Parisuhteen lopettaminen - hivuttamalla vai kertarysäyksellä

Vierailija kirjoitti:

Kertoisin seksin aikana että nyt tämä löysäpillu riittää se on morjensta.

No niin varmaan joo, kuhan ensin sulla olis nainen ja saisit sitä seksiä.

Kumpikin ehdottamasi keino, hivuttamalla vai kertärysäyksellä, on huono. Parisuhteessa täytyy kyetä keskustelemaan ja kertomaan tilanne rehellisesti, vaikkei helppoa varmasti ole. Kerrot hänelle asiasta suoraan, ennen kuin alat kämppää etsimään. Toisen selän takana toimiminen ja yhtäkkinen lähteminen jättää traumat.

Tee kuten toivoisit itsellesi tehtävän. Haluaisitko jonakin aamuna herätä siihen, että puolison muuttoauto on oven takana ja hän toivottaa heipat ja jättää sinut yksin siirtämään laskut omille nimillesi ja maksamaan niitä? Täysin varoituksetta? Vuokrakämpässä ilmeisesti asutte, kun ei tarvitse pohtia asunnon myyntiä? Eikö olisi reilua antaa sille toisellekin mahdollisuus etsiä halutessaan edullisempaa asuntoa?

Minä ilmoitin elokuussa puolisolleni, että joulukuussa lähden, ellei mikään muutu. Ongelmat hän tietää ja jankuttaa, että ne pystytään ratkaisemaan. Yritystäkään muutokseen ei kuitenkaan ole.

Vierailija kirjoitti:

Tuttava teki sillai, että käyttäytyi mukavasti ja normaalisti ja sitten vain ilmoitti, että muuttaa pois. Oli uusi nainen ja asuto valmiina, haki vain tavaransa. Toinen jäi vaan että WTF? mitä tapahtui. Kesti pitkään prosessoida ero, ei ole tainnut vieläkään selvitä siitä.

Ja naapuri vaan ilmoitti ukolleen että tahtoo avioeron. Siihen asti kaikki oli ollut ok ainakin miehen puolelta.

Siskon ex-mies ei edes sanonut mitään. Katosi vain siskon ja lastensa elämästä eikä vastannut enää viesteihin. Nehän luuli ensin ties mitä tapaturmaa mut sit selvis ihan tuskallisen hitaasti eri ihmisiltä pienissä paloissa että huppista vaan, mies asuu uuden puolison luona ja on itse asiassa osittain asunut jo pari, kolme vuotta. Tuohan on ihan kauhea tilanne jos ei tuon verran ole selkärankaa että ottaisi asian edes puheeksi. Siskon ja lasten elämä romahti kokonaan.

Kumpikin vaihtoehto on todella kusinen. Huh, huh. Paras on käydä keskustelu, jossa kartoitetaan tilanne ja tehdyt toimet ja sitten todeta se ero tai vain kertoa, että haluaa erota. Tämän jälkeen sitten alkaa toimia sen eron eteen käytännössä.

Kun matto lähtee yhtäkkiä alta, on parantumisprosessi pitkä. Läheisen kuolema on erilainen lähtö, mutta ero joka veitsellä katkaisee arjen ja yhteiselon, on julma. Siinä helisee luottamus ja peruskivi säpäleiksi. Yhteiset unelmat häviää, kalenteri tyhjenee. Eka kuukausi oli yhtä itkua, en saanut mistään kiinni.

Jos tilanteessa ei ole esim. väkivallan uhkaa, olisi mielestäni reilua toista kohtaan, että asiaa ehtii yhdessä prosessoida, eikä niin että toisella on jo asiat "hoidossa". Joo, ei se yhdessä asuminen ole enää herkkua loppuajan, mutta se on aikuisen elämää, vastuunottoa omista päätöksistä.

En edes saanut mitään syytä, niin tästä on hirmuisen hidasta saada tolkkua, toipua, päästä eteenpäin. Olen kuin haavoittunut eläin. Aika kylmää kyytiä.

Hivuttaminen on rottamaista. Olen sen kokenut. Mies käyttäytyy v-mäisesti ja odottaa, että minä häivyn. Puhua ei tietenkään voinut.

Mun yksi eksä aloitti uutta elämäänsä selkäni takana ja kun jäi siitä kiinni eikä lopettanut suhdetta jäi mun tehtäväksi hoitaa eropaperit kuntoon. Ei halunnut erota, mutta ei katkaissut toista suhdettakaan. Älä tee niin.

Toinen eksä alkoi ottaa välimatkaa ja kun kerroin, että tämä tuntuu kuin olisimme etääntyneet toisistamme, hän sanoi ahdistuneensa moisista tunteista ja halusi erota. Älä tee niinkään.

Vierailija kirjoitti:

Pitää keskustella suhteen tilasta. Siis pitää päättää tuosta asiasta yhteistuumin.

Pitää yhdessä miettiä, onko mitään tehtävissä. Auttaisiko mikään.

Mielestäni päätöksen pitää olla yksimielinen.

Ei tarvi olla yksimielinen. Mutta pitää sanoa heti kun alkaa tuntua siltä, ettei tästä ehkä tulekaan mitään, tai että vaivaa asia x tai että haluaa erota. Ei mitään hivutuksia tai pelejä tai kertarysäyksiä. Normaalisti.

Täällä oli kerran aiemminkin ketju jonkun vitipään mietinnästä, onko parempi erota suoraa, vai hitaasti totuttaa toinen feidailulla ja huonolla käytöksellä pikku hiljaa ymmärtämään että ero olis tulossa. Onkohan sama pässi asialla? 😅

Olen katkaissut kertarysäyksellä eron jälkeisen kummankin parisuhteeni.

Yli 20v parisuhdetta erosin noin kolmisen vuotta ja seuraavien noin 3v suhteista lähdin äkkiä. Varmaan meni pieleen mutta en kestänyt ajatusta vuosikausien selvän asian puimisesta.

Parisuhteessa jatkaminen kun toinen on sanonut että ei jatka, on silkkaa henkistä pahoin_pitelyä. Siinä se osapuoli joka haluaa jatkaa, pakottaa eroavan jatkoon ja uskottelee itselleen että kaikki on superhyvin kun toinen jatkaa eikä vaivaudu pureutumaan ongelmiin koska eihän niitä olekkaan kun toinen siihen jäi. Se oli vain sellainen höpsötys joka meni jo ohi.

Olen yli 50v ja kesäheilani kanssa on tunteet syksyn tullen viilenneet. Mitä teen? Kertarysäys vai hivutus?

Valitsen hivutus. Parempi puhua kuitenkin vaikka jatkoa ei olekkaan näköpiirissä. Tämäkään mies ei tule ymmärtämään mitä tapahtui kun kaikki oli niin hyvin. Niin. Kaikki on niin hyvin kunhan vain tehdään asioita jotka miestä kiinnostaa ja mun oudot jutut voin hoitaa sit omalla ajalla. Mut hei, kaikkihan on tosi hyvin! (sarkasmia)

En sano että aina tämä toimii, mutta itsellä meni näin ja vaikka se oli ehkä henkisesti vaativampi kuin joku pelailu tai äkkilähtö, voin jälkikäteen olla hyvällä omallatunnolla ja exän kanssa välit jäivät asiallisiksi sekä eropäätös oli lopulta yhteinen. Koen että asiat menivät reilusti kummallekin ja saatiin käsiteltyä yhdessä se, mitä käsitellä yhdessä piti.

Suhteessamme oli siis merkittäviä ongelmia ollut jo pitkään. Kumpikaan ei voinut hyvin, mutta itse olin se, joka päätyi toteamaan, että en tule kestämään tällaista elämää loputtomiin. Analysoin tilanteen ja pahimmat ongelmat ja aloin puhua niistä silloiselle puolisolle. Tottakai tuli riitoja ja varmasti osan toinen sivuutti nalkutuksena tms, eikä osannut ottaa vakavasti. Olin silti sinnikäs ja tuo reagointikin osaltaan vahvisti käsitystäni ongelmistamme. Eräs niistä oli, että ongelmia ei pystytty ratkaisemaan. Emme kommunikoineet tai toinen ei halunnut/kyennyt ottaa merkittäviä murheitani vakavissaan ja samaistua siihen, miten hänen oma toimintansa vaikuttaa minuun, parisuhteeseen ja koko perheeseen.

Aloin lopulta nostaa esiin vakavissaan eron mahdollisuutta. Toinen oli toki riidoissa jo vuosia uhkaillut erolla, mutta lähinnä vain vallankäytöllisesti ja kiukutakseen, uskon. Kun päädyttiin tilanteeseen, jossa kummallakin ero oli ääneen lausuttuna vaihtoehtona, niin ilmeisesti viimein tavoitin jotain ymmärryksentapaista. Aloin puhua niistä ongelmista, joiden ON korjaannuttava keinolla millä hyvänsä, tai ero on vääjäämätön, koska muutoin menee molemmilta sekä lapsilta elämä pilalle ja hukkaan ja saattaa mennä jonkun terveyskin. Näistä keskusteltiin varmaan vuosi, usein kovasti riidellen, ja samaan aikaan itsekseni prosessoin asioita todella vakavasti, paljon ja myös melko raskaan kautta. Kun mitään ei kuitenkaan saatu aikaan ja toinen osapuoli vielä reagoi asiaan tekemällä varsin tyhmiä ja loukkaavia tempauksia ja muuttui vihaisemmaksi (koska en enää sietänyt mitä tahansa, vaan "uhkailin" erolla), niin päädyttiin sitten siihen, että elämä yhdessä on liian vaikeaa ja rakkautta ei enää ole, joten ero on paras ratkaisu. Tai minä sen totesin ja toinen sitten tavallaan hiljaa hyväksyen yhtyi mielipiteeseeni. Toki vähän marttyyrina, että kun minä en enää häntä rakastanutkaan. Kaikki oli ilmeisesti ollut jo hyvin pitkään minun halustani ja rakkaudestani kiinni. Toisella ei ollut suuria tunteita pelissä ja se selitti jälkikäteen ajatellen hyvin paljon muita asioita. Sitten vaan erottiin.

Pitkään prosessin mittaan ihan vakavissaan toivoin, että ongelmat saataisiin ratkaistua. Sinne päinkään ei kuitenkaan päästy ja toisen vastahankaisuus edes yrittää lopulta oli se päätöksen vahvistanut oljenkorsi. 

Vierailija kirjoitti:

Olen katkaissut kertarysäyksellä eron jälkeisen kummankin parisuhteeni.

Yli 20v parisuhdetta erosin noin kolmisen vuotta ja seuraavien noin 3v suhteista lähdin äkkiä. Varmaan meni pieleen mutta en kestänyt ajatusta vuosikausien selvän asian puimisesta.

Parisuhteessa jatkaminen kun toinen on sanonut että ei jatka, on silkkaa henkistä pahoin_pitelyä. Siinä se osapuoli joka haluaa jatkaa, pakottaa eroavan jatkoon ja uskottelee itselleen että kaikki on superhyvin kun toinen jatkaa eikä vaivaudu pureutumaan ongelmiin koska eihän niitä olekkaan kun toinen siihen jäi. Se oli vain sellainen höpsötys joka meni jo ohi.

Olen yli 50v ja kesäheilani kanssa on tunteet syksyn tullen viilenneet. Mitä teen? Kertarysäys vai hivutus?

Valitsen hivutus. Parempi puhua kuitenkin vaikka jatkoa ei olekkaan näköpiirissä. Tämäkään mies ei tule ymmärtämään mitä tapahtui kun kaikki oli niin hyvin. Niin. Kaikki on niin hyvin kunhan vain tehdään asioita jotka miestä kiinnostaa ja mun oudot jutut voin hoitaa sit omalla ajalla. Mut hei, kaikkihan on tosi hyvin! (sarkasmia)

Oletko sekaisin? Ei kertarysäystä eikä hivutusta. Vaan kun ensimmäisen kerran tuntuu ettei suhteesta tule mitään, se kerrotaan sille toiselle. Jos tilanne ei kohene erotaan. Ja se sanotaan. Jos toinen jankkaa, niin sitä ei tarvitse jäädä kuuntelemaan.

Samaa mietin minäkin. Eroa mutkistaa 5 ja 10v lapset ja yhteinen omaisuus. Ymmärsin jo aikaa sitten etten ole enää oikeasti rakastunut vaimooni. Vaimo taas ei halua eroa mistään syystä ja olisi valmis vaikka mihin jotta pysyisimme vaan yhdessä. Sekin on aika rassaavaa. 

Jos ei olisi lapsia niin olin jo eronnut. En haluaisi omista lapsista "avioerolapsia", mutta mietityttää kaduttaako myöhemmin ettei lähtenyt aiemmin. Ikävä tunne olla naimisissa ihmisen kanssa jonka kanssa ei juurikaan tee mieli viettää aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Samaa mietin minäkin. Eroa mutkistaa 5 ja 10v lapset ja yhteinen omaisuus. Ymmärsin jo aikaa sitten etten ole enää oikeasti rakastunut vaimooni. Vaimo taas ei halua eroa mistään syystä ja olisi valmis vaikka mihin jotta pysyisimme vaan yhdessä. Sekin on aika rassaavaa. 

Jos ei olisi lapsia niin olin jo eronnut. En haluaisi omista lapsista "avioerolapsia", mutta mietityttää kaduttaako myöhemmin ettei lähtenyt aiemmin. Ikävä tunne olla naimisissa ihmisen kanssa jonka kanssa ei juurikaan tee mieli viettää aikaa.

Oletko ihan suoraa sanonut vaimolle noin, ettei oikeasti yhtään tee mieli viettää edes aikaa yhdessä? Siis jotenkin siistimmin tietenkin, mutta kuitenkin niin, että menee ymmärrykseen. Että se ero on pienempi paha. Miten tossa noin kävi, muuttuiko toinen?

Toisaalta toi on yleistäkin, tiedän itsekin muutaman vastaavan pariskunnan, toisella lapsia ja toisella ei yhteisiä. Kun on menty naimisiin niin se on kuin tuomio, joka tulee kärsiä ja istua. En käsitä, en yhtään.

Minusta toisen osapuolen, joka haluaa erota, tulee ottaa asia reilusti esille, antaa aikaa keskustelulle, mutta mihinkään jankkaamiseen ja pitkittämiseen ei tarvi suostua. Mennä vaikka pariterapiaan yhdessä tavoitteena mahdollisimman kivuton ero. Lapsillekin huomattavasti parempi näin. Oletteko te lasten takia yhdessä pysyjät päivääkään ajatelleet, miten kieron mallin perheestä ja parisuhteesta ja ylipäänsä elämästä annatte lapsille? Ne ottaa puolisokseen sitten pahimmassa tapauksessa jonkun varttihullun, joka kohtelee heitä miten lystää, mutta erota ei voi, koska tuomio on kärsittävä?