Biologinen kello huutaa, ahdistaa ihan hirveästi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mahdotonta tietää, minä tilanne on juuri sinun kohdallasi. Jotkut ei enää tuossa iässä kykene saamaan lasta ainakaan ilman hoitoja.

Älä nyt naurata. Harvassa on ne jotka eivät yrittämällä saa lasta 32-vuotiaana. Poikkeuksia on aina, mutta ne on poikkeuksia. Se että sinulta se ei käynyt, ei tarkoita sitä että se olisi normaalia.

Olin kieltämättä hieman hämmästynyt, kun itseni lisäksi kolme läheisehköä ystävääni on olleet lapsettomuushoidoissa alle kolmikymppisinä (me kaikki saimme lopulta lapsen hoidoilla). Ollaan vielä eri puolilta Suomea kotoisin, eikä sellaisella alalla, jossa esim. olisi riskitekijöitä hedelmällisyyteen. Mutta ei se kuitenkaan nyt niin harvinaista ole, että hedelmällisyydessä on ongelmia. Joka viides pari kohtaa vaikeuksia, vai miten se nyt onkaan?

Ohis

Vierailija kirjoitti:

Voiko sinua tulla lykkimään nyt samantien? Varoituksena vaan, että jos tuut paksuksi, niin luikin poterooni karkuun enkä maksa elareita.

- Se aito todellinen jännä mies

Tulisitko oikeasti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voiko sinua tulla lykkimään nyt samantien? Varoituksena vaan, että jos tuut paksuksi, niin luikin poterooni karkuun enkä maksa elareita.

- Se aito todellinen jännä mies

Tulisitko oikeasti?

Tottakai!

Vierailija kirjoitti:

Hyvin ehdit vielä. Mistä ero johtui? Uutta matoa koukkuun vaan.

Mies ilmoitti kesällä haluavansa erota, jälkeenpäin selvisi toinen nainen. Sen takia ärsyttää todella paljon syyllistävät puheet lasten teosta liian myöhään, en minä valinnut tätä tilannetta. AP

Sullahan on aikaa vielä vaikka kuinka.

Mulla oli hirveät hormonaaliset oireet joskus suurin piirtein vuosina 42-45. Joka kuukausi hirveää vuoristorataa ja miehen(lapsen)kaipuuta. Nyt se on onneksi rauhoittunut.

Kannattaa tosiaan ottaa aika alkuvaiheessa puheeksi vakiintuminen ja lapsiasiat. Olen kyllä itse jo viisissäkymmenissä, mutta kolmenkympin tienoilla kun vastaan tuli mies jonka kanssa itse olin valmis perustamaan perheen, kerroin aika alussa etten ole kiinnostunut „kevyvtsuhteesta“ vaan haluan suhteen, joka johtaa perheen perustamiseen. Mies oli onneksi samaa mieltä ja yhdessä ollaan edelleen, kolme teiniä perheessä. Ap, ehdit kyllä oikein hyvin, kun vaan et tuhlaa aikaasi mihinkään sitoutumiskammoisiin peter pan-tyyppeihin.

Täällä on yksi samassa tilanteessa oleva. Tai lähes, koska olen itse aiheuttanut tämän tilanteen ja olen ihan hukassa elämäni kanssa. Erosin siis alkuvuodesta 32-vuotiaana ja minä olin aloitteen tekijä. Ei ollut mitään kolmansia osapuolia tai draamaa, mutta tunsin puolisoni enemmän kaverina kuin kumppanina. Mikä tuntuu kyllä ihan hirveältä. Aikaisemmin olin sitä mieltä, että voin elää elämäni ilman lasta. Kuitenkin käynti ehkäisyneuvolassa muutti mieltäni ja sai kauhun valtaan. Samalla myös tajusin, etten halua lasta silloisen kumppanin kanssa. Vaikka meillä oli tosi mukavaa ja kivaa yhdessä, hänessä oli kuitenkin piirteitä, jotka aiheuttivat sen että tuntui enemmän kaverilta enkä halua hänestä lapsen isää. Mikä sekin tuntuu kauhealta.

Nyt erosta on puoli vuotta, mutta vellon edelleen tässä hirvittävässä syyllisyyden ja ahdistuksen tunteessa. Syyllistän siis itseäni erosta ja oman elämäni pilaamisesta. Miten voin tehdä toiselle ja itselleni näin, että ensin olen valmis suhteeseen ja molemmat antaa siihen paljon, ja sitten sanonkin ettei tästä mitään tule. Tällä hetkellä biologinen kello tikittää, elämä ja tulevaisuus ahdistaa. Pelottaa, etten ole koskaan valmis uuteen suhteeseen tai uskalla rakastua, koska pelkään että käy samoin. Tinder ei kiinnosta ja etätyöt vain jatkuu, joten missä sitä edes voisin tavata uude puolisoehdokkaan.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa tosiaan ottaa aika alkuvaiheessa puheeksi vakiintuminen ja lapsiasiat. Olen kyllä itse jo viisissäkymmenissä, mutta kolmenkympin tienoilla kun vastaan tuli mies jonka kanssa itse olin valmis perustamaan perheen, kerroin aika alussa etten ole kiinnostunut „kevyvtsuhteesta“ vaan haluan suhteen, joka johtaa perheen perustamiseen. Mies oli onneksi samaa mieltä ja yhdessä ollaan edelleen, kolme teiniä perheessä. Ap, ehdit kyllä oikein hyvin, kun vaan et tuhlaa aikaasi mihinkään sitoutumiskammoisiin peter pan-tyyppeihin.

En aio missään nimessä käyttää aikaani mihinkään päämäärättömään hengailuun vaan tutustumisen etenemisen ehtona on se, että näissä asioissa ollaan samoilla linjoilla. En ylipäätään ole ikinä ollut kiinnostunut mistään kevyistä suhteista minkään ikäisenä. Sitten kun vielä löytyisi mies jolla on samanlaiset ajatukset ja jonka kanssa kiinnostus kohtaisi. AP

Ymmärrän, että ahdistaa. Kaikki voi silti mennä ihan hyvin. Itselle tuli kans ero puskista perinteisen mies petti ja jätti & siirtyi uuden hoidon kanssa suhteeseen-kuvion kautta. Löysin uuden kumppanin ja reilun vuoden päästä seurustelun aloittamisesta alettiin yrittää lasta. Tulin raskaaksi toisesta kierrosta ja kaksi muutakin raskautta alkoivat nopeasti. Sain tosin yhden keskenmenon, mutta niitähän voi tulla nuoremmallakin. Lapset syntyivät kun olin 33 ja 35 v. Hedelmällisyys voi siis olla hyväkin päälle kolmekymppisenä, vaikka mäkin olin syönyt pillereitä vuosia. Toisaalta kannattaa toki tsekkailla optimipäivät millon raskautta yrittää ja ennen kaikkea valita seurustelukumppaniksi sellainen, joka toivoo myös lapsia suht nopealla aikataululla. Ja itse kyllä pohtisin vakavasti hedelmöityshoitoja jollei seurustelukumppania ala löytyä. Jos lapsi on sinulle tärkeä niin kyllä sellaista kannattaa yksinkin yrittää. Toivon sulle onnea!

Vierailija kirjoitti:

Täällä on yksi samassa tilanteessa oleva. Tai lähes, koska olen itse aiheuttanut tämän tilanteen ja olen ihan hukassa elämäni kanssa. Erosin siis alkuvuodesta 32-vuotiaana ja minä olin aloitteen tekijä. Ei ollut mitään kolmansia osapuolia tai draamaa, mutta tunsin puolisoni enemmän kaverina kuin kumppanina. Mikä tuntuu kyllä ihan hirveältä. Aikaisemmin olin sitä mieltä, että voin elää elämäni ilman lasta. Kuitenkin käynti ehkäisyneuvolassa muutti mieltäni ja sai kauhun valtaan. Samalla myös tajusin, etten halua lasta silloisen kumppanin kanssa. Vaikka meillä oli tosi mukavaa ja kivaa yhdessä, hänessä oli kuitenkin piirteitä, jotka aiheuttivat sen että tuntui enemmän kaverilta enkä halua hänestä lapsen isää. Mikä sekin tuntuu kauhealta.

Nyt erosta on puoli vuotta, mutta vellon edelleen tässä hirvittävässä syyllisyyden ja ahdistuksen tunteessa. Syyllistän siis itseäni erosta ja oman elämäni pilaamisesta. Miten voin tehdä toiselle ja itselleni näin, että ensin olen valmis suhteeseen ja molemmat antaa siihen paljon, ja sitten sanonkin ettei tästä mitään tule. Tällä hetkellä biologinen kello tikittää, elämä ja tulevaisuus ahdistaa. Pelottaa, etten ole koskaan valmis uuteen suhteeseen tai uskalla rakastua, koska pelkään että käy samoin. Tinder ei kiinnosta ja etätyöt vain jatkuu, joten missä sitä edes voisin tavata uude puolisoehdokkaan.

Jatkan vielä tätä omaa tekstiäni. Pahinta tässä on myös se, etten tiedä haluanko oikeasti lapsen. Vai onko se ajatus tullut vain nyt tämän koronan, etätyön, eron ja yksinäisyyden aiheuttamana. Että olisi joku tämän tyhjiön täyttämään. Äitini on leski ja alkanut harmittamaan myös hänen yksinäisyytensä ja se ettei hänestä välttämättä koskaan tule mummoa,sillä siskoni ei lapsia halua. Ja kuinka yksinäinen minusta sitten tulee, jos minulla ei ole lasta. Tiedän senkin, että lapsi ei ole vastaus yksinäisyyteen.

Mutta näin sekaisin omat ajatukset ovat.

Hyvinkin voi käydä kirjoitti:

Ymmärrän, että ahdistaa. Kaikki voi silti mennä ihan hyvin. Itselle tuli kans ero puskista perinteisen mies petti ja jätti & siirtyi uuden hoidon kanssa suhteeseen-kuvion kautta. Löysin uuden kumppanin ja reilun vuoden päästä seurustelun aloittamisesta alettiin yrittää lasta. Tulin raskaaksi toisesta kierrosta ja kaksi muutakin raskautta alkoivat nopeasti. Sain tosin yhden keskenmenon, mutta niitähän voi tulla nuoremmallakin. Lapset syntyivät kun olin 33 ja 35 v. Hedelmällisyys voi siis olla hyväkin päälle kolmekymppisenä, vaikka mäkin olin syönyt pillereitä vuosia. Toisaalta kannattaa toki tsekkailla optimipäivät millon raskautta yrittää ja ennen kaikkea valita seurustelukumppaniksi sellainen, joka toivoo myös lapsia suht nopealla aikataululla. Ja itse kyllä pohtisin vakavasti hedelmöityshoitoja jollei seurustelukumppania ala löytyä. Jos lapsi on sinulle tärkeä niin kyllä sellaista kannattaa yksinkin yrittää. Toivon sulle onnea!

Kuinka nopeasti löysit uuden kumppanin? Minua ahdistaa myöskin se, että ero on jättänyt jälkeensä surua ja masennusta joten itselleen on annettava aikaa toipua enkä tiedä edes pystynkö kiinnostumaan vielä vähään aikaan aidosti kenestäkään. Tämä tietenkin hidastaa kaikkea. AP

Minulle tuli ero 30-vuotiaana, silloinen avovaimo jätti. Naismarkkina oli tuossa iässä helpompi kuin koskaan aiemmin. Eli paljon vapaita naisia, jotka etsivät juuri kaltaistani perhettä haluavaa, työssä käyvää normimiestä ilman alko- tai muita ongelmia. Lapsikuumeisia olivat kaikki tapaamani n. 30-vuotiaat, jotkut lähes hulluuteen asti näin miehen näkökulmasta.

Kirjoitan tämän ihan hyvässä tarkoituksessa ap:lle. Jos oli paljon naisia tuossa ikäryhmässä vapaana, täytynee olla suurin piirtein samankokoinen ryhmä myös miehiä. Ainakin minulle jäi tuolloin vaikutelma, että paljon oli niitä nuoruudessa solmittuja suhteita laitettu poikki siksi, että perhe haluttiin perustaa lopulta jonkun muun kanssa. Eli en pitäisi tuota aloittajan ikää lainkaan huonona uuden suhteen löytymiselle.

Lapsiperheen isä

Ihmetyttää miten porukka voi täällä tulla sanomaan että ap:lla on aikaa vaikka kuinka paljon lasten saamiselle. Ettehän te voi sitä tietää, missä jamassa hänen munasolut on ja onko enää mahdollista saada lapsia!

Vierailija kirjoitti:

Ihmetyttää miten porukka voi täällä tulla sanomaan että ap:lla on aikaa vaikka kuinka paljon lasten saamiselle. Ettehän te voi sitä tietää, missä jamassa hänen munasolut on ja onko enää mahdollista saada lapsia!

Ei niin, mutta ei sitä voi 20-vuotiaan kohdallakaan tietää onko hänen helppo vai vaikea saada lapsia. Ei kenenkään kohdalla voi olla varma.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on yksi samassa tilanteessa oleva. Tai lähes, koska olen itse aiheuttanut tämän tilanteen ja olen ihan hukassa elämäni kanssa. Erosin siis alkuvuodesta 32-vuotiaana ja minä olin aloitteen tekijä. Ei ollut mitään kolmansia osapuolia tai draamaa, mutta tunsin puolisoni enemmän kaverina kuin kumppanina. Mikä tuntuu kyllä ihan hirveältä. Aikaisemmin olin sitä mieltä, että voin elää elämäni ilman lasta. Kuitenkin käynti ehkäisyneuvolassa muutti mieltäni ja sai kauhun valtaan. Samalla myös tajusin, etten halua lasta silloisen kumppanin kanssa. Vaikka meillä oli tosi mukavaa ja kivaa yhdessä, hänessä oli kuitenkin piirteitä, jotka aiheuttivat sen että tuntui enemmän kaverilta enkä halua hänestä lapsen isää. Mikä sekin tuntuu kauhealta.

Nyt erosta on puoli vuotta, mutta vellon edelleen tässä hirvittävässä syyllisyyden ja ahdistuksen tunteessa. Syyllistän siis itseäni erosta ja oman elämäni pilaamisesta. Miten voin tehdä toiselle ja itselleni näin, että ensin olen valmis suhteeseen ja molemmat antaa siihen paljon, ja sitten sanonkin ettei tästä mitään tule. Tällä hetkellä biologinen kello tikittää, elämä ja tulevaisuus ahdistaa. Pelottaa, etten ole koskaan valmis uuteen suhteeseen tai uskalla rakastua, koska pelkään että käy samoin. Tinder ei kiinnosta ja etätyöt vain jatkuu, joten missä sitä edes voisin tavata uude puolisoehdokkaan.

Joo, pysy mielellään yksin, niin miehet väistävät luodin.

Käyttäjä40554 kirjoitti:

Hei, ei mitään hätää. Itse erosin viime vuonna ja nyt 32-vuotiaana aloitin uuden parisuhteen. Toki tärkeää uuden suhteen alussa oli se, että jo ennen seurustelun aloittamista olimme samaa mieltä siitä, milloin lapsen yrittäminen aloitetaan. Näillä näkymin aloitetaan yrittäminen 2022 lopulla.

Fiksu mies teettää vasektomian etukäteen, niin voi ”yrittää” rauhassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on yksi samassa tilanteessa oleva. Tai lähes, koska olen itse aiheuttanut tämän tilanteen ja olen ihan hukassa elämäni kanssa. Erosin siis alkuvuodesta 32-vuotiaana ja minä olin aloitteen tekijä. Ei ollut mitään kolmansia osapuolia tai draamaa, mutta tunsin puolisoni enemmän kaverina kuin kumppanina. Mikä tuntuu kyllä ihan hirveältä. Aikaisemmin olin sitä mieltä, että voin elää elämäni ilman lasta. Kuitenkin käynti ehkäisyneuvolassa muutti mieltäni ja sai kauhun valtaan. Samalla myös tajusin, etten halua lasta silloisen kumppanin kanssa. Vaikka meillä oli tosi mukavaa ja kivaa yhdessä, hänessä oli kuitenkin piirteitä, jotka aiheuttivat sen että tuntui enemmän kaverilta enkä halua hänestä lapsen isää. Mikä sekin tuntuu kauhealta.

Nyt erosta on puoli vuotta, mutta vellon edelleen tässä hirvittävässä syyllisyyden ja ahdistuksen tunteessa. Syyllistän siis itseäni erosta ja oman elämäni pilaamisesta. Miten voin tehdä toiselle ja itselleni näin, että ensin olen valmis suhteeseen ja molemmat antaa siihen paljon, ja sitten sanonkin ettei tästä mitään tule. Tällä hetkellä biologinen kello tikittää, elämä ja tulevaisuus ahdistaa. Pelottaa, etten ole koskaan valmis uuteen suhteeseen tai uskalla rakastua, koska pelkään että käy samoin. Tinder ei kiinnosta ja etätyöt vain jatkuu, joten missä sitä edes voisin tavata uude puolisoehdokkaan.

Jatkan vielä tätä omaa tekstiäni. Pahinta tässä on myös se, etten tiedä haluanko oikeasti lapsen. Vai onko se ajatus tullut vain nyt tämän koronan, etätyön, eron ja yksinäisyyden aiheuttamana. Että olisi joku tämän tyhjiön täyttämään. Äitini on leski ja alkanut harmittamaan myös hänen yksinäisyytensä ja se ettei hänestä välttämättä koskaan tule mummoa,sillä siskoni ei lapsia halua. Ja kuinka yksinäinen minusta sitten tulee, jos minulla ei ole lasta. Tiedän senkin, että lapsi ei ole vastaus yksinäisyyteen.

Mutta näin sekaisin omat ajatukset ovat.

Hälytyskellot soivat niin että korviin sattuu. Toivottavasti kukaan mies ei astu tuohon ansaan. Tuollaisista naisista kehkeytyy yleensä ihmishirviöitä raskauden jälkeen kun pää on jo valmiiksi sekaisin ja siihen nakataan vielä läjäpäin hormoneita sotkemaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on yksi samassa tilanteessa oleva. Tai lähes, koska olen itse aiheuttanut tämän tilanteen ja olen ihan hukassa elämäni kanssa. Erosin siis alkuvuodesta 32-vuotiaana ja minä olin aloitteen tekijä. Ei ollut mitään kolmansia osapuolia tai draamaa, mutta tunsin puolisoni enemmän kaverina kuin kumppanina. Mikä tuntuu kyllä ihan hirveältä. Aikaisemmin olin sitä mieltä, että voin elää elämäni ilman lasta. Kuitenkin käynti ehkäisyneuvolassa muutti mieltäni ja sai kauhun valtaan. Samalla myös tajusin, etten halua lasta silloisen kumppanin kanssa. Vaikka meillä oli tosi mukavaa ja kivaa yhdessä, hänessä oli kuitenkin piirteitä, jotka aiheuttivat sen että tuntui enemmän kaverilta enkä halua hänestä lapsen isää. Mikä sekin tuntuu kauhealta.

Nyt erosta on puoli vuotta, mutta vellon edelleen tässä hirvittävässä syyllisyyden ja ahdistuksen tunteessa. Syyllistän siis itseäni erosta ja oman elämäni pilaamisesta. Miten voin tehdä toiselle ja itselleni näin, että ensin olen valmis suhteeseen ja molemmat antaa siihen paljon, ja sitten sanonkin ettei tästä mitään tule. Tällä hetkellä biologinen kello tikittää, elämä ja tulevaisuus ahdistaa. Pelottaa, etten ole koskaan valmis uuteen suhteeseen tai uskalla rakastua, koska pelkään että käy samoin. Tinder ei kiinnosta ja etätyöt vain jatkuu, joten missä sitä edes voisin tavata uude puolisoehdokkaan.

Jatkan vielä tätä omaa tekstiäni. Pahinta tässä on myös se, etten tiedä haluanko oikeasti lapsen. Vai onko se ajatus tullut vain nyt tämän koronan, etätyön, eron ja yksinäisyyden aiheuttamana. Että olisi joku tämän tyhjiön täyttämään. Äitini on leski ja alkanut harmittamaan myös hänen yksinäisyytensä ja se ettei hänestä välttämättä koskaan tule mummoa,sillä siskoni ei lapsia halua. Ja kuinka yksinäinen minusta sitten tulee, jos minulla ei ole lasta. Tiedän senkin, että lapsi ei ole vastaus yksinäisyyteen.

Mutta näin sekaisin omat ajatukset ovat.

Hälytyskellot soivat niin että korviin sattuu. Toivottavasti kukaan mies ei astu tuohon ansaan. Tuollaisista naisista kehkeytyy yleensä ihmishirviöitä raskauden jälkeen kun pää on jo valmiiksi sekaisin ja siihen nakataan vielä läjäpäin hormoneita sotkemaan.

Olen kyllä ajatellut käydä nämä asiat läpi ja selvittää pääni ennen kuin ryhdyn suhteeseen. Sehän juuri ahdistaa, että tässä parantelussa ja ylitse pääsemisessä menee aikaa, ja kuinka vanha sitten jo olenkaan kun olisin valmis uuteen suhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Hyvinkin voi käydä kirjoitti:

Ymmärrän, että ahdistaa. Kaikki voi silti mennä ihan hyvin. Itselle tuli kans ero puskista perinteisen mies petti ja jätti & siirtyi uuden hoidon kanssa suhteeseen-kuvion kautta. Löysin uuden kumppanin ja reilun vuoden päästä seurustelun aloittamisesta alettiin yrittää lasta. Tulin raskaaksi toisesta kierrosta ja kaksi muutakin raskautta alkoivat nopeasti. Sain tosin yhden keskenmenon, mutta niitähän voi tulla nuoremmallakin. Lapset syntyivät kun olin 33 ja 35 v. Hedelmällisyys voi siis olla hyväkin päälle kolmekymppisenä, vaikka mäkin olin syönyt pillereitä vuosia. Toisaalta kannattaa toki tsekkailla optimipäivät millon raskautta yrittää ja ennen kaikkea valita seurustelukumppaniksi sellainen, joka toivoo myös lapsia suht nopealla aikataululla. Ja itse kyllä pohtisin vakavasti hedelmöityshoitoja jollei seurustelukumppania ala löytyä. Jos lapsi on sinulle tärkeä niin kyllä sellaista kannattaa yksinkin yrittää. Toivon sulle onnea!

Kuinka nopeasti löysit uuden kumppanin? Minua ahdistaa myöskin se, että ero on jättänyt jälkeensä surua ja masennusta joten itselleen on annettava aikaa toipua enkä tiedä edes pystynkö kiinnostumaan vielä vähään aikaan aidosti kenestäkään. Tämä tietenkin hidastaa kaikkea. AP

Ainakin olet rehellinen itsellesi tilanteestasi tunteittesi suhteen. Se on hyvä lähtökohta. En tiedä, mutta ehkä sun ei pidä nähdä tavoitteena tuota koko matkaa nykyisestä tilanteestasi parisuhteessa olevaksi äidiksi, koska tuo voi näyttää niin pitkältä matkalta sun paikalta katsottuna. Ota steppi kerrallaan ja koita ensin käsitellä erosi. Ehkä pienet askeleet onnistuminen kerrallaan vähentävät ainakin ahdistusta.

Pakko olla se ketjun realisti ja sanoa ettei hyvältä näytä. Sinkusta lapseen saantiin menee helposti viisi vuotta vaikka kaikki menisi hyvin ja jos seuraava suhde päättyy vaikka vuosi yhteenmenon jälkeen, niin olet tuhlannut helposti 2-3 vuotta ja olet taas alkupisteessä.

Eli ei ole varaa enää virheille.