestä työstämisestä huolimatta tunnen häntä kohtaan vihaa ja ällötystä. Hänen läsnäolonsa tekee oloni fyysisesti pahoinvoivaksi. Ja se, että tunnen näin omaa äitiäni kohtaan saa oloni vielä sairaammaksi, koska tiedostan kuinka kamalaa on vihata omaa äitiään.

Ahditukseni käy välillä niin suureksi, että haluaisin vain kuolla, mutta en tietenkään halua satuttaa lähimmäisiäni.

En tiedä miten voin jatkaa tästä.

[/quote]

Hae itsellesi ammattiapua napanuoran katkaisuun. Ei ole tervettä eikä sinulle hyväksi, että menet ihan kusi sukassa ettei äitisi vaan suutu. Ja vielä vähemmän sinulle on hyväksi se, että voit fyysisesti pahoin ja ahdistut asiasta.

Kun ihminen aiheuttaa noin paljon hallaa sinulle, ei sen kanssa tarvitse olla tekemisissä. Ei edes vaikka se sattuisi olemaan joku sukulaisesi. 

 Kiitos viestistäsi... 

Kyse ei ole siitä, että olisin "kusi sukassa" äitini ollessa läsnä. Se on enemmänkin niin, että koitan hillitä itseni, etten hyökkää hänen kimppuunsa joka tilaisuuden tullen, koska kaikki mitä hän puhuu ja tekee ovat ristiriidassa kaiken kanssa ja se ärsyttää suuresti. Esimerkiksi hän saattaa suureen ääneen kauhistella miten jossain perheessä on pahoinpidelty lapsia, täysin sokeana sille, että hän on itse pahoinpidellyt minua ja sisaruksiani niin paljon lapsuudessamme, että elimme jatkuvassa pelossa ja hämmennyksessä.

Ymmärrän, ettei kukaan ole oikeasti "paha", eikä hän ole paha. Hän on vain päästään vinksahtanut. Hän rakastaa minua syvästi, mutta se lähinnä kuvottaa, koska se on ristiriidassa sen kanssa miten hän on minua kohdellut. Minusta tuntuu myös siltä, että hänellä ei ole mitään muuta elämää kuin meidän lasten kautta eläminen ja sen takia säälin häntä ja koitan kritisoida mahdollisimman vähän, koska tiedän, ettei se hänen psyykkista tai fyysistä tilaansa ainakaan auta.

En vain pysty unohtamaan sitä koko lapsuuden ja nuoruuden kestänyttä painajaista, joka lähes ajoi minut itsemurhan partaalle. Pystyn antamaan anteeksi ja hyväksymään asian, mutten voi yhtäkkiä tuntea niin kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Se on niin syvälle sieluun uurrettu haava, enkä saa sitä paranemaan, vaikka kuinka olen yrittänyt.

Katkaise välit. Etkö itse huomaa miten ristiriidassa kirjoitat? Lue eka ja toka teksti. Miksi säälit äitiäsi? 

Hae jutteluapua. Toisekseen ihminen eli äitisi,  jolla on ollut valta-asetelma ei muuta käyttäytymistään. Olosi vain pahenee jos yrität miellyttää tai olla neutraali kun sinun pitäisi ajatella nyt vain itseäsi. Sitä sinun vihantunteesi yrittää kertoa, on yksi vaihe prosessissa irtautua. 

Huonot suhteet huonolla itsetunnolla eivät katkea helposti. Kokemusta on. Työstän vieläkin näin aikuisena lukemattomia huonoja, suoraan sanottuna paskoja ihmissuhteita joista pystyy päästämään irti kun vain on itseään kohtaan armelias. Huonoina hetkinä on vaikeaa mutta elämänsisältöä kartuttamaan ja sisäinen monologi hiljemmalle.

Oma äitini on luonnehäiriöinen joka pahoinpiteli minua ja arvotti perheen lapset. Ymmärrän että hautasin koko homman aiemmin koska en ollut kypsä ymmärtämään, ettei minulla tule olemaan hyvää perhesuhdetta.

Nykyhetki ja sinä merkitset. Itsensä arvostaminen tai ylipäätään sen opettelu on vitun vaikeaa mutta jostain se pitää aloittaa. On ihan luonnollista halveksua ihmisiä jotka ovat satuttaneet eikä semmoisille ihmisille tarvitse antaa anteeksi jos ei pysty. Yli pääseminen hiljalleen ja itselleen anteeksianto, niitä ala työstää..:) Joku päivä on aurinkoisempaa ja on etäisyyttä vaikeisiinkin asioihin.

On kyse tunteiden tukahduttamisesta, että jotain väärää hänen on täytynyt tehdä sinulle.  Voimakas nainen on hiukan vastenmielinen, joten tunteesi ovat normaaleita, tuossa iässä muutoinkin on aika irtautua, jos et tee sitä, kadut myöhemmin.

Meillä oli äiti joka sai tappelun aikaan vaikka maton pitämisestä hapsut siihen suuntaan kun hän määräsi.

Isä oli kiltti mutta silti olisi pitänyt katkaista välit heti kun sai jonkin otteen elämästä, oli niin raskasta perhehelvetti.

Kuulostaa tutulta. Oma äitini on narsisti ja täysin sokea niille virheille mitä hän on lapsuudessaan tehnyt minun ja veljeni kanssa. Hän ei ole koskaan varsinaisesti pahoinpidellyt fyysisesti vaikka jatkuvasti uhkaili, mutta henkinen väkivalta oli jatkuvaa. Nimittelyä, uhkailua, väheksymistä ja samalla sellaista vääränlaista suojelemista. Emme saaneet tehdä mitään itse koska hän pelkäsi että mokaamme, jopa ruuanlaitossa. Virheitä ei siis sallittu. Tiedostan nyt että hän on sairas, ja olen joltain osin antanut anteeksi. Hän on silti lastenlastensa elämässä paljon läsnä ja mahtava mummo, en silti osaa päästää häntä lähelleni. Omien lasten takia en voisi katkaista välejä koska heille mummo on niin tärkeä. Olenkin siinä mielessä laittanut omat tunteeni syrjään, mutta ymmärrän tuon vihan täysin. Suosittelen lämpimästi terapiaa. Tuo syövyttää vain sinua sisältä ja vie sinun omaa kallisarvoista energiaasi sekä elämäniloa. Nämä ovat aika isoja asioita joita välttämättä kaikki tällaisella palstalla eivät ymmärrä, joten neuvon sinua käsittelemään asioita ammattilaisen kanssa. Voimia!

Itse koen että omat aikuiset lapset käyttäyvät kuvailemallasi tavalla itseäni kohtaan. En kuitenkaan tiedä mitä olen heitä vastaan tehnyt. Joo virheitä kasvattajana varmaan, mutta koti oli turvallinen ja koskaan lasten perusturvallisuus ei ollut vaarassa.
Olen nykyään ikään kuin heidän stressinpurkukohteensa. Tuo homma vaan ei oikein huvita. Olisi kiva tietää ne todelliset faktat mihin viha perustuu.
Tuntuu, että teiltä vanhempienne vihaajilta puuttuu kokonaan käsitys siitä että myös äiti/isä on ihminen. Se äitin tai isän rooli on vain päällä muutaman vuoden ja sen jälkeen aikuisten lasten ja vanhempien välisen suhteen pelisäännöt pitäisi olla kuin kehen tahansa kahden aikuisen väliset.

Sama toisinkin päin, lasten aikuistuttua on oikeus saada omaa aikaa.  Kokemuksesta sanon ettei henkinen väkivalta ikinä lopu sillä että odottaa, läheisriippuvuus on väärin.  Loputtomiin ei voida vedota hyviin tapoihin.

[quote author="Vierailija" time="18.10.2014 klo 05:20"]

 Kiitos viestistäsi... 

Kyse ei ole siitä, että olisin "kusi sukassa" äitini ollessa läsnä. Se on enemmänkin niin, että koitan hillitä itseni, etten hyökkää hänen kimppuunsa joka tilaisuuden tullen, koska kaikki mitä hän puhuu ja tekee ovat ristiriidassa kaiken kanssa ja se ärsyttää suuresti. Esimerkiksi hän saattaa suureen ääneen kauhistella miten jossain perheessä on pahoinpidelty lapsia, täysin sokeana sille, että hän on itse pahoinpidellyt minua ja sisaruksiani niin paljon lapsuudessamme, että elimme jatkuvassa pelossa ja hämmennyksessä.

Ymmärrän, ettei kukaan ole oikeasti "paha", eikä hän ole paha. Hän on vain päästään vinksahtanut. Hän rakastaa minua syvästi, mutta se lähinnä kuvottaa, koska se on ristiriidassa sen kanssa miten hän on minua kohdellut. Minusta tuntuu myös siltä, että hänellä ei ole mitään muuta elämää kuin meidän lasten kautta eläminen ja sen takia säälin häntä ja koitan kritisoida mahdollisimman vähän, koska tiedän, ettei se hänen psyykkista tai fyysistä tilaansa ainakaan auta.

En vain pysty unohtamaan sitä koko lapsuuden ja nuoruuden kestänyttä painajaista, joka lähes ajoi minut itsemurhan partaalle. Pystyn antamaan anteeksi ja hyväksymään asian, mutten voi yhtäkkiä tuntea niin kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Se on niin syvälle sieluun uurrettu haava, enkä saa sitä paranemaan, vaikka kuinka olen yrittänyt.

[/quote]

Sorry mut kuulostaa itsepetokselta, että haluat uskoa äitisi rakastavn sua syvästi. Siksi sunon varmaan vaikea päästää hänestä irti. Kuulostaa tyypilliseltä häiriintyneeltä pahoinpitelijältä, että ikään kuin pyyhkii omat teot pois a kauhistelee muita. Oma äitini on psykopaatti ja olen ollut järkyttävän henkisen + fyysisen väkivallan uhrina hänen taholtaan. Suuri vapauden tunne tuli siitä, kun vihdoin tunnustin sen tosiasian, ettei mulla ole oikeasti koskaa ollut äitiä. Äitini ei pysty rakastamaan toisia ihmisiä, ei tuntemaan empatiaa eikä syyllisyyttä.

Osaan samaistua kuvotuksen tunteisiin. Mulla oikein inhonväreet menee joskus pitkin ihoa kun ajattelenkin äitiäni. Hän on sairas, paha ja todella kuvottava.  Ajatus, että oma äiti on sellainen hirviö, on oikeasti sietämätön. Sen kanssa ei kai koskaan opi elämään...

Hän on omasta mielestään toki ihan normaali. Ei ole koskaan tehnyt mitään. Kauhistelee muiden pahuutta, kieltää omat tekonsa eikä vaan välitä. Ei minkäänlaista omaatuntoa.

Tuollaisten ihmisten kanssa on vain yksi ratkaisu: katkaista välit kokonaan ja ikuisiksi ajoiksi. Muuten ei ole koskaan mahdollisuutta täysin toipua.

Kirjoittajalle nro 10. Tunnut kyllä vainoharhaiselta. Mitä ne äitisi pahat teot ovat? Ja mikä sinä olet määrittelemään sen mitä äitisi pystyy rakastamaan muuta kuin omalta kohdaltasi. Äitisi elämä on palljon muutakin kuin vain sinä. Sen te vanhempienne vihaajat tunnutte yhä uudelleen unohtavan.

Minusta jokainen aikuinen ihminen saa kyseenalaistaa vanhempiensa tekemiä virheitä. Minusta sinulla ap on oikeus ja jopa velvollisuus sanoa äidillesi mitä tunnet ja miten hän on sinua lapsena satuttanut.

Minulla on myös hankala äitisuhde, äitini ei nyt ole minua pahoinpidellyt, mutta fyysisesti kurittanut kyllä. On myös monia muita asioita joita en ihan ymmärrä, olen kyseenalaistanut äitini kasvatusta todella paljon näin aikuisena ja varsinkin kun sain omia lapsia. Mutta olen sanonut ne hänelle. Välimme menivät väistämättäkin huonommaksi, mutta toisaalta nyt ne välit ovat aidot. Minulla oli tiettyjä pettymyksiä koskien äitiäni ja hänen toimintaansa kun minä olen ollut lapsi. Tottakai äitiä loukkasi niiden kyseenalaistaminen, mutta niin saa loukatakin. Jokaisen vanhemman kuuluukin kantaa vastuu siitä miten on lapsensa kasvattanut ja mitä lapselle on tehnyt tai tekemättä jättänyt. En alkuunkaan ymmärrä sitä, että jokainen äiti ja isä saisi automaattisesti käytöksensä anteeksi, koska sentään rakastaa lastaan. Ei, ei tietenkään niin.

Minusta ap sinun pitää puhua äidillesi. Älä mieti äitisi tunteita, hän on aikuinen ja hän on olut aikuinen silloinkin kun sinä olit lapsi. Nyt ajattelet vain ja ainoastaan omia tunteitasi ja kerrot ne äidillesi. Äitisi saa loukkaantua ja äitisi saa suuttua, mutta hänen on silti kestettävä se miltä sinusta nyt tuntuu. Sinun ei ole hyvä kantaa noita ajatuksia sisälläsi. Ja vaikka kyse onkin äidistäsi jota rakastat, niin sinun ei silti tarvitse olla hänen kanssaan tekemisissä. Ainakaan paljon. Olet sen verran mikä itsestäsi hyvältä tuntuu. Minä pidän tietoisesti välimatkaa omaan äitiini, me tulemme ihan hyvin toimeen, mutta en edes halua mitään sen enempää. 

Tsemppiä ap. Nyt vaan muistat, että jokainen ihminen on vastuussa omista tekemisistään.

Ennen tunsin olevani jotenkin enemmän sujut äitisuhteeni kanssa, koska avoimesti vihasin häntä. Nyt olen vain ahdistunut, koska yritän parhaani mukaan kohdella häntä hyvin, mutta sisälläni silti tunnen syvää kuvotusta ja inhoa häntä kohtaan. En kuitenkaan haluaisi mennä takaisin ns. lapselliseen käytökseen, vaan olla aikuinen tämän asian kanssa. Ja tiedän, että avoin negatiivisuus häntä kohtaan vain pahentaa hänen ongelmiaan ja käyttäytymistään.  ap

Ap, olen ollut vastaavassa tilanteessa oman äitini kanssa. Sinun tärkein tehtävä on pitää huolta omasta hyvinvoinnistasi. Selvästi pelkäät reaktioitasi äitiäsi kohtaan ja sitä, ettet olisi "hyvä" tytär ja ihminen. Yksi asia mistä kaltoinkohteleva äiti pitää varmasti hyvän huolen on syyllistäminen, teki hän itse mitä julmuutta tahansa kunnon tytär ymmärtää, kestää ja antaa anteeksi.. Onhan kyseessä PYHÄ ÄITI, jolla on vain vähän vaikeaa.

Vihan tunteet ja inho kertovat siitä, että sinua on loukattu ja kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Vaikka järjen tasolla ymmärrät äitisi ongelmia, ei sinun tarvitse tuntea häntä kohtaan lämpöä tai rakkautta. On erittäin ymmärrettävää tuntea vihaa ihmistä kohtaan, jonka olisi pitänyt suojella, rakastaa ja tukea, mutta hän näki vain itsensä. Älä tuomitse itseäsi ja omia tunteitasi. Tee asioita joista itse nautit, harrasta ja tapaa ystäviä. Jätä äitisi nauttimaan omasta hyvästä seurastaan. Voimia ja valoa syksyyn!!

AP täällä.

Olen tosiaan asioista puhunut lukemattomia kertoja äitini kanssa ja hän on myös monet virheensä myöntänyt ja pyytänyt itkien anteeksi. Tiedän, että hän on ihminen siinä missä muutkin. Sen takia en tunnekaan, että hän ansaitsisi loputonta vihaa ja hyljeksintää taholtani, koska katuu monia asioita ja oikeasti toivoo, että olisi voinut toimia paremmin.

Sillä ei toisaalta ole mitään konkreettista vaikutusta. Hän saa samanlaisia kontrolloimattomia raivokohtauksia yms. Hän ei siis ole todellakaan "parantunut" tai varsinaisesti muuttunut ihmisenä. Hän tunnustaa monet virheensä, mutta ei ole koskaan kuitenkaan ollut kykeneväinen konkreettiseen muutokseen.

Kaikki on niin ristiriitaista, koska tiedän, että jokainen ansaitsee olla rakastettu ja hyväksytty - jopa äitini, joka on mokannut pahasti. En näe loogista syytä, miten pahalla voitaisiin parantaa pahasta. 

Vihaan häntä ja hänen puheääntä, kosketusta, ajatuksia - kaikkea. Ja vihaan eniten itseäni, koska en edes osaa rakastaa omaa äitiäni.

[quote author="Vierailija" time="18.10.2014 klo 13:15"]Jokaisen vanhemman kuuluukin kantaa vastuu siitä miten on lapsensa kasvattanut ja mitä lapselle on tehnyt tai tekemättä jättänyt. En alkuunkaan ymmärrä sitä, että jokainen äiti ja isä saisi automaattisesti käytöksensä anteeksi, koska sentään rakastaa lastaan. Ei, ei tietenkään niin.
[/quote]

Kiitos 12, tämä oli erittäin hyvin sanottu! En ole ap mutta minullakin on jossain määrin ongelmallinen äitisuhde, vaikka mitään väkivaltaa (henkistä tai fyysistä) äitini ei ole koskaan käyttänyt. Ongelmat ovat olleet ennen kaikkea sellaisia, että äitini on aina pitänyt minua itsensä jatkeena, kontrolloinut tekemisiäni todella vahvasti ja "järjestellyt" asioita selkäni takana vielä minun ollessani aikuinenkin sekä sekoittanut iloisesti sen, mitä hän haluaa ja mitä minä haluan. Kun olen yrittänyt ottaa näitä asioita puheeksi, niin äitini on aloittanut todella epäaidon anteeksipyytelyn ja sanonut, että hän on aina vain rakastanut minua niin hirveän paljon ja halunnut minulle parasta. Minulle on tullut huono omatunto, ja keskustelu on päättynyt siihen.

Ensi kerralla aion kuitenkin sanoa äidilleni, että ei hän voi anteeksipyynnöillä automaattisesti kuitata tekemiään virheitä, vaan että haluan kuulla ihan aidon syyn siihen, MIKSI hän on toiminut siten kuin on toiminut. Luulen, että selityksen saaminen voi kyllä olla kiven takana, koska äitini ei kykene minkäänlaiseen itsereflektioon, mutta aion silti yrittää.

[quote author="Vierailija" time="19.10.2014 klo 05:54"]

AP täällä.

Olen tosiaan asioista puhunut lukemattomia kertoja äitini kanssa ja hän on myös monet virheensä myöntänyt ja pyytänyt itkien anteeksi. Tiedän, että hän on ihminen siinä missä muutkin. Sen takia en tunnekaan, että hän ansaitsisi loputonta vihaa ja hyljeksintää taholtani, koska katuu monia asioita ja oikeasti toivoo, että olisi voinut toimia paremmin.

Sillä ei toisaalta ole mitään konkreettista vaikutusta. Hän saa samanlaisia kontrolloimattomia raivokohtauksia yms. Hän ei siis ole todellakaan "parantunut" tai varsinaisesti muuttunut ihmisenä. Hän tunnustaa monet virheensä, mutta ei ole koskaan kuitenkaan ollut kykeneväinen konkreettiseen muutokseen.

Kaikki on niin ristiriitaista, koska tiedän, että jokainen ansaitsee olla rakastettu ja hyväksytty - jopa äitini, joka on mokannut pahasti. En näe loogista syytä, miten pahalla voitaisiin parantaa pahasta. 

Vihaan häntä ja hänen puheääntä, kosketusta, ajatuksia - kaikkea. Ja vihaan eniten itseäni, koska en edes osaa rakastaa omaa äitiäni.

[/quote]

Juu-u, mutta kuka vaatiikaan sinua rakastamaan häntä tai ketään?  Eikö rakkaus ole luonnollinen tunne, kenelle olet tilivelvollinen?

Osaa rakastaa, huh.  Moni on yrittänyt tuollaista ympäripyöreää, halutakseen olla fiksu.  Ihminen käyttäytyy hyvin, sekin on jo paljon, keneltäkään ei voida vaatia, sinun on nyt vain pakko häntä rakastaa.

Te äidinvihaajat:

Minkälainen tilanne teillä on kotona ollut äidin kannalta katsottuna? Onko hänellä ollut vaikea parisuhde, joka on kiristänyt hänen hermonsa äärimmilleen?  Vaikka isänne ehkä on ollut hyvä teitä kohtaan, onko hän ollut sitä myös äitiänne kohtaan? Onko äitinne joutunut hänen taholtaan jatkuvasti nujerretuksi, aliarvioiduksi, nöyryytetyksi, ehkä pahoinpidellyksikin? Onko isä pettänyt jatkuvasti, ollut humalahakuinen?

Onko hän (äiti) joutunut olemaan yksin vastuussa perheen toimeentulosta, kaikista kotiaskareista, oliko rahavaikeuksia, ympäristön tai muiden omaisten asettamia paineita?

Oletteko olleet lapsia, jotka ovat aiheuttaneet kaikken muun lisäksi hänelle epätavallisen paljon harmia?

Luulen, että suurin osa äideistä kokee suuren onnen tunteen saadessaan lapsen, ja rakastaa häntä/heitä syvästi elämänsä loppuun asti, mutta joskus on niin, että paineet ovat niin sietämättömät, ja silloin on vaikea yrittää olla aina iloinen ja nauravainen, vaikka kaikesta sydämestään haluaisi olla maailman paras äiti. Ja äiti rakastaa ja rakastaa mutta itkee sydämessään, kun näkee, että on vihattu ja ylenkatsottu.

Vihattu kirjoitti:

Te äidinvihaajat:

Minkälainen tilanne teillä on kotona ollut äidin kannalta katsottuna? Onko hänellä ollut vaikea parisuhde, joka on kiristänyt hänen hermonsa äärimmilleen?  Vaikka isänne ehkä on ollut hyvä teitä kohtaan, onko hän ollut sitä myös äitiänne kohtaan? Onko äitinne joutunut hänen taholtaan jatkuvasti nujerretuksi, aliarvioiduksi, nöyryytetyksi, ehkä pahoinpidellyksikin? Onko isä pettänyt jatkuvasti, ollut humalahakuinen?

Onko hän (äiti) joutunut olemaan yksin vastuussa perheen toimeentulosta, kaikista kotiaskareista, oliko rahavaikeuksia, ympäristön tai muiden omaisten asettamia paineita?

Oletteko olleet lapsia, jotka ovat aiheuttaneet kaikken muun lisäksi hänelle epätavallisen paljon harmia?

Luulen, että suurin osa äideistä kokee suuren onnen tunteen saadessaan lapsen, ja rakastaa häntä/heitä syvästi elämänsä loppuun asti, mutta joskus on niin, että paineet ovat niin sietämättömät, ja silloin on vaikea yrittää olla aina iloinen ja nauravainen, vaikka kaikesta sydämestään haluaisi olla maailman paras äiti. Ja äiti rakastaa ja rakastaa mutta itkee sydämessään, kun näkee, että on vihattu ja ylenkatsottu.

Sivusta seuranneena voin vastata omasta kokemuksestani hankalasta suhteestani äitiini. Kaikki tämä yo tapahtui hänelle ja hän oli tavallaan olosuhteiden uhri. Mutta hän on myös omahyväinen, kilpailuhenkinen vanhingoniloinen teatraalinen draaman aikaansaama marttyyri, joka ei täysin ymmärrä omaa asemaansa ihmisenä eikä vain äitinä. 

Täytyyhän ihmisen olla vastuussa siitä omasta olemisestaan. Minun äitini on kuin eläisi suurudenhullussa taistelukentässä, jossa ei tarvitse lopulta koskaan ottaa vastuuta/oikeasti pysähtyä katsomaan omia valintojaan ja niistä lähtökohdista käsin kuulemaan  miksi jälkipolvi kiukuttelee.  Hän on taitava vetoamaan tunteisiin ihmisillä, jotka ovat sopivaa maaperää hänen draamalleen. 

Ymmärrän hänen heikon persoonansa ja sen, että hän on unohtanut täysin itsensä ja koko hänen olemassaolonsa on mennyt muiden hyväksi olemiseen, mutta sori vaan,  hänen luonteestaan tihkuvat ominaisuudet ( Vahingonilo, suhtautuminen  oikeasti vakavasti sairaisiin , ja siihen että hänen vaikutuksessaan olevat ihmiset ovat sairastuneet ja joutuneet osastohoitoon,sarkastinen  rasismi ym)ja hänen tapa olla vuorovaikutuksessa yliherkän kritiikin sietokyvyttömyytensä kanssa  saavat ympäristön kaaokseen. Muut joutuvat pakollakin käsittelemään tunnekuohuja ja sopeutumaan tai ottamaan  etäisyyttä.

Itselläni tämä prosessi on täysin kesken, koska vanheneva äiti, jolla on omat odotukset ollut minulle, tietysti ehdoitta. En suostu siihen, tiedän olevani julma, mutta en kestä sitä vihaa ja raivoa, joka minussa herää hänen edesottamusten jälkeen. Ja hänhän on yliherkkä muidenkin tunteille. 

Vierailija kirjoitti:

Vihattu kirjoitti:

Te äidinvihaajat:

Minkälainen tilanne teillä on kotona ollut äidin kannalta katsottuna? Onko hänellä ollut vaikea parisuhde, joka on kiristänyt hänen hermonsa äärimmilleen?  Vaikka isänne ehkä on ollut hyvä teitä kohtaan, onko hän ollut sitä myös äitiänne kohtaan? Onko äitinne joutunut hänen taholtaan jatkuvasti nujerretuksi, aliarvioiduksi, nöyryytetyksi, ehkä pahoinpidellyksikin? Onko isä pettänyt jatkuvasti, ollut humalahakuinen?

Onko hän (äiti) joutunut olemaan yksin vastuussa perheen toimeentulosta, kaikista kotiaskareista, oliko rahavaikeuksia, ympäristön tai muiden omaisten asettamia paineita?

Oletteko olleet lapsia, jotka ovat aiheuttaneet kaikken muun lisäksi hänelle epätavallisen paljon harmia?

Luulen, että suurin osa äideistä kokee suuren onnen tunteen saadessaan lapsen, ja rakastaa häntä/heitä syvästi elämänsä loppuun asti, mutta joskus on niin, että paineet ovat niin sietämättömät, ja silloin on vaikea yrittää olla aina iloinen ja nauravainen, vaikka kaikesta sydämestään haluaisi olla maailman paras äiti. Ja äiti rakastaa ja rakastaa mutta itkee sydämessään, kun näkee, että on vihattu ja ylenkatsottu.

Sivusta seuranneena voin vastata omasta kokemuksestani hankalasta suhteestani äitiini. Kaikki tämä yo tapahtui hänelle ja hän oli tavallaan olosuhteiden uhri. Mutta hän on myös omahyväinen, kilpailuhenkinen vanhingoniloinen teatraalinen draaman aikaansaama marttyyri, joka ei täysin ymmärrä omaa asemaansa ihmisenä eikä vain äitinä. 

Täytyyhän ihmisen olla vastuussa siitä omasta olemisestaan. Minun äitini on kuin eläisi suurudenhullussa taistelukentässä, jossa ei tarvitse lopulta koskaan ottaa vastuuta/oikeasti pysähtyä katsomaan omia valintojaan ja niistä lähtökohdista käsin kuulemaan  miksi jälkipolvi kiukuttelee.  Hän on taitava vetoamaan tunteisiin ihmisillä, jotka ovat sopivaa maaperää hänen draamalleen. 

Ymmärrän hänen heikon persoonansa ja sen, että hän on unohtanut täysin itsensä ja koko hänen olemassaolonsa on mennyt muiden hyväksi olemiseen, mutta sori vaan,  hänen luonteestaan tihkuvat ominaisuudet ( Vahingonilo, suhtautuminen  oikeasti vakavasti sairaisiin , ja siihen että hänen vaikutuksessaan olevat ihmiset ovat sairastuneet ja joutuneet osastohoitoon,sarkastinen  rasismi ym)ja hänen tapa olla vuorovaikutuksessa yliherkän kritiikin sietokyvyttömyytensä kanssa  saavat ympäristön kaaokseen. Muut joutuvat pakollakin käsittelemään tunnekuohuja ja sopeutumaan tai ottamaan  etäisyyttä.

Itselläni tämä prosessi on täysin kesken, koska vanheneva äiti, jolla on omat odotukset ollut minulle, tietysti ehdoitta. En suostu siihen, tiedän olevani julma, mutta en kestä sitä vihaa ja raivoa, joka minussa herää hänen edesottamusten jälkeen. Ja hänhän on yliherkkä muidenkin tunteille. 

Hienosti kirjoitettu, vaikkakin kovin surullinen kertomus, teidän molempien puolesta. Voisin uskoa, että tyttäreni ajattelee paljonkin samankaltaisesti kuin sinäkin. Ja sikispä pelkäänkin, että hän vihaa minua niin paljon, ettei halua enää olla kanssani tekemisissä. Pelkästään hyvää minäkin omilleni olen vain aina halunut. En ole järin fiksu, etten osaa käsitellä tällaisia asioita hyvin, tyttäreni taas on erittäin fiksu, joten hän varmaan odottaisikin minulta jotain, mitä minä en edes ymmärrä.

Surullista puolin ja toisin, molemmat ovat menettäneet jotain, tärkeää. Tekisin mitä tahansa, että saisin välit jälleen hyväksi, mutta pelkään, että en osaa. En osaa puhua niin, että minut ymmärrettäisiin.

Mutta sen verran vielä sanon teille, jotka vihaatte äitiänne, isäänne tms. MIKÄLI he eivät teitä tahalleen loukkaa, satuta tms voisitteko kuvitella, edes jotenkin joskus olevanne heihin yhteyksissä?

Vihattu kirjoitti:

Te äidinvihaajat:

Minkälainen tilanne teillä on kotona ollut äidin kannalta katsottuna? Onko hänellä ollut vaikea parisuhde, joka on kiristänyt hänen hermonsa äärimmilleen?  Vaikka isänne ehkä on ollut hyvä teitä kohtaan, onko hän ollut sitä myös äitiänne kohtaan? Onko äitinne joutunut hänen taholtaan jatkuvasti nujerretuksi, aliarvioiduksi, nöyryytetyksi, ehkä pahoinpidellyksikin? Onko isä pettänyt jatkuvasti, ollut humalahakuinen?

Onko hän (äiti) joutunut olemaan yksin vastuussa perheen toimeentulosta, kaikista kotiaskareista, oliko rahavaikeuksia, ympäristön tai muiden omaisten asettamia paineita?

Oletteko olleet lapsia, jotka ovat aiheuttaneet kaikken muun lisäksi hänelle epätavallisen paljon harmia?

Luulen, että suurin osa äideistä kokee suuren onnen tunteen saadessaan lapsen, ja rakastaa häntä/heitä syvästi elämänsä loppuun asti, mutta joskus on niin, että paineet ovat niin sietämättömät, ja silloin on vaikea yrittää olla aina iloinen ja nauravainen, vaikka kaikesta sydämestään haluaisi olla maailman paras äiti. Ja äiti rakastaa ja rakastaa mutta itkee sydämessään, kun näkee, että on vihattu ja ylenkatsottu.

En nyt varsinaisesti vihaa äitiäni, en vain halua olla hänen kanssaan tekemisissä.

Äidilläni oli vaikeita ihmissuhteita, mutta mielestäni hän hakeutui itse näihin tilanteisiin: kaikki hänen miehensä olivat mun lapsuudessa juopottelevia, hakkavia luusereita. Ei äiti itse ollut sen kummempi, kovasti viina maistui ja me lapset oltiin aikalailla heitteillä.

Me lapset emme aiheuttaneet harmeja, päinvastoin, oltiin kilttejä ja yritettiin käydä koulu kunnolla. Sen mitä nyt viinanhuuruisessa lapsuudessa pystyy. Eikä koskaan puhuttu ulkopuolisille, mitä kotona tapahtuu. Koska äiti halusi pitää jonkinlaiset kulissit yllä ja kielsi meitä kertomasta.

Kaiken tämän voisin ihan hyvin unohtaa ja pitää äitiini välit kunnossa, mutta kun äiti kieltää aivan kaiken.

Hän on nykyään raitistunut, mutta edelleen kieltää kirkkainsilmin kaikki meidän lapsuudessa tapahtuneet asiat. Omasta mielestään hän on ollut paras äiti, vaikka hänen ryyppyreissujen takia meillä oli usein jääkaapissa päiväkausia vain valot. Maksamattomien vuokrien takia muutettiin noin kerran vuodessa, monta kertaa pelkäsimme äidin kulloisenkin miesystävän hakkavan äidin kuoliaaksi, hänen ryyppykaverinsa lähentelivät mua ja nuorempaa siskoa. Kävi kännissä lainaamassa kaverin äidiltä rahaa, jonka tietenkin jätti maksamatta jne. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta mun pointti on juurikin se, ettei hän ota mitään vastuuta tekemisistään. Mitään kummallista ei kuulemma meidän lapsuudessa ole tapahtunut ja heittäytyy muistamattomaksi, jos yritämme puhua asioista. Ihankuin hän ei ymmärtäisi ollenkaan, kuinka tällaiset asiat vaikuttavat lapsen elämään vielä myöhemminkin.