Miten eroon pätemisestä?

Emmä oikein osaa tuotakaan hyvänä pitää, että pussilakanatekniikan opettajaa nauretaan salaa. Mun mielestä kulttuuri voi paremmin, jos annetaan enemmän arvoa tulisieluisuudelle. Jos ihmistä liikuttaa kovasti se pussilakanan vaihtotyyli, niin se on hieno asia, koska se osoittaa, että siinä ihmisessä on harrastuneisuutta ja sielukkuutta, eikä se vain elä orjana kotitöittensä keskellä. Ok ehkä tämä loistavuus voisi suuntautua laajemminkin ja tärkeämpiin asioihin, mutta jostain on alettava.

Minulle sosiaalinen elämä on aika helppoa tuolta osin. Jos joku haluaa näyttää, miten joku asia kuuluu tehdä, olen aivan innoissani. En ota henkilökohtaisesti. Se, että se on hänen mielipiteensä, ei ole VAIN, vaan jotain arvostettavaa. Koen sen välittämisenä, että minut on katsottu yksityisluennon arvoiseksi. 

Itselleni on tärkeää, että ihmiset osaisivat ratsastaa hienostuneesti, hellästi ja viisaasti ja ymmärtäisivät eläintä. Koen, että siinä työssä kokemani tunteet tekevät minusta kokonaisemman ja nimenomaan erilaisia näkökulmia paremmin ymmärtävän ihmisen, ja kun ikää tulee lisää, taitoni kehittyvät koko ajan, ja kykenen lähestymään ongelmatilanteita aina kyseisen ihmisen tai hevosen kannalta. Kun näen saman tohkeissaan olon pussilakanataidoistaan ylpeässä ihmisessä, se riemastuttaa. Hyvinkäyttäytyviä olmeja ja seläntakananaurajia tässä maassa riittää ilmankin. Olen riemuissani aina löytäessäni ihmisen, joka ei välttämättä piittaa pätkääkään alastani, mutta osaa nähdä työssä laatua ja sydäntä ja innostuu niistä. 

On kaikenlaisia muitakin syitä korjailemiseen kuin henkilökohtaisen paremmuuden osoittaminen. On totuudenrakastajia, taitojen levittäjiä, niitä, jotka eivät tajua olevansa pätemistilanteessa, koska eivät oivalla miltä tuntuu olla itsetunnoton ja elää puolustuskannalla, ja sitten on niitä, jotka eivät koskaan koe olevansa riittävän hyviä kelvatakseen muille, vaikka tosiasiassa pesevät nämä vuosikymmenien yritteliäisyyden jälkeen kuusi nolla.

Ei se ole reilua, jos näiden kaikkien pitäisi olla aina hiljaa, koska sosiaalisuudeksi katsotaan vain se, että ollaan kohteliaasti hiljaa. Silloin seurustelu on loukkaamisen pelossa tyhjennettyä puhetta ja hymistellen könöttämistä rinnakkain, viinan kesyttäminä, ettei ahdista liikaa. Ihmisen täytyy olla todella harjaantunut seuranpitäjä, jos osaa puhua sekä kiinnostavasti että vaarattomasti ja paljon ja yleensä nämä puuttuu seurueesta. Tuskastun tuolla, kun voin yhtä hyvin viettää vähän aikani  sellaisten ihmisten seurassa, jotka ymmärtävät asenteeni eivätkä kärsi siitä.

Kun ollaan tekemisissä, siinä on oltava sisältöä. Muuten haluan olla muualla. Nuorempana häpesin tätä kärsimättömyyttäni, nykyisin pidän sitä arvossa. Nyhjäävää seurustelua arvostan vain vanhojen ystävien joukkueena, jossa viestit kulkevat puhumattakin, ja välillä erkaannutaan oikeasti keskustelemaan, kun aihetta nousee mieleen. Mutta sehän ei enää paljon poikkea perhe-elämästä, jossa tarkoituskin on taata toisilleen sisäinen rauha. Seurueessa, jossa ei uskalleta vetäytyä keskustelemaan tuntemattomien kanssa, tilanne on kuin huoneessa, jossa on pelkkiä seinäruusuja.

[quote author="Vierailija" time="17.10.2014 klo 23:15"]

Emmä oikein osaa tuotakaan hyvänä pitää, että pussilakanatekniikan opettajaa nauretaan salaa. Mun mielestä kulttuuri voi paremmin, jos annetaan enemmän arvoa tulisieluisuudelle. Jos ihmistä liikuttaa kovasti se pussilakanan vaihtotyyli, niin se on hieno asia, koska se osoittaa, että siinä ihmisessä on harrastuneisuutta ja sielukkuutta, eikä se vain elä orjana kotitöittensä keskellä. Ok ehkä tämä loistavuus voisi suuntautua laajemminkin ja tärkeämpiin asioihin, mutta jostain on alettava.

Minulle sosiaalinen elämä on aika helppoa tuolta osin. Jos joku haluaa näyttää, miten joku asia kuuluu tehdä, olen aivan innoissani. En ota henkilökohtaisesti. Se, että se on hänen mielipiteensä, ei ole VAIN, vaan jotain arvostettavaa. Koen sen välittämisenä, että minut on katsottu yksityisluennon arvoiseksi. 

Itselleni on tärkeää, että ihmiset osaisivat ratsastaa hienostuneesti, hellästi ja viisaasti ja ymmärtäisivät eläintä. Koen, että siinä työssä kokemani tunteet tekevät minusta kokonaisemman ja nimenomaan erilaisia näkökulmia paremmin ymmärtävän ihmisen, ja kun ikää tulee lisää, taitoni kehittyvät koko ajan, ja kykenen lähestymään ongelmatilanteita aina kyseisen ihmisen tai hevosen kannalta. Kun näen saman tohkeissaan olon pussilakanataidoistaan ylpeässä ihmisessä, se riemastuttaa. Hyvinkäyttäytyviä olmeja ja seläntakananaurajia tässä maassa riittää ilmankin. Olen riemuissani aina löytäessäni ihmisen, joka ei välttämättä piittaa pätkääkään alastani, mutta osaa nähdä työssä laatua ja sydäntä ja innostuu niistä. 

[/quote]

Sepä se kun sen pussilakanan voi vaihtaa eri tavoin. Suurin osa tämän ymmärtää. Se, ettei asiasta huomauta, on yksi tapa välttää typerä väittely siitä, mikä tapa on paras. Ei se hiljaisuus ja nyökkäily ole aina ilkeämielistä selän takana nauramista (projisoit omaa ajatteluasi) ja olmeilua. Vaan tietynlaista järkevää asioiden suhteuttamista, ja todellakin - "taistelunsa" valitsemista.

Lde

[quote author="Vierailija" time="17.10.2014 klo 23:15"]

Emmä oikein osaa tuotakaan hyvänä pitää, että pussilakanatekniikan opettajaa nauretaan salaa. Mun mielestä kulttuuri voi paremmin, jos annetaan enemmän arvoa tulisieluisuudelle. Jos ihmistä liikuttaa kovasti se pussilakanan vaihtotyyli, niin se on hieno asia, koska se osoittaa, että siinä ihmisessä on harrastuneisuutta ja sielukkuutta, eikä se vain elä orjana kotitöittensä keskellä. Ok ehkä tämä loistavuus voisi suuntautua laajemminkin ja tärkeämpiin asioihin, mutta jostain on alettava.

Minulle sosiaalinen elämä on aika helppoa tuolta osin. Jos joku haluaa näyttää, miten joku asia kuuluu tehdä, olen aivan innoissani. En ota henkilökohtaisesti. Se, että se on hänen mielipiteensä, ei ole VAIN, vaan jotain arvostettavaa. Koen sen välittämisenä, että minut on katsottu yksityisluennon arvoiseksi. 

Itselleni on tärkeää, että ihmiset osaisivat ratsastaa hienostuneesti, hellästi ja viisaasti ja ymmärtäisivät eläintä. Koen, että siinä työssä kokemani tunteet tekevät minusta kokonaisemman ja nimenomaan erilaisia näkökulmia paremmin ymmärtävän ihmisen, ja kun ikää tulee lisää, taitoni kehittyvät koko ajan, ja kykenen lähestymään ongelmatilanteita aina kyseisen ihmisen tai hevosen kannalta. Kun näen saman tohkeissaan olon pussilakanataidoistaan ylpeässä ihmisessä, se riemastuttaa. Hyvinkäyttäytyviä olmeja ja seläntakananaurajia tässä maassa riittää ilmankin. Olen riemuissani aina löytäessäni ihmisen, joka ei välttämättä piittaa pätkääkään alastani, mutta osaa nähdä työssä laatua ja sydäntä ja innostuu niistä. 

On kaikenlaisia muitakin syitä korjailemiseen kuin henkilökohtaisen paremmuuden osoittaminen. On totuudenrakastajia, taitojen levittäjiä, niitä, jotka eivät tajua olevansa pätemistilanteessa, koska eivät oivalla miltä tuntuu olla itsetunnoton ja elää puolustuskannalla, ja sitten on niitä, jotka eivät koskaan koe olevansa riittävän hyviä kelvatakseen muille, vaikka tosiasiassa pesevät nämä vuosikymmenien yritteliäisyyden jälkeen kuusi nolla.

Ei se ole reilua, jos näiden kaikkien pitäisi olla aina hiljaa, koska sosiaalisuudeksi katsotaan vain se, että ollaan kohteliaasti hiljaa. Silloin seurustelu on loukkaamisen pelossa tyhjennettyä puhetta ja hymistellen könöttämistä rinnakkain, viinan kesyttäminä, ettei ahdista liikaa. Ihmisen täytyy olla todella harjaantunut seuranpitäjä, jos osaa puhua sekä kiinnostavasti että vaarattomasti ja paljon ja yleensä nämä puuttuu seurueesta. Tuskastun tuolla, kun voin yhtä hyvin viettää vähän aikani  sellaisten ihmisten seurassa, jotka ymmärtävät asenteeni eivätkä kärsi siitä.

Kun ollaan tekemisissä, siinä on oltava sisältöä. Muuten haluan olla muualla. Nuorempana häpesin tätä kärsimättömyyttäni, nykyisin pidän sitä arvossa. Nyhjäävää seurustelua arvostan vain vanhojen ystävien joukkueena, jossa viestit kulkevat puhumattakin, ja välillä erkaannutaan oikeasti keskustelemaan, kun aihetta nousee mieleen. Mutta sehän ei enää paljon poikkea perhe-elämästä, jossa tarkoituskin on taata toisilleen sisäinen rauha. Seurueessa, jossa ei uskalleta vetäytyä keskustelemaan tuntemattomien kanssa, tilanne on kuin huoneessa, jossa on pelkkiä seinäruusuja.

[/quote]

Minusta näet kovin mustavalkoisesti.

Arvostavassa seurassa voi vaihtaa mielipiteitä räväkästikin, ei pätijän edessä vaikeneminen tarkoita seinäruusuilua joka tilanteessa. Ystävien tai ventovieraiden seurassa vaihdetaan mielipiteitä railakkaasti, mutta arvostavassa, hyvässä hengessä. Se, että joku tulee minua, 35 vuotta elänyttä, neuvomaan miten pussilakana vaihdetaan tai leipäveistä käytetään, on tölvimistä. Sellainen lähestymistapa, kuin olisin ulkoavaruudesta pudonnut olio, ensimmäistä kertaa messissä on epäkunnioittavaa käytöstä. En valitse silloin hiljaisuutta ja nyökkäilyä ilkeyttäni. Hiljaisuuteni kertoo myös siitä, etten voi täysin käsittää toisen ihmisen tapaa olla ja elää. Ihmisen, jota itse kohtelen arvostaen.

J

J

[quote author="Vierailija" time="17.10.2014 klo 18:48"]

Miten eroon pätemisestä? Se pilaa kaikki ihmissuhteeni...

[/quote]

Voithan kysellä itseltäsi, että miksi sinun tarvitsee päteä. Voisiko pätemisen takana olla vaikka heikko tai "haavoittunut" itsetunto ja minäkuva, jota tarvitsee omatekoisesti pönkittää pätemisellä. Suosittelen Tommy Hellstenin ja terapeutti Seppo Jokisen mainioita kirjoja :) Lääkkeeksi pätemiseen voisi varmasti olla myös se, jos voisit kokea olevasi täysin hyväksytty, arvokas, kelpaava ja riittävä ihminen just sellaisena kuin olet - tästä voit ehkä löytää tuollaista arvokasta kokemusta: http://www.fathersloveletter.com/Finnish/#4

[quote author="Vierailija" time="17.10.2014 klo 23:26"]

[quote author="Vierailija" time="17.10.2014 klo 23:15"]

Emmä oikein osaa tuotakaan hyvänä pitää, että pussilakanatekniikan opettajaa nauretaan salaa. Mun mielestä kulttuuri voi paremmin, jos annetaan enemmän arvoa tulisieluisuudelle. Jos ihmistä liikuttaa kovasti se pussilakanan vaihtotyyli, niin se on hieno asia, koska se osoittaa, että siinä ihmisessä on harrastuneisuutta ja sielukkuutta, eikä se vain elä orjana kotitöittensä keskellä. Ok ehkä tämä loistavuus voisi suuntautua laajemminkin ja tärkeämpiin asioihin, mutta jostain on alettava.

Minulle sosiaalinen elämä on aika helppoa tuolta osin. Jos joku haluaa näyttää, miten joku asia kuuluu tehdä, olen aivan innoissani. En ota henkilökohtaisesti. Se, että se on hänen mielipiteensä, ei ole VAIN, vaan jotain arvostettavaa. Koen sen välittämisenä, että minut on katsottu yksityisluennon arvoiseksi. 

Itselleni on tärkeää, että ihmiset osaisivat ratsastaa hienostuneesti, hellästi ja viisaasti ja ymmärtäisivät eläintä. Koen, että siinä työssä kokemani tunteet tekevät minusta kokonaisemman ja nimenomaan erilaisia näkökulmia paremmin ymmärtävän ihmisen, ja kun ikää tulee lisää, taitoni kehittyvät koko ajan, ja kykenen lähestymään ongelmatilanteita aina kyseisen ihmisen tai hevosen kannalta. Kun näen saman tohkeissaan olon pussilakanataidoistaan ylpeässä ihmisessä, se riemastuttaa. Hyvinkäyttäytyviä olmeja ja seläntakananaurajia tässä maassa riittää ilmankin. Olen riemuissani aina löytäessäni ihmisen, joka ei välttämättä piittaa pätkääkään alastani, mutta osaa nähdä työssä laatua ja sydäntä ja innostuu niistä. 

[/quote]

Sepä se kun sen pussilakanan voi vaihtaa eri tavoin. Suurin osa tämän ymmärtää. Se, ettei asiasta huomauta, on yksi tapa välttää typerä väittely siitä, mikä tapa on paras. Ei se hiljaisuus ja nyökkäily ole aina ilkeämielistä selän takana nauramista (projisoit omaa ajatteluasi) ja olmeilua. Vaan tietynlaista järkevää asioiden suhteuttamista, ja todellakin - "taistelunsa" valitsemista.

[/quote]

Nimenomaan. Suurin osa meistä ymmärtää ilman muuta, että lakanan voi pukea monella tapaa. Toiset loukkaantuvat silti verisesti, jos joku haluaa kehua omaa tapaansa. Toiset taas eivät ymmärrä, miksi. Heistä nimenomaan makuasioista kiisteleminen on turvallista ja hauskaa, koska heillä ei ole mitään epäilystä, että kaikki osallistujat ymmärtävät tämän läpikotaisin. Voidaan heittäytyä leikkitappeluun, koska luotetaan, että toinenkin ymmärtää, että se on lopultakin vain leikkiä. Leikkitaisteluja ei kuulu valikoida, koska niitä ei ole tarkoituskaan voittaa. Niitä käydään suhteiden lujittamiseksi. Että opitaan luottamaan toisiinsa aina vain enemmän, ja siis ystävystytään, vaikka toinen tekeekin asiat sitkeästi ihan väärin.

Pidättyvyyden ihailun suurin ongelma on siinä, että niissä keskusteluissa lujitetaan vain etäisyyttä. Varautuneisuuden tarve ei vähene, vaan pysyy ja paranee. Itse asiassa tällaiset suhteet muuttuvat ajan kanssa aina vain hauraammiksi. Kun aika ei johda syvenemiseen, se johtaa vieraantumiseen.

Jos pussilakanaluennoitsija on liian tosissaan ja osoittaa vihamielistä halveksuntaa tai ihan aitoa alistamisen tarvetta, se on silloin se ongelma. Sen ei pitäisi olla itsessään ongelma, että joku kehtaa loukata aikuista ihmistä väittämällä, ettei tämä osaa pukea pussilakanaa oikein. Ei aikuisuus saa olla niin haurasta, ettei se kestä hölmöjä tai hulluja sydämistymättä. Saati sitten sitä, jos se toisen pussilakananpukeminen onkin oikeasti fiksummin toteutettu.

Onpa kumma juttu, kun pilaa! Suorastaan merkillistä!

[quote author="Vierailija" time="17.10.2014 klo 18:50"]Onpa kumma juttu, kun pilaa! Suorastaan merkillistä!
[/quote]
Tiedän kyllä että se on ärsyttävää. En vain pääse siitä eroon. Opin kotona.

Millaisissa tilanteissa pädet?

Tällä palstalla ei ainakaan pääse eroon pätemisestä.

[quote author="Vierailija" time="17.10.2014 klo 23:35"]

[quote author="Vierailija" time="17.10.2014 klo 23:15"]

Emmä oikein osaa tuotakaan hyvänä pitää, että pussilakanatekniikan opettajaa nauretaan salaa. Mun mielestä kulttuuri voi paremmin, jos annetaan enemmän arvoa tulisieluisuudelle. Jos ihmistä liikuttaa kovasti se pussilakanan vaihtotyyli, niin se on hieno asia, koska se osoittaa, että siinä ihmisessä on harrastuneisuutta ja sielukkuutta, eikä se vain elä orjana kotitöittensä keskellä. Ok ehkä tämä loistavuus voisi suuntautua laajemminkin ja tärkeämpiin asioihin, mutta jostain on alettava.

Minulle sosiaalinen elämä on aika helppoa tuolta osin. Jos joku haluaa näyttää, miten joku asia kuuluu tehdä, olen aivan innoissani. En ota henkilökohtaisesti. Se, että se on hänen mielipiteensä, ei ole VAIN, vaan jotain arvostettavaa. Koen sen välittämisenä, että minut on katsottu yksityisluennon arvoiseksi. 

Itselleni on tärkeää, että ihmiset osaisivat ratsastaa hienostuneesti, hellästi ja viisaasti ja ymmärtäisivät eläintä. Koen, että siinä työssä kokemani tunteet tekevät minusta kokonaisemman ja nimenomaan erilaisia näkökulmia paremmin ymmärtävän ihmisen, ja kun ikää tulee lisää, taitoni kehittyvät koko ajan, ja kykenen lähestymään ongelmatilanteita aina kyseisen ihmisen tai hevosen kannalta. Kun näen saman tohkeissaan olon pussilakanataidoistaan ylpeässä ihmisessä, se riemastuttaa. Hyvinkäyttäytyviä olmeja ja seläntakananaurajia tässä maassa riittää ilmankin. Olen riemuissani aina löytäessäni ihmisen, joka ei välttämättä piittaa pätkääkään alastani, mutta osaa nähdä työssä laatua ja sydäntä ja innostuu niistä. 

On kaikenlaisia muitakin syitä korjailemiseen kuin henkilökohtaisen paremmuuden osoittaminen. On totuudenrakastajia, taitojen levittäjiä, niitä, jotka eivät tajua olevansa pätemistilanteessa, koska eivät oivalla miltä tuntuu olla itsetunnoton ja elää puolustuskannalla, ja sitten on niitä, jotka eivät koskaan koe olevansa riittävän hyviä kelvatakseen muille, vaikka tosiasiassa pesevät nämä vuosikymmenien yritteliäisyyden jälkeen kuusi nolla.

Ei se ole reilua, jos näiden kaikkien pitäisi olla aina hiljaa, koska sosiaalisuudeksi katsotaan vain se, että ollaan kohteliaasti hiljaa. Silloin seurustelu on loukkaamisen pelossa tyhjennettyä puhetta ja hymistellen könöttämistä rinnakkain, viinan kesyttäminä, ettei ahdista liikaa. Ihmisen täytyy olla todella harjaantunut seuranpitäjä, jos osaa puhua sekä kiinnostavasti että vaarattomasti ja paljon ja yleensä nämä puuttuu seurueesta. Tuskastun tuolla, kun voin yhtä hyvin viettää vähän aikani  sellaisten ihmisten seurassa, jotka ymmärtävät asenteeni eivätkä kärsi siitä.

Kun ollaan tekemisissä, siinä on oltava sisältöä. Muuten haluan olla muualla. Nuorempana häpesin tätä kärsimättömyyttäni, nykyisin pidän sitä arvossa. Nyhjäävää seurustelua arvostan vain vanhojen ystävien joukkueena, jossa viestit kulkevat puhumattakin, ja välillä erkaannutaan oikeasti keskustelemaan, kun aihetta nousee mieleen. Mutta sehän ei enää paljon poikkea perhe-elämästä, jossa tarkoituskin on taata toisilleen sisäinen rauha. Seurueessa, jossa ei uskalleta vetäytyä keskustelemaan tuntemattomien kanssa, tilanne on kuin huoneessa, jossa on pelkkiä seinäruusuja.

[/quote]

Minusta näet kovin mustavalkoisesti.

Arvostavassa seurassa voi vaihtaa mielipiteitä räväkästikin, ei pätijän edessä vaikeneminen tarkoita seinäruusuilua joka tilanteessa. Ystävien tai ventovieraiden seurassa vaihdetaan mielipiteitä railakkaasti, mutta arvostavassa, hyvässä hengessä. Se, että joku tulee minua, 35 vuotta elänyttä, neuvomaan miten pussilakana vaihdetaan tai leipäveistä käytetään, on tölvimistä. Sellainen lähestymistapa, kuin olisin ulkoavaruudesta pudonnut olio, ensimmäistä kertaa messissä on epäkunnioittavaa käytöstä. En valitse silloin hiljaisuutta ja nyökkäilyä ilkeyttäni. Hiljaisuuteni kertoo myös siitä, etten voi täysin käsittää toisen ihmisen tapaa olla ja elää. Ihmisen, jota itse kohtelen arvostaen.

[/quote]

En ehkä niinkään tarkoittanut edes sitä, että pätijän edessä vaietaan - joskus muuta vaihtoehtoa ei oikein olekaan kuin olla hiljaa, jos toinen on esim. täydellisen tosikon ja ahdistuneen oloinen tms. Enemmänkin kommentoin sitä, että meillä on kova pyrky sellaisen hiljaisuuden ihannoimiseen, joka vaientaa kaikki muut, jolloin pätijät ovat ainoa ääneen jäävä ryhmä. Kun kovasti yritetään pitää sosiaaliset tilanteet keveinä ja kannustavina, käy helposti niin, että sosiaalisesta elämästä tulee hyväntuulista makasiiniohjelmaa, jossa ei koskaan puhuta mitään, mikä ei sovi formaattiin.

Mietin pitkään, miten vastaisin tuohon tölvimisasiaan. Minusta nämä "olen elänyt jo x vuotta, joten minun ei tarvitse enää y" -muotoiset ajatusmallit ontuvat. Tai ennemminkin ehkä olisi hyvä nähdä, että niiden jälkeen pitäisi tulla "olen elänyt jo x + 20 vuotta, joten vaikka ihan tahallaankin tölvittäisiin, kun en osaa leipääkään leikata, se ei minuun koske, vaan alan miettiä, mikä tölvijää vaivaa".

Ehkä se vain on niin, että nuoren tehtävä on ahdistua tölvimisestä ja miettiä onko minussa jotain vikaa, nuoren aikuisen tehtävä on huolestua asemastaan laumassa ja suuttua, mutta keski-ikäisen tehtävä on jo huolestua lauman mielentilasta ja hoitaa sitä, koska oma asema on jo vakaa. Velvollisuuksien kenttä kasvaa iän myötä siis. Keski-ikäisille silmilleni viimeiset kaksi virkettäsi vaikuttavat siis kummallisilta. Minun näkökulmastani arvostava kohtelu ei riitä eikä se ole vaihtokauppaa. Arvostava asenne tarvitaan myös, ja se lähtee siitä, ettei minun tarvitsekaan ymmärtää kaikkia täysin, ja silti voin hyväksyä heidät sellaisiksi kuin ovat ja keskittyä säätelemään tilannetta niin, että käytöksen ääripiirteitä hillitään tapahtumasta tai niiden seuraukset otetaan käsittelyyn, jos ei muuta voida.

Palaan illalla seuraavan kerran, nyt maailma kutsuu. Olen siis tuo, jolle vastasit.

[quote author="Vierailija" time="17.10.2014 klo 19:45"]Millaisissa tilanteissa pädet?
[/quote]
Kun joku on väärässä. -ap

Hanki parempi itseluottamus, sitten ei tarvitse päteä. Silloin on ihan sama, vaikka kaikki muut olisivatkin väärässä, ei sitä tarvitse heille kertoa.

- opettele kuuntelemaan muita, olemaan hiljaa

- opettele arvostamaan muita

- vietä enemmän aikaa luonnossa ja totea pienuutesi

- yritä kohdata muut ihmiset aidosti, empaattisesti

I feel you! Mäkään en voi olla hiljaa jos joku puhuu puuta heinää. Tunnistan kyllä että oikominen on hirveän ärsyttävää, mutta hiljaako pitäis olla jos tietää jotain siitä mistä puhutaan, ja muut selvästikään ei?

[quote author="Vierailija" time="17.10.2014 klo 21:15"]

I feel you! Mäkään en voi olla hiljaa jos joku puhuu puuta heinää. Tunnistan kyllä että oikominen on hirveän ärsyttävää, mutta hiljaako pitäis olla jos tietää jotain siitä mistä puhutaan, ja muut selvästikään ei?

[/quote]

Pätemisessähän ei ole aina kyse siitä, että olisi oikeassa. Usein enemmin kyse vaikeudesta nähdä muiden näkökulmasta, asettua toisten asemaan.

[quote author="Vierailija" time="17.10.2014 klo 21:15"]

I feel you! Mäkään en voi olla hiljaa jos joku puhuu puuta heinää. Tunnistan kyllä että oikominen on hirveän ärsyttävää, mutta hiljaako pitäis olla jos tietää jotain siitä mistä puhutaan, ja muut selvästikään ei?

[/quote]

Sama mulla. Korjaan, kun joku puhuu väärin jostakin asiasta. Tästä usein loukkaannutaan. Miksi?

Ap, ooksä mä? Ja mulla on kyllä nimenomaan kyse siitä että olen oikeassa. Päden siis yleensä fakta-asioissa, en mielipiteissä tai näkemyksissä. Musta ois suorastaan epistä olla hiljaa,  jos muut sen seurauksena jää väärään käsitykseen jostain yleisestä asiasta.