Kun ei ole ketään, joka välittäisi

Mulla oli vähän samankaltainen tilanne, tosin sillä erolla että on rakastavat vanhemmat ja sisarukset. Menetin monia rakkaimpia ystäviäni ja oli just sellanen olo, ettei kuulunut mihinkään. Niinpä pakkasin tavarani ja lähdin ulkomaille ja löysin itseni uudelleen :) olisiko sun mahdollista kokeilla jotain tollasta?

Toi on tosi hirveä tilanne, varsinkin vanhempana on niin vaikea päästä uusiin kaveriporukoihin sisälle :( paljon tsemppiä ja jaksamista, koskaan ei tiedä kehen saatat törmätä :)

Kuulostaapa kamalalta :( Eikö siellä pilateksessa käy ketään kenen kanssa voisi kaveerata?

Mistä olet? Mä ryhdyn sun kaveriksi! :)

Ei mullakaan ole ketään kaveria. Lapsia on ja kusipääksi muuttunut mies joka ei mua päästä mihinkään missä voisin kavereita saada. Ja pari vanhaa tuttua on mutta ei heitä hyväksy.

[quote author="Vierailija" time="09.10.2014 klo 01:23"]

Mistä olet? Mä ryhdyn sun kaveriksi! :)

[/quote]

Helsingistä

Jos minun äitini sanoisi noin, tempaisisin varmaan turpaan. Onneksi se ei tuollaista sano, vaikka kaikenlaista laukookin. Äitiparallani kun ei ole oikein lujat luut.

Mitä jos kuitenkin alkaisit niitä sisaruksiasi pommittaa ja kertoisit tilanteestasi. Äitisi kaipaisi ehkä muutaman hyvin suoran sanan. Jos hänestä ei ole niitä vastaanottamaan, ehkä sisarukset kykenisivät antamaan sinulle näkökulmaa asioihin. Perheenne voi olla helkkarinmoinen rauniokasa, mutta sellaisissakin saatetaan jonkinlaista inhimillistä lämpöä onnistua raapimaan kasaan kun oikein yritetään.

Terapiaan?

Vaikea luottaa kehenkään, kun oma perhekään ei ole pitänyt minään. Välillä luulen löytäneeni kivan kaverin mutta aina siihenkin tulee joku asia, joka vie hänet mennessään. Olen todella kateellinen teille, joilla on lapsuudesta asti rinnalla kulkeneita ystäviä.

[quote author="Vierailija" time="09.10.2014 klo 02:05"]

Jos minun äitini sanoisi noin, tempaisisin varmaan turpaan. Onneksi se ei tuollaista sano, vaikka kaikenlaista laukookin. Äitiparallani kun ei ole oikein lujat luut.

Mitä jos kuitenkin alkaisit niitä sisaruksiasi pommittaa ja kertoisit tilanteestasi. Äitisi kaipaisi ehkä muutaman hyvin suoran sanan. Jos hänestä ei ole niitä vastaanottamaan, ehkä sisarukset kykenisivät antamaan sinulle näkökulmaa asioihin. Perheenne voi olla helkkarinmoinen rauniokasa, mutta sellaisissakin saatetaan jonkinlaista inhimillistä lämpöä onnistua raapimaan kasaan kun oikein yritetään.

Terapiaan?

[/quote]

Voi herranjumala. Jos äiti sanoo lapselleen noin, niin ainoa oikea ratkaisu on jättää tuollainen äiti omaan arvottomuuteensa ja kerta kaikkiaan leikata hänet pois elämästään lopullisesti. Jos on noin paska äiti, on paska äiti, eikä se millään sairaalla kerjäämiselläkään ikinä tule paremmaksi muuttumaan, joten on todellakin parasta tajuta se, käsitellä se, surra se ja olla vaikka ihan yksinkin maailmassa jonkin aikaa, mutta sitten terveemmältä pohjalta ajan myötä saada kasaan ihmisuskoa, joka saattaa poikia hyviäkin ihmissuhteita ihan muista kuin sukulaisista.

Harmilista ja surullista että olet joutunut kokemaan tuollaista. Kun on oikein yksin ja vaikeata, voi avautua ihan uusi maailma, tarkoitus johon kiinnittyä. Sosiaalinen elämä on tärkeää toki, mutta ei välttämätön. Olen kokenut samaa ja olen herkistynyt, yritän hakea magiasta ja henkisyydestä voimaa. Aavistukset ja intuitiota voi kehittää; voi jopa oppia tunnistamaan hyvän ihmisen, sellaisen jossa on samaa. Silloin täytyy tehdä itse töitä tavoittaakseen tuon ihmisen-käytännössä ota yhteyttä ja ole juuri vain oma itsesi. Rakkaus ja läheiset ei aina tule niiltä joilta sitä odottaa, mutta voi olla sellaisia henkilöitä jotka sun polullas tulee vastaan, tartu niihin. Ehkä auttaa jos on harrastuksia juurikin ja sieltä voi samantyylisiä ihmisiä löytää. Mutta sulla on lahja, se on se aika kun olet yksin, tutustu itseesi ensin, niin tiedät kuka voisi olla samankaltainen. Tsemppiä!

Vieläkö olet, ap, paikalla? :)

Tarinasi kuulostaa niin surulliselta. Oletko siis joutunut elämään tuollaisen äidin kanssa? Onko hän aina ollut tuollainen sinua kohtaan? Tiedätkö miksi hän käyttäytyy noin?

Noinhan ne ongelmat jatkuu sukupolvesta toiseen... Minullakin on kaikenlaisia ongelmia ollut perheessä, mutta sun elämäsi on ehkä ollut vielä kamalampaa. Minullakin on äiti, joka ei aina välitä, sillä hänellä on mielenterveysongelmia. Myös minun isäni on alkoholisti, mutta ainakin hän joskus yrittää olla hyvä isä... Veli elää omaa elämäänsä jne. Myös mulla on ollut joskus ollut aika yksinäistä. Olen joutunut vanhempien takia elämään lastenkodissa...

Meillä voisi olla paljon puhuttavaa keskenämme... Mäkin soitin ennen pianoa. :) Se on vaan jäänyt vuosien varrella... Olis kiva alottaa uudelleen. :) Jos olet vielä täällä, etkä ole provo, niin tahtoisin tutustua suhun. :)

Itse olen rajannut vanhempani kokonaan elämästäni ulos. Äitini oli väkvialtainen henkisesti ja fyysisesti, nyt on sitten yksinään kun ei kukaan lapsista halua ko. hirviön kanssa enää olla missään tekemisissä.

Isälleni myös viinakset maistuvat ja niitä kitataan siihen malliin, että loppukuusta aina pydellään rahaa lainaksi milloin milläkin verukkeella. Pitkään onnistui minua huijaamaan, kunnes lopulta jäi kiinni siitä, että lainaamani rahat menivät viinaan. Olin tuolloin muutenkin pienituloinen, mutta ukko tiesi että autan aina jos joku on vaikeuksissa ja käytti tätä todella törkeästi hyväkseen. Nyt en pidä enää yhteyttä ja hän kehtaa vielä ihmetellä, miksi olen näin ilkeä ja paha ihminen.

Suosittelen samaa. Aikamoinen taakka putoaa harteilta, kun tajuaa ettei vanhempi yksinkertaisesti saa terrorisoida lapsensa elämää tuolla tavalla ja ettei tuollaista vanhempaa ole pakko pitää mukana elämässään.

Mulla vähän sama. Vanhempani hylkäsivät minut vuosia sitten kun seurustelin vastoin heidän tahtoaan ulkomaalaisen miehen kanssa ja "häpäisin koko suvun". En ole ollut tekemisissä heidän kanssaan 7 vuoteen, enkä usko että enää koskaan olen. Veljeni kanssa välillä Skypettelen, mutta hän asuu Saksassa, on vaimo ja 4 lasta, ei olla sen takia kovin läheisiä. 

Yhtään ystävää tai kaveria minulla ei ole. Ei yhtään ihmissuhdetta ollenkaan. Koira on ainoa sosiaalinen suhteeni, onneksi on edes se. Olen jo 40 v ja aina olen ollut yksinäinen. Olen jo oppinut hyväksymään kohtaloni ja pärjään. Eihän tämä optimaalnen tapa elää ole, mutta sellainen on "omituisen" ihmisen osa, ettei laumoihin huolita. En nyt useimmiten tunne kärsiväni yksinäisyydestä, paitsi joskus juhlapyhinä.

Teitä, meitä, on niin, niin kovin monia. Paradoksaalisesti nyt internetin kulta-aikana kollektiivinen yksinäisyys on nähdäkseni vain lisääntynyt. Se on väärin, äärettömän surullista ja luonnotonta- ei ihmistä ole luotu olenaan yksin, mehän olemme laumaeläimiä.
Suomi on täynnä kivoja ihmisiä, kivoja ja mukavia ja yksinäisiä myös ja uskallan väittää että lähes jokainen haluaisi ystäviä ja vuorovaikutusta, saada toinen ihminen nauramaan ja tuntemaan itsensä hyväksi ja hyväksytyksi. Joten älä luovu toivosta, mikä tänään on näin voi jo huomenna tai kuukauden tai vuoden kuluttua olla aivan toisin.
Periksi ei saa antaa, ei vaipua apatiaan tai katkeroitua.

Jos rakastut oikein kunolla, niin toivottavasti mieheen, jolla on läheiset välit lapsuuden perheeseensä. Sitten vain irtiotto omista repaleisista juuristasi ja annat sydämesi heille, jotka sen käytöksellään ja teoillansa ansaitsevat. Äläkä mokaa, vaan sinulla on ihan oikeasti oikeus kiintyä heihin ja kertoa menneisyydestäsi!

Rukoilin itselleni tällaista suhdetta, vaikka en olekaan uskovainen sanan varsinaisessa merkityksessä. Tapasin mieheni. Silmät auki! Mitä sinä tahdot? Olet ollut varsin vahva, mutta täytyykö aina vain jaksaa yksin? Sanoin itselleni, että ei täydy, eikä se ollutkaan normaalia perhe-elämää!