Lue keskustelun säännöt.
Tyhjä olo
03.09.2021 |
Mitä tämä on?
Minulta hävisi ilo ja positiiviset tunteet joitakin vuosia sitten. En ole enää kiinnostunut mistään. En jaksa kuunnella musiikkia, puhua ääneen, kävellä, olla iloinen mistään, käydä ystävieni luona, syödä, mikään ei naurata.. Olen myös hieman masentunut. Minua pelottaa että minun persoonani jotenkin kuolee pois. Miten tästä pääsee eroon?
Vuosi vuodelta huomaan, että lojun enemmän ja enemmän jähmettyneenä samassa sohvan nurkassa. Kävelyt ym olen lopettanut. Ennen liikuin. Ja rakastin ruuan laittoa, nyt ihan sama, vähimmällä vaivalla ruokin lapset 8v, 11v ja 13v.
Kommentit (18)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Odota vielä muutama vuosi ennen, kuin haet apua. Lapsesi eivät vielä ole äidin zombeilusta tarpeeksi häiriintyneitä.
Mistä sitä apua saa ja miten? Kävin tt-lääkärissä ja sain Venlafaksiinia. Lopetin sen puolen vuoden päästä, kun ei se vaikuttanut oloon mitenkään. Gyne asensi kierukan, koska rauta-arvot oli huonot, mutta ei sekään tunnu auttavan tähän tyhjyyteen. Olen vain niin kyynistynyt koko elämään, että en ymmärrä miksi täällä pitäisi ylipäätään olla. Lasten vuoksi toki yritän parhaani. Puolisolla on jotenkin koko ajan niin tilaa vieviä asioita, että nämä mun epämääräiset olot ei koskaan ehdi luupin alle. Töitä kyllä teen liiaksikin.
Kuka tekee kolme lasta ilman miestä ja parisuhdetta niin sellaista naista ei ota kukaan niin että elä yksin suoraan sanottuna. Kaikilla lapsillako eri isä ja veronmaksajat elättävät niin että tuskin kukaan siittäjistä maksaa elatusmaksuja.
Ei ole varmasti mitään ammattia vaan elätät itsesi yhteiskunnan tuilla kokonaan. Ei ikään ihme ettet kelpaa kenellekkään.
Onko ketään kelle voit noista asioista jutella? Onko sinulla kiinnostusta mihinkään, edes vähän? Esim ystävien näkemistä silloin tällöin, metsässä Kävely, luonto? Itse olen tunnistanut aikanaan hyvin saman tyyppistä oloa. Sain kuitenkin kiinni asioista, mitkä ymmärsin vaikuttaneeni tyhjän olon syntymiseen ja sain alettua käsitellä niitä, itsekseni sekä muutaman ystävän kanssa.
Myös liikunta jäi vaikka olin ennen hyvin aktiivinen ja sain liikunnasta hyvää oloa, yleensäkin koko arki tuntui pakkopullalta ja asioiden aloittaminen oli hankalaa enkä oikein saanut miståän nautintoa. Ehkä jotain masennusta saattoi olla myös.
Mutta sen asioiden kohtaamisen ja työstämisen lisäksi aloin vaan pakottaa itseäni tekemään jotain, aloin käydä lenkillä metsäpoluilla, kuuntelin samalla podcasteja. Sain pikkuhiljaa oloa paremmaksi. Kävin kirjastossa, lainasin kirjoja luettavaksi. Toki myös itseä kuunnelen niin että levolle jää tilaa. Nyt tuntuu että oma vointi on mennyt parempaan suuntaan ja olen alkanut saamaan kiinni vanhoista liikuntaharrastuksistakin,ja saanut niistä hyvää oloa. Voisiko sulla olla joku ihan oma juttu, mitä harrastaisit tai tekisit? Ja muista että yksin ei tarvitse sinnitellä, apua on tarjolla. Ei varmaan mitään hokkuspokkus juttuja olekaan, mutta edes jotain muutosta, vähän kerrallaan. Voimia! Älä luovuta!
Jos jää sohvan nurkkaan. Ei ole ihme että tulee tyhjä olo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Odota vielä muutama vuosi ennen, kuin haet apua. Lapsesi eivät vielä ole äidin zombeilusta tarpeeksi häiriintyneitä.
Mistä sitä apua saa ja miten? Kävin tt-lääkärissä ja sain Venlafaksiinia. Lopetin sen puolen vuoden päästä, kun ei se vaikuttanut oloon mitenkään. Gyne asensi kierukan, koska rauta-arvot oli huonot, mutta ei sekään tunnu auttavan tähän tyhjyyteen. Olen vain niin kyynistynyt koko elämään, että en ymmärrä miksi täällä pitäisi ylipäätään olla. Lasten vuoksi toki yritän parhaani. Puolisolla on jotenkin koko ajan niin tilaa vieviä asioita, että nämä mun epämääräiset olot ei koskaan ehdi luupin alle. Töitä kyllä teen liiaksikin.
Hanki jotain harrastuksia ja lopeta valittaminen. Juu ja vielä lapsia että silleen. Jospa alapäästä voisi ylentyä yläpäähän ja alkaa kehittää yläpäätään.
Mene töihin niin saat sisältöä elämääsi ja tienaamaan itse elintasosi. Nyt kun elätät itsesi kolmella kakaralla ja veronmaksajien tuilla niin sinua ei arvosta kukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko ketään kelle voit noista asioista jutella? Onko sinulla kiinnostusta mihinkään, edes vähän? Esim ystävien näkemistä silloin tällöin, metsässä Kävely, luonto? Itse olen tunnistanut aikanaan hyvin saman tyyppistä oloa. Sain kuitenkin kiinni asioista, mitkä ymmärsin vaikuttaneeni tyhjän olon syntymiseen ja sain alettua käsitellä niitä, itsekseni sekä muutaman ystävän kanssa.
Myös liikunta jäi vaikka olin ennen hyvin aktiivinen ja sain liikunnasta hyvää oloa, yleensäkin koko arki tuntui pakkopullalta ja asioiden aloittaminen oli hankalaa enkä oikein saanut miståän nautintoa. Ehkä jotain masennusta saattoi olla myös.
Mutta sen asioiden kohtaamisen ja työstämisen lisäksi aloin vaan pakottaa itseäni tekemään jotain, aloin käydä lenkillä metsäpoluilla, kuuntelin samalla podcasteja. Sain pikkuhiljaa oloa paremmaksi. Kävin kirjastossa, lainasin kirjoja luettavaksi. Toki myös itseä kuunnelen niin että levolle jää tilaa. Nyt tuntuu että oma vointi on mennyt parempaan suuntaan ja olen alkanut saamaan kiinni vanhoista liikuntaharrastuksistakin,ja saanut niistä hyvää oloa. Voisiko sulla olla joku ihan oma juttu, mitä harrastaisit tai tekisit? Ja muista että yksin ei tarvitse sinnitellä, apua on tarjolla. Ei varmaan mitään hokkuspokkus juttuja olekaan, mutta edes jotain muutosta, vähän kerrallaan. Voimia! Älä luovuta!
Kiitos! Nämä oli hyviä ajatuksia.
Minulla on mies, jonka kanssa juttelen, mutta tuntuu, että hän kääntää aina keskustelut äkkiä itseensä, niin että "jään jyrän alle" kun hän purkaa omia tuntojaan, näkemyksiään ja lapsuuttaan. Hän on hyvä mies, mutta himpun verran itsekeskeinen. Ystävät on jääneet elämästä noin viisi vuotta sitten: elämään ei mahdu muuta kuin työ ja muut velvollisuudet. Sitten vain möllötän pää tyhjänä.
Harrastuksen aloitus tuntuu ihan utopistiselta ajatukselta, perhe vaatii sen verran, että en voisi kuvitella lähteväni yksin mihinkään pariksi tunniksi huvittelemaan. Pitäisi olla joku sellainen, mihin perhettä voisi ottaa mukaan. Mies ahdistuu jos olen pois ja sitten alkaa ilmapiiri kiristyä ja lapsille valitus ym. Ja sitä en jaksa.
Mitä ihmettä nämä kommentit on, että en kävisi töissä tai minulla ei olisi puolisoa? Kyllä, käyn töissä ja varsin vaativassa työssä olenkin. Ja lasten isä on tiukasti elämässäni kiinni. Viikonloppuisin teen hänenkin töitään.
Mutta huomio on tässä oli ilottomassa olotilassa. Ja apaattisessa möllöttämisessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ketään kelle voit noista asioista jutella? Onko sinulla kiinnostusta mihinkään, edes vähän? Esim ystävien näkemistä silloin tällöin, metsässä Kävely, luonto? Itse olen tunnistanut aikanaan hyvin saman tyyppistä oloa. Sain kuitenkin kiinni asioista, mitkä ymmärsin vaikuttaneeni tyhjän olon syntymiseen ja sain alettua käsitellä niitä, itsekseni sekä muutaman ystävän kanssa.
Myös liikunta jäi vaikka olin ennen hyvin aktiivinen ja sain liikunnasta hyvää oloa, yleensäkin koko arki tuntui pakkopullalta ja asioiden aloittaminen oli hankalaa enkä oikein saanut miståän nautintoa. Ehkä jotain masennusta saattoi olla myös.
Mutta sen asioiden kohtaamisen ja työstämisen lisäksi aloin vaan pakottaa itseäni tekemään jotain, aloin käydä lenkillä metsäpoluilla, kuuntelin samalla podcasteja. Sain pikkuhiljaa oloa paremmaksi. Kävin kirjastossa, lainasin kirjoja luettavaksi. Toki myös itseä kuunnelen niin että levolle jää tilaa. Nyt tuntuu että oma vointi on mennyt parempaan suuntaan ja olen alkanut saamaan kiinni vanhoista liikuntaharrastuksistakin,ja saanut niistä hyvää oloa. Voisiko sulla olla joku ihan oma juttu, mitä harrastaisit tai tekisit? Ja muista että yksin ei tarvitse sinnitellä, apua on tarjolla. Ei varmaan mitään hokkuspokkus juttuja olekaan, mutta edes jotain muutosta, vähän kerrallaan. Voimia! Älä luovuta!Kiitos! Nämä oli hyviä ajatuksia.
Minulla on mies, jonka kanssa juttelen, mutta tuntuu, että hän kääntää aina keskustelut äkkiä itseensä, niin että "jään jyrän alle" kun hän purkaa omia tuntojaan, näkemyksiään ja lapsuuttaan. Hän on hyvä mies, mutta himpun verran itsekeskeinen. Ystävät on jääneet elämästä noin viisi vuotta sitten: elämään ei mahdu muuta kuin työ ja muut velvollisuudet. Sitten vain möllötän pää tyhjänä.
Harrastuksen aloitus tuntuu ihan utopistiselta ajatukselta, perhe vaatii sen verran, että en voisi kuvitella lähteväni yksin mihinkään pariksi tunniksi huvittelemaan. Pitäisi olla joku sellainen, mihin perhettä voisi ottaa mukaan. Mies ahdistuu jos olen pois ja sitten alkaa ilmapiiri kiristyä ja lapsille valitus ym. Ja sitä en jaksa.
Kuulostaa että taidat olla aika lailla loukussa kotona perheen ja miehen ehdoilla. Etkä ehkä koe tulevasi tarpeeksi kuulluksi tai että sun tarpeitasi huomioidaan? Jos kotoa lähteminen esim harrastukseen on täysin poissuljettu, niin onko jotain omaa juttua mitä voisit kotona tehdä? Esim yrittää viritellä sitä ruoanlaittoa tai leipomista? Tai sitten tosiaan vaikka yhdessä lasten /perheen kanssa, joku laavuretki tai yhdessä pelaamista, pitsan tekoa, leffaa tms? Tuntuu että oot nyt aika yksin omassa kuplassa ja vellot tuossa ikävässä olossa. Jos ystäviä on vaikea tavata, voisiko vaikka joskus edes soitella tai laitella viestiä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko ketään kelle voit noista asioista jutella? Onko sinulla kiinnostusta mihinkään, edes vähän? Esim ystävien näkemistä silloin tällöin, metsässä Kävely, luonto? Itse olen tunnistanut aikanaan hyvin saman tyyppistä oloa. Sain kuitenkin kiinni asioista, mitkä ymmärsin vaikuttaneeni tyhjän olon syntymiseen ja sain alettua käsitellä niitä, itsekseni sekä muutaman ystävän kanssa.
Myös liikunta jäi vaikka olin ennen hyvin aktiivinen ja sain liikunnasta hyvää oloa, yleensäkin koko arki tuntui pakkopullalta ja asioiden aloittaminen oli hankalaa enkä oikein saanut miståän nautintoa. Ehkä jotain masennusta saattoi olla myös.
Mutta sen asioiden kohtaamisen ja työstämisen lisäksi aloin vaan pakottaa itseäni tekemään jotain, aloin käydä lenkillä metsäpoluilla, kuuntelin samalla podcasteja. Sain pikkuhiljaa oloa paremmaksi. Kävin kirjastossa, lainasin kirjoja luettavaksi. Toki myös itseä kuunnelen niin että levolle jää tilaa. Nyt tuntuu että oma vointi on mennyt parempaan suuntaan ja olen alkanut saamaan kiinni vanhoista liikuntaharrastuksistakin,ja saanut niistä hyvää oloa. Voisiko sulla olla joku ihan oma juttu, mitä harrastaisit tai tekisit? Ja muista että yksin ei tarvitse sinnitellä, apua on tarjolla. Ei varmaan mitään hokkuspokkus juttuja olekaan, mutta edes jotain muutosta, vähän kerrallaan. Voimia! Älä luovuta!Kiitos! Nämä oli hyviä ajatuksia.
Minulla on mies, jonka kanssa juttelen, mutta tuntuu, että hän kääntää aina keskustelut äkkiä itseensä, niin että "jään jyrän alle" kun hän purkaa omia tuntojaan, näkemyksiään ja lapsuuttaan. Hän on hyvä mies, mutta himpun verran itsekeskeinen. Ystävät on jääneet elämästä noin viisi vuotta sitten: elämään ei mahdu muuta kuin työ ja muut velvollisuudet. Sitten vain möllötän pää tyhjänä.
Harrastuksen aloitus tuntuu ihan utopistiselta ajatukselta, perhe vaatii sen verran, että en voisi kuvitella lähteväni yksin mihinkään pariksi tunniksi huvittelemaan. Pitäisi olla joku sellainen, mihin perhettä voisi ottaa mukaan. Mies ahdistuu jos olen pois ja sitten alkaa ilmapiiri kiristyä ja lapsille valitus ym. Ja sitä en jaksa.Kuulostaa että taidat olla aika lailla loukussa kotona perheen ja miehen ehdoilla. Etkä ehkä koe tulevasi tarpeeksi kuulluksi tai että sun tarpeitasi huomioidaan? Jos kotoa lähteminen esim harrastukseen on täysin poissuljettu, niin onko jotain omaa juttua mitä voisit kotona tehdä? Esim yrittää viritellä sitä ruoanlaittoa tai leipomista? Tai sitten tosiaan vaikka yhdessä lasten /perheen kanssa, joku laavuretki tai yhdessä pelaamista, pitsan tekoa, leffaa tms? Tuntuu että oot nyt aika yksin omassa kuplassa ja vellot tuossa ikävässä olossa. Jos ystäviä on vaikea tavata, voisiko vaikka joskus edes soitella tai laitella viestiä?
Lasten kanssa varmaan joku ulkopuuha voisi olla ratkaisu. En pysty lukemaan mitään töiden jälkeen, vaikka ennen rakastin lukemista ja luin kaiken mitä käsiini sain, jopa saksankielisen kätilöiden oppikirjan, vaikka en ole alalla. :)
Ystäville en oikein enää soitella, kun aikaa on ehtinyt kulua ja jotenkin näin tyhjällä takilla tuntuu ettei ole mitään sanottavaa. No nyt ainakin aloitin sillä, että kerroin miehelle että en jaksa enää olla hänen psykologina ja hänen on pakko ostaa ulkopuoliselta kuunteluaikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuka tekee kolme lasta ilman miestä ja parisuhdetta niin sellaista naista ei ota kukaan niin että elä yksin suoraan sanottuna. Kaikilla lapsillako eri isä ja veronmaksajat elättävät niin että tuskin kukaan siittäjistä maksaa elatusmaksuja.
Ei ole varmasti mitään ammattia vaan elätät itsesi yhteiskunnan tuilla kokonaan. Ei ikään ihme ettet kelpaa kenellekkään.
Vakiorölli voimaannuttaa itseääään.
Vierailija kirjoitti:
Mene töihin niin saat sisältöä elämääsi ja tienaamaan itse elintasosi. Nyt kun elätät itsesi kolmella kakaralla ja veronmaksajien tuilla niin sinua ei arvosta kukaan.
Kukahan tinua avvottaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni vähän sama tilanne. Mitään ei oikein jaksa ja mikään ei huvita. Töiden jälkeen teen pakolliset ruokahommat ja sitten vaan olen. Vielä vuosi sitten kävin lähes päivittäin lenkillä, näin ystäviä, jopa harrastin jne. Omalla kohdallani veikkaan syyksi koronaväsymystä. Vuoden aikana on ollut karanteeneja, peruuntuneita suunnitelmia ja muutenkin yleinen tunnelma on jotenkin ankea. Töissä on painettu koko ajan, mutta kaikki virkistys töissä kuten yhteiset lounaat, kahvitauot, Tyhyt yms on kielletty. Omassa työssäni näkyy myös korona ajan aiheuttama pahoinvointi yhteiskunnassa.
Vierailija kirjoitti:
Itselläni vähän sama tilanne. Mitään ei oikein jaksa ja mikään ei huvita. Töiden jälkeen teen pakolliset ruokahommat ja sitten vaan olen. Vielä vuosi sitten kävin lähes päivittäin lenkillä, näin ystäviä, jopa harrastin jne. Omalla kohdallani veikkaan syyksi koronaväsymystä. Vuoden aikana on ollut karanteeneja, peruuntuneita suunnitelmia ja muutenkin yleinen tunnelma on jotenkin ankea. Töissä on painettu koko ajan, mutta kaikki virkistys töissä kuten yhteiset lounaat, kahvitauot, Tyhyt yms on kielletty. Omassa työssäni näkyy myös korona ajan aiheuttama pahoinvointi yhteiskunnassa.
Voimia sinullekin! Tuntuu kyllä, että korona on passivoinut entisestään, kun joka asiassa pitää huomioida epävarmuustekijät ja se on johtanut siihen, että ihmiset ei enää edes halua tehdä suunnitelmia, kun ei tiedä toteutuuko mikään. Lasten kanssa tykkäsin ennen käydä teatterissa ja lasten konserteissa. Nyt tietenkin sellaiset on olleet kielletty. Ja toisaalta en kehtaa mennä mihinkään väkiryhmään muutenkaan etten levitä tautia (ihan jo työpaikankin tilanteen vuoksi, olen esimiesasemassa ja pitää olla joka suuntaan diskreetti, turvallinen ja esimerkki).
Välillä mietin, että onko tämä alkava muistisairaus, kun elämä on imetty minusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Odota vielä muutama vuosi ennen, kuin haet apua. Lapsesi eivät vielä ole äidin zombeilusta tarpeeksi häiriintyneitä.
Mistä sitä apua saa ja miten? Kävin tt-lääkärissä ja sain Venlafaksiinia. Lopetin sen puolen vuoden päästä, kun ei se vaikuttanut oloon mitenkään. Gyne asensi kierukan, koska rauta-arvot oli huonot, mutta ei sekään tunnu auttavan tähän tyhjyyteen. Olen vain niin kyynistynyt koko elämään, että en ymmärrä miksi täällä pitäisi ylipäätään olla. Lasten vuoksi toki yritän parhaani. Puolisolla on jotenkin koko ajan niin tilaa vieviä asioita, että nämä mun epämääräiset olot ei koskaan ehdi luupin alle. Töitä kyllä teen liiaksikin.
Terapia voisi olla pelkkien lääkkeiden sijaan paikallaan. Kannattaa rampata siellä lääkärissä sinnikkäästi ja vaatia aikaa psykiatrille ja jatkohoitoon.
Omahoitona kotona voi harrastaa meditaatiota, mietiskelyä ja itsetutkiskelua. Onko sinulla mitään käsitystä, mikä sinua latistaa? Yleinen uupumus kaikkeen (kolmessa lapsessa iso homma) vaiko jotkin tietyt tapahtumat elämän varrelta?
Jos jotain satut löytämään, mikä antaa ilon tunteita niin kannattaa tarttua siihen. Pienin askelin, päivä kerrallaan ja ottaa määränpääksi, että haluaa tästä nykyisestä olotilasta pois!
Tsemppiä ja älä jää yksin tämän kanssa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Odota vielä muutama vuosi ennen, kuin haet apua. Lapsesi eivät vielä ole äidin zombeilusta tarpeeksi häiriintyneitä.
Mistä sitä apua saa ja miten? Kävin tt-lääkärissä ja sain Venlafaksiinia. Lopetin sen puolen vuoden päästä, kun ei se vaikuttanut oloon mitenkään. Gyne asensi kierukan, koska rauta-arvot oli huonot, mutta ei sekään tunnu auttavan tähän tyhjyyteen. Olen vain niin kyynistynyt koko elämään, että en ymmärrä miksi täällä pitäisi ylipäätään olla. Lasten vuoksi toki yritän parhaani. Puolisolla on jotenkin koko ajan niin tilaa vieviä asioita, että nämä mun epämääräiset olot ei koskaan ehdi luupin alle. Töitä kyllä teen liiaksikin.
Terapia voisi olla pelkkien lääkkeiden sijaan paikallaan. Kannattaa rampata siellä lääkärissä sinnikkäästi ja vaatia aikaa psykiatrille ja jatkohoitoon.
Omahoitona kotona voi harrastaa meditaatiota, mietiskelyä ja itsetutkiskelua. Onko sinulla mitään käsitystä, mikä sinua latistaa? Yleinen uupumus kaikkeen (kolmessa lapsessa iso homma) vaiko jotkin tietyt tapahtumat elämän varrelta?
Jos jotain satut löytämään, mikä antaa ilon tunteita niin kannattaa tarttua siihen. Pienin askelin, päivä kerrallaan ja ottaa määränpääksi, että haluaa tästä nykyisestä olotilasta pois!
Tsemppiä ja älä jää yksin tämän kanssa!
Kiitos, yritän jotenkin lähteä tätä ratkomaan. Huomasin jossain vaiheessa, että olen myös fyysisesti tunnoton. En tunne omaa kosketustani. Joku outo riivaa, kun ymmärtäisi että mikä.
Vastoinkäymisiä on ollut elämässäni paljon, tosi rankkojakin. Ehkä nekin kummittelee. (Juoppohullu isä ja lapsuuden suurperhe, tapaturmainen onnettomuus, ja omassa perheessä yksi vakava sairaus pari vuotta sitten, rankkoja tilanteita töissä ja huoli töiden jatkuvuudesta, miehen mikropettäminen)
Odota vielä muutama vuosi ennen, kuin haet apua. Lapsesi eivät vielä ole äidin zombeilusta tarpeeksi häiriintyneitä.