Vierailija

Miksi jotkut entiset kiusatut rakentavat koko identiteettinsä sen ympärille, että olivat koulukiusattuja?
Esimerkkinä lapsuuden ystäväni. Olemme nyt jo lähempänä neljääkymmentä. Näemme harvoin johtuen tästä asiasta. Näimme taas viikonloppuna ja oli hyvin raskasta. Hän alkaa joka kerta muistelemaan menneitä, ensin, että oli kyläkoulussa, jossa kaikki oli ihanaa. No harvoinpa se kiusaaminen kaiketi ihan alaluokilla alkaa. Sitten siirtyi meidän luokalle ala-asteen lopulla ja kiusaaminen alkoi.

Minun kokemus asiasta on, että meitä oli parin tytön joukko jota kiusattiin ja yllä-asteella yksi kiusatuista siirtyi kiusaajiin. Minuakin pyydettiin, mutta ei kiinnostanut heidän kanssa viettää aikaa. Kiusaaminen ei oli ihan sellaista tavallista, jätettiin ulos porukasta ja keksittiin jotain haukkumanimiä. Kerran taisi minun kohdalla äityä fyysiseksi, hänen kohdalla ei muistaakseni kertaakaan. Kiusaaminen rajoittui lähinnä kouluun, jos jossain kaupassa nähtiin muita, niin moikattiin, eikä tullut mitään julkista huutelua tms. Sitten yllä-asteen jälkeen menimme eri kouluihin ja kiusaaminen loppui.

Itse puhun asiasta jos kiusaaminen tulee yleisesti puheeksi, muuten tuskin edes muistan asiaa. Ei vaikuta sinällään elämään muuten, paitsi yritän töissä ja muualla ottaa kaikki huomioon ja puutun jos huomaan syrjintää.

Kaverini taas puhuu pelkästään tästä kiusaamistaustasta. Ei oikein saa uusiakaan ystäviä, koska on niin raskasta seuraa, jonkun verran on lukioajoilta ja satunnaisia muita kuitenkin. Voi ihan kesken keskustelun ruveta avautumaan kokemuksistaan. Hän on myös ollut terapiassa kaikki nämä 20 vuotta. Olen ajatellut, että johtuuko minusta ja kysellyt hänen muilta kavereiltaan, niin sama homma ilman minuakin tai ketään muuta hänen lapsuudestaan. Jatkuvaa avautumista siitä viiden vuoden jaksosta, jolloin kiusaamista oli. Hän on sen jälkeen tehnyt elämässä vaikka mitä, asunut ulkomailla, saanut lapsen, mutta aina vaan tuo kiusaaminen tulee esille. Miksi? Luulisi, että parinkymmenen vuoden terapia saisi jotain aikaan. Ihan kuin hänellä ei olisi muuta identiteettiä kuin koulukiusattu. Ja ihan kuin samoja kokemuksia ei olisi lähes kaikilla ihmisillä jossain vaiheessa elämää.

  • ylös 24
  • alas 14

Sivut

Kommentit (33)

Vierailija

Sano hänelle, että olisi syytä mennä elämässä eteen päin ja jotain asioita kannattaa vaan unohtaa. Kerro, että koet tapaamiset raskaana tästä syystä.

  • ylös 18
  • alas 6
Vierailija

Juuri tällaisiksi olen itsekin ymmärtänyt täälläkin koulukiusaamisesta uhrautuvat jotka vellovat menneisyydessä.

  • ylös 15
  • alas 16
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Meillä on töissä yks tämmönen, pyrin poistumaan taukotilasta, kun nainen tulee paikalle. Puhutaan mistä vaan mukavasta, niin aina kääntyy puhe siihen miten joku haukkui häntä kahdeksannen luokan liikuntatunnilla norsuksi.
Voisiko joku tämmöinen ihminen kertoa, että miksi ihmeessä?

  • ylös 15
  • alas 8
Vierailija

YHYHAHAYYY! ET SÄ YMMÄRRÄ MUN TUSKAA YHTÄÄN!
NYT LOPPU TAAAPAMISEEEET! YEHEYYHYYHYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYYY!!

  • ylös 5
  • alas 11
Vierailija

Monen kuulee sanovan, jos kiusaajani tulisivat itse oma-aloitteisesti pyytämään anteeksi…pyytämään anteeksi mitä? Sitä etteivät lapsena olleet aikuisia? Omaa heikkoa itsetuntoaan?

  • ylös 11
  • alas 19
Vierailija

Tuntuu myös, että he kokevat ja näkevät kiusaamista kaikkialla. Se, että työkavereista tulen juuri Marjan kanssa juttuun ja käymme joskus kahvilla ja soittelemme, niin ei tarkoita, että kiusaan sinua Tarja. En vaan erityisesti halua olla sinun ystäväsi, meillä on töissä neljäkymmentä muutakin ihmistä, joiden kanssa en soittele ja käy kahvilla! Töissä kuitenkin kysyn kuulumisesi, jossa kerrot miten sinua on tänään syrjitty, pyydän mukaan kahville ja lounaalle, kuten muitakin.

  • ylös 19
  • alas 3
Vierailija

Itse olen kovasti koulukiusattu enkä ikinä puhu siitä kenellekkään. En edes puhunut kotona kuin vasta aikuisena. Kiusaaminen tuhosi elämäni, olisi varmasti ollut järkevää puhua lapsena jollekin. Enkä ikinä ole ollut missään terapiassa. Toisaalta ymmärrän tuttuasi mutta eihän tuo vellominen asiaa muuta.

  • ylös 18
  • alas 1
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Itse olen kovasti koulukiusattu enkä ikinä puhu siitä kenellekkään. En edes puhunut kotona kuin vasta aikuisena. Kiusaaminen tuhosi elämäni, olisi varmasti ollut järkevää puhua lapsena jollekin. Enkä ikinä ole ollut missään terapiassa. Toisaalta ymmärrän tuttuasi mutta eihän tuo vellominen asiaa muuta.

Eipä se sen enempää auta myöskään velloa yksin omassa päässä. Siksi terapia on yleensä hyvä vaihtoehto. Ja toki asiasta saa ja pitää puhua, kun keskustellaan vaikkapa kiusaamisesta, ei sen pidä olla mikään tabu.

Mutta se, että sitä tuodaan joka keskusteluun esiin on niin rasittavaa. Sillon kun puhutaan kevyemmistä aiheista, on todella vaikea poistua keskustelusta, kun joku pudottaa tuollaisen pommin. Jos taas keskustelu on alkanut vakavammin, voi itse valita haluaako ja jaksaako tänään ollaan mukana sellaisen aiheen käsittelyssä.

Vierailija

Ihmiset ei vaan tajuu, että puhuvat koko ajam jostain jutusta. Jotkut puhuu lapsista, jotkut töistä, jotkut eläimistä. Ei osaa keskustella muuta pätkääkään.

Vierailija

Ninpä. Kerroin vastaavasta tapauksesta tuolla toisessa langassa, mutta se näyttää hyytyneen.

Yhdellä työkavereistani on omien puheidensa mukaan kiusaamistaustaa (siis tullut kiusatuksi) ja valitettavasti on todettava että ainakin hänen kohdallaan se näkyy toistuvasti negatiivisella tavalla, erityisesti siis se ettei hän osaa päästää siitä irti. Usein hän satunnaisilla hetkillä näkee tarpeelliseksi kaapata koko keskustelun itselleen ruveten vaahtoamaan jostain kiusaamiskokemuksestaan kun muut tuijottavat ällikällä lyötynä vieressä kun (pahimmillaan) palaverin loppukeskustelu kääntyikin luennoksi siitä miten seiskaluokalla pojat kutsuivat häntä läskiksi bussissa.

Ikäviä kokemuksia toki, mutta niistä jankkaaminen parinkymmenen vuoden jälkeen jossain työyhteisön tilanteessa ei ole mitenkään hedelmällistä, lisäksi kokemukset ovat aika samanlaisia mitä moni muukin on kokenut eikä suinkaan mitään maailmaa mullistavia kuten hän asian esittää (enkä ihmisen tuntien todellakaan usko että yhtään vähättelisi näistä kertoessaan, pikemminkin päinvastoin).

Kyllä se on niin, että normaali ihminen käsittelee nämä asiat jo nuorena ja jos ei itsekseen pysty pääsemään niistä yli, hakeutuu terapiaan. Sitten on tämä porukka joka takertuu niihin kiinni ja rakentaa minäkuvansa sen ympärille, ja he sitten ovat monella tapaa vaikeita esim. juuri työyhteisössä.

Vierailija

Märehtivä terapia ei ole aloituksessa kuvaillun kaltaiselle henkilölle oikea vaihtoehto ja on luultavasti vain lisännyt taipumusta pysyä menneisyydessä. Terapia oli märehtimiseen kannustavaa vielä 20 vuotta sitten. Nykyään ratkaisukeskeinen ja tulevaisuuteen keskittyvä terapia on usein jo vähän parempi vaihtoehto menneisyydessä vellovalle.

Märehtivät suuntaukset ovat petollisia, koska aluksi puhuminen tuntuu auttavan ja ongelmiaan yrittää mielellään "käsitellä". Oikeasti on olemassa asioita, jotka eivät puhumalla ratkea ja niistä on vain jatkettava eteen päin ja panostettava parempaan tulevaisuuteen ja itsetuntoon. Kohdallani terapia hidasti tämän tajuamista. Etenkin nuo perinteiset suuntaukset.

  • ylös 14
  • alas 2
Vierailija

Kiusaaminen on vakava ja hirveä asia, mutta sitä en ymmärrä enkä usko, että 95% suomalaisista julkkiksista ja julkkistyrkyistä ( muusikot, kirjailijat, näyttelijät jne.) olisivat muka olleet kiusattuja.

Tuntuu kuin ihan jokainen selittäisi kyynel silmäkulmassa hirvittävää koulukiusaamista.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Itse olen kovasti koulukiusattu enkä ikinä puhu siitä kenellekkään. En edes puhunut kotona kuin vasta aikuisena. Kiusaaminen tuhosi elämäni, olisi varmasti ollut järkevää puhua lapsena jollekin. Enkä ikinä ole ollut missään terapiassa. Toisaalta ymmärrän tuttuasi mutta eihän tuo vellominen asiaa muuta.

Identiteettiä ei rakenneta, se rakentuu.
Psykoterapeutit väittää että unohtaa voi vaan muistamalla. Ehkä hekin osaltaan pitkittävät ja vaikeuttavat toipumista.
Ja totta on että kiusaamista ei voi kokonaan unohtaa, siksi se pitää ehdottomasti kieltää.

Vierailija

Minulle tulee vieläkin hyvä olo kun tulen kotiin. Samanlainen olo oli kun tulin koulusta kotiin ja enää ei kiusattu.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Itse olen kovasti koulukiusattu enkä ikinä puhu siitä kenellekkään. En edes puhunut kotona kuin vasta aikuisena. Kiusaaminen tuhosi elämäni, olisi varmasti ollut järkevää puhua lapsena jollekin. Enkä ikinä ole ollut missään terapiassa. Toisaalta ymmärrän tuttuasi mutta eihän tuo vellominen asiaa muuta.

En minäkään puhunut. Häpesin puhua siitä.

Vierailija

Tuttuni on tällainen. Kolmikymppinen nainen, äiti, joka tekee someen suht tasaisin väliajoin päivityksiä surullisien kuvien kera siitä miten rumasti häntä kiusattiin lapsena ja nuorena koulussa. Erikoista tässä on (kiusaamistraumaa vähättelemättä) se miten kyseinen ihminen on itse lähipiirilleen aivan hirvittävän ilkeä. Hän puhuu ex-miehensä kumppanista ihan hirveitä asioita, haukkuu ja parjaa. Mitään vikaa hänessä itsessään ei ole. Eksän kanssa hoitavat lapset tasan puoliksi ja mies maksaa hyvin lasten juttuja jne, mitään hätää ei kellään ole. Haukkuu miestä ja syyttelee kaikkia muita kaikesta. Sit ihmettelee miten hänestä tuntuu että häntä pidetään raskaana ihmisenä.

Sivut

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla