n. 25-vuotiaat, kuinka riippuvaisia olette lapsuudenperheestänne?

Muutin pois kotoa opiskelemaan 18-vuotiaana. Pari ekaa vuotta hommasin kesätyöt kotipaikkakunnalta, vietin joulut vanhempien luona ja sain myös rahallista avustusta tarvittaessa, eli olin tuollaisessa asemassa kuin sinä nyt. Noin 20 ikävuodesta eteenpäin aloin pärjäillä omillani, kun sain oman alani töitä myös lukukausien aikana viikonloppuisin tehtäväksi enkä siksi enää tarvinnut rahaa vanhemmilta. Lisäksi olin saanut kavereita ja aloin 19-vuotiaana seurustella mieheni kanssa, sekin vaikutti siihen, etten enää mennyt kaikiksi loma-ajoiksi vanhempien luokse.

Niin, mitä on riippuvaisuus ja mitä itsenäisyys? Minusta on luonnollista olla rakkaiden ihmisten kanssa tekemisissä, ja autella puolin jos toisinkin missä sitten apua tarvitaankin, rahallisesti tai henkisesti.

Ilot ja surut on ihana jakaa!

Riippuvaisuus tai toisen tekemisistä määrääminen on sitten asia erikseen.

[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 14:54"]

Niin, mitä on riippuvaisuus ja mitä itsenäisyys? Minusta on luonnollista olla rakkaiden ihmisten kanssa tekemisissä, ja autella puolin jos toisinkin missä sitten apua tarvitaankin, rahallisesti tai henkisesti.

Ilot ja surut on ihana jakaa!

Riippuvaisuus tai toisen tekemisistä määrääminen on sitten asia erikseen.

[/quote]

Näin on. Minua ehkä eniten mietityttää tuo ns. henkinen riippuvuuteni, sillä harmikseni koen että omalla kohdallani kyse on jo ainakin lähestulkoon riippuvuudesta. Toisaalta kyse voi olla siitäkin, että tiedän että vanhempieni puoleen on niin helppo kääntyä, etten ns. laiskuuttani viitsi kaikkea yrittääkään itse selvittää? Aika karsealta kuulostaa! Mutta samalla tiedän, etten ole vanhemmilleni taakka, vaan he auttavat mielellään... Ehkä minun kuitenkin olisi hyvä ruveta vähän ns. seisomaan omilla jaloillanikin ja luottamaan omiin päätöksiini. Luonteeni on sellainen että päätöksenteko on aina ollut hankalaa. Äitini on tosin vähän samaa maata, mutta yhdessä saadaankin sitten niitä päätöksiä tehtyä vaikka molemmat olemme kovan luokan jahkailijoita...

Mutta tosiaan, minulta varmaan puuttuu se tietynlainen itseluottamus. En osaa luottaa omaan itsenäiseen päätöksentekokykyyni ja tarvitsen aina vähintään toisen mielipiteen / hyväksynnän. Parisuhdetta kun ei ole niin vanhemmat sitten ovat ne, joiden puoleen käännyn. (Toki tiedän, että monen mielestä pitäisi pystyä ihan itse, ettei tarvitsisi turvautua keneenkään, mutta no... ehkä vielä joskus kehityn sellaiseksi ihmiseksi.)

t. AP

Olen 25, asun avomieheni kanssa ja soittelen äitini kanssa pari kertaa viikossa, isän kanssa vähän harvemmin. Äidin luona käyn vaihdellen, ehkä pari kertaa kuussa, ja olen välillä yönkin. Asuimme jopa kesällä mieheni kanssa äitini luona hetken ennen kuin pääsimme uuteen asuntoomme.

Kyllä varsinkin äiti on edelleen tärkeä "henkinnen tuki" minulle, ja isäkin on toki rakas. Isältä saan myös rahallista tukea, ja äitikin joskus ostelee esim. vaatteita minulle jos ollaan yhdessä ostoksilla. Toisaalta totuin siihen ettemme näe niin usein, kun olimme miehen kanssa ulkomailla puoli vuotta. Asuin kyllä pitkään kotona enkä muutenkaan tunne itseäni niin aikuiseksi, heh.

Kuulostaa ihanalta, että perheesi on noin tärkeä. Kadehdin sinua :)

[quote author="Vierailija" time="16.10.2014 klo 14:46"]Tarkennan tuota taloudellista avustusta sen verran, että minä itse asiassa en koskaan pyydä vanhemmiltani rahaa (mikä ei minusta väärin ole jos tarvetta on!), mutta he välillä aika anteliaasti auttavat isommissa hankinnoissa tai esim. maksavat matkakulujani kotipaikkakunnalle tai saattavat muuten vain antaa rahaa, jolloin en kieltäydykään. Perheeni ei ole mitenkään rikkaasta päästä ja minulla on sisaruksiakin, että en sikäli koe olevani täysin piloille hemmoteltukaan... Minä en siis oikeastaan tiedä, kuinka hyvin pärjäisin ilman näitä avustuksia, sillä toistaiseksi ei ole ollut tarvetta yrittää pärjätä, jos ymmärrätte? Näen asian kuitenkin myös niin, että kun vanhempani tulevat eläkeikään ja jos/kun itse olen silloin työssäkäyvä ja jotensakin tienaava Aikuinen, niin kyllähän minäkin sitten avustan heitä menoissaan. En pidä velkakirjaa, mutta arvostan ja muistan aina, kuinka minua on autettu.

[/quote]

Ihan sama täällä, meillä ainakin muistetaan aina kysyä se "onko rahaa?", isä varsinkin on herkkä antamaan isojakin seteleitä kun käyn. En tosiaan luokittele itseäni piloille lellityksi koska en "hyväksikäytä" kenenkään rahoja. Mutta aina on takaraivossa se turva että kyllä näistä laskuista selvitään vaikka sitten vanhempien avulla.

Joskus haluaisin koittaa sellaista että sanoisin porukoille että testataanpas vaikka muutaman kuukauden ajan ettei he auta mua rahallisesti yhtään vaan mun pitää pärjätä ihan itse omine Kelan tukineni... Kuinkahan kävis.