ÄITIVIHA

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vihattu kirjoitti:

Te äidinvihaajat:

Minkälainen tilanne teillä on kotona ollut äidin kannalta katsottuna? Onko hänellä ollut vaikea parisuhde, joka on kiristänyt hänen hermonsa äärimmilleen?  Vaikka isänne ehkä on ollut hyvä teitä kohtaan, onko hän ollut sitä myös äitiänne kohtaan? Onko äitinne joutunut hänen taholtaan jatkuvasti nujerretuksi, aliarvioiduksi, nöyryytetyksi, ehkä pahoinpidellyksikin? Onko isä pettänyt jatkuvasti, ollut humalahakuinen?

Onko hän (äiti) joutunut olemaan yksin vastuussa perheen toimeentulosta, kaikista kotiaskareista, oliko rahavaikeuksia, ympäristön tai muiden omaisten asettamia paineita?

Oletteko olleet lapsia, jotka ovat aiheuttaneet kaikken muun lisäksi hänelle epätavallisen paljon harmia?

Luulen, että suurin osa äideistä kokee suuren onnen tunteen saadessaan lapsen, ja rakastaa häntä/heitä syvästi elämänsä loppuun asti, mutta joskus on niin, että paineet ovat niin sietämättömät, ja silloin on vaikea yrittää olla aina iloinen ja nauravainen, vaikka kaikesta sydämestään haluaisi olla maailman paras äiti. Ja äiti rakastaa ja rakastaa mutta itkee sydämessään, kun näkee, että on vihattu ja ylenkatsottu.

Sivusta seuranneena voin vastata omasta kokemuksestani hankalasta suhteestani äitiini. Kaikki tämä yo tapahtui hänelle ja hän oli tavallaan olosuhteiden uhri. Mutta hän on myös omahyväinen, kilpailuhenkinen vanhingoniloinen teatraalinen draaman aikaansaama marttyyri, joka ei täysin ymmärrä omaa asemaansa ihmisenä eikä vain äitinä. 

Täytyyhän ihmisen olla vastuussa siitä omasta olemisestaan. Minun äitini on kuin eläisi suurudenhullussa taistelukentässä, jossa ei tarvitse lopulta koskaan ottaa vastuuta/oikeasti pysähtyä katsomaan omia valintojaan ja niistä lähtökohdista käsin kuulemaan  miksi jälkipolvi kiukuttelee.  Hän on taitava vetoamaan tunteisiin ihmisillä, jotka ovat sopivaa maaperää hänen draamalleen. 

Ymmärrän hänen heikon persoonansa ja sen, että hän on unohtanut täysin itsensä ja koko hänen olemassaolonsa on mennyt muiden hyväksi olemiseen, mutta sori vaan,  hänen luonteestaan tihkuvat ominaisuudet ( Vahingonilo, suhtautuminen  oikeasti vakavasti sairaisiin , ja siihen että hänen vaikutuksessaan olevat ihmiset ovat sairastuneet ja joutuneet osastohoitoon,sarkastinen  rasismi ym)ja hänen tapa olla vuorovaikutuksessa yliherkän kritiikin sietokyvyttömyytensä kanssa  saavat ympäristön kaaokseen. Muut joutuvat pakollakin käsittelemään tunnekuohuja ja sopeutumaan tai ottamaan  etäisyyttä.

Itselläni tämä prosessi on täysin kesken, koska vanheneva äiti, jolla on omat odotukset ollut minulle, tietysti ehdoitta. En suostu siihen, tiedän olevani julma, mutta en kestä sitä vihaa ja raivoa, joka minussa herää hänen edesottamusten jälkeen. Ja hänhän on yliherkkä muidenkin tunteille. 

Hienosti kirjoitettu, vaikkakin kovin surullinen kertomus, teidän molempien puolesta. Voisin uskoa, että tyttäreni ajattelee paljonkin samankaltaisesti kuin sinäkin. Ja sikispä pelkäänkin, että hän vihaa minua niin paljon, ettei halua enää olla kanssani tekemisissä. Pelkästään hyvää minäkin omilleni olen vain aina halunut. En ole järin fiksu, etten osaa käsitellä tällaisia asioita hyvin, tyttäreni taas on erittäin fiksu, joten hän varmaan odottaisikin minulta jotain, mitä minä en edes ymmärrä.

Surullista puolin ja toisin, molemmat ovat menettäneet jotain, tärkeää. Tekisin mitä tahansa, että saisin välit jälleen hyväksi, mutta pelkään, että en osaa. En osaa puhua niin, että minut ymmärrettäisiin.

Mutta sen verran vielä sanon teille, jotka vihaatte äitiänne, isäänne tms. MIKÄLI he eivät teitä tahalleen loukkaa, satuta tms voisitteko kuvitella, edes jotenkin joskus olevanne heihin yhteyksissä?

Niin on surullista. Suru pitää käsitellä kukin tahollaan. En voi vaan kuin todeta että sullakin on mahdollisuus hakea ongelmaan apua, eikä ripustautua avuttomuuteen. Mene terapeutille, niin ehkä onnistut lähestymään lastasi. Jos ymmärrät, että et osaa puhua niin että sinut ymmärrettäisiin, ymmärrät varmaan sen, että ongelma on sinun, ja sinun pitää hankkia siihen apua. Terapiasta saa kyllä apua itsetuntemukseen. 

Homma ei aina mene niin, että otetaan se selkosuomi kielenä käyttöön. Itse olen ollut sekä lähivanhempi, että myöhemmin etävanhempi lapsilleni, ja toinen heistä on muuttunut jossain 22-ja 30 ikävuotensa välillä. Elää toisella puolella suomea. Ei käy isällään, eikä minullakaan. Soittaa kerran vuoteen ilmeisesti päihtyneenä, ja syyttelee aivan tolkuttomista, ja nyt viimeksi kävi yöpuhelunsa aikana hyvin alentavin sanankääntein tivaamaan kuka on hänen isänsä.

Alan olla täysin loppu. En jaksaisi enää yhtään kännipuhelua omalta lapselta, aiemmin jo olen pyytänyt että soittaisi selvin päin. Nyt olin ihan ulalla, miksi tinkaa isänsä henkilöllisyyttä: se kun on ollut niin ilmeinen, että isä itse on aikanaan tunnustanut oman lapsensa, vejensäkin on samoista tarpeista.

Että. Vaikka miten käsittelisi asioita ja laittaisi tietoa, ja puhuisi kuten mikäkin on, on ollut- se vaan ei mene perille.

Tuntuu kuin vastassa olisi jokin jolla ei ole nimeä, sen lapsen tilalla, jokin joka ajaa häntä käyttäytymään huonosti omaa vanhempaansa kohtaan. On myös tehnyt laittomuuksia. Semmoisiin ei ole mitenkään kasvatettu. On puhuttu, mikä on oikeaa, mikä väärää, eletty niin isän kuin minunkin taholla niin, ettei ole mitään laitonta/rikollista tehty.

Ja on ollut hyvin nollakanta alkoholiinkin, ettei ole malleja saanut lapsuudesta. En tiedä, mitä tekisi että saisi tämän lapsen elämänkäsitykset, ja tavat yhtään muuttumaan. Vasta hiljattain on sekin selvinnyt, että ainakin aiemmin on elänyt tuttavillaan täysin ilmaiseksi. Ja tuskin homma on muuksi muuttunut, kun kertoi asuvansa kaverillaan.

Hyviä neuvoja kaivattaisiin.

Oma äitini kuoli äskettäin. Meitä on jäljellä 4 aikuista lasta,se pahiten kohdeltu jo muutama v sitten kuoli.

Ei kaikesta pidä vanhempaa vetää tilille.

Vierailija kirjoitti:

Kirjoittajalle nro 10. Tunnut kyllä vainoharhaiselta. Mitä ne äitisi pahat teot ovat? Ja mikä sinä olet määrittelemään sen mitä äitisi pystyy rakastamaan muuta kuin omalta kohdaltasi. Äitisi elämä on palljon muutakin kuin vain sinä. Sen te vanhempienne vihaajat tunnutte yhä uudelleen unohtavan.

Miksi sitten käyttäytyy niin kuin elämässään ei olisi ketään eikä mitään muuta?

Terapiaan! Oon niin kyllästynyt näihin äitiään vihaaviin ikuisiin ihmisiin. Ei ole normaalia ja tervettä tuokaan,se on kuitenkin sun oma äiti. 

Raamatussakin puhutaan tästä,  kun ihmiskunta turmeltuu niin lapset kääntyy omia vanhempiaan vastaan, sisarukset ja perheet toisiaan vastaan. Paholaisen tekosia. Rukoilkaa itsellenne apua ja Taivaan Isää puhdistamaan sydämenne.

Oma äiti oli myös hyvin epätasapainoinen ja ryyppäsi viikonloput. Terapiaa suosittelen sinulle. Teet jatkuvasti hallaa vain itsellesi jos et pääse puhumaan ja käymään läpi tunteitasi. Äitisi ei sinua tule siinä auttamaan. Minä pidän niin vähän yhteyttä kun vain voin mutta huomaan että hänen käyntinsä aiheuttaa minussa tosi voimakkaita kiukkupuuskia. Rumasti sanottua mutta sitten joskus hänen kuolemansa tulee olemaan tietyllä tapaa vapautus koska nyt elää elämää jossa minun pitäisi passata häntä jatkuvasti. Ei ole oppinut koskaan olemaan itsenäinen ihminen.

Otin ns. niskalenkin kun yritin itsaria. Toimii.  Muuttui ääni kellossa. Äiä kokeile tätä kotona.

Kaikki omat mt- ongelmat ei oo äipän syy <3