Sairaanhoitajaopiskelijan huomio.

Itse mua ärsytti se jatkuva lyttääminen kun kerroin olevani aspergeri ja saattaa vähän näkyä ulospäin. Luulin, että rehellisyys on hyvä asia, mutta taisin olla väärässä. Minä en saanut koskaan sanoa mitään mistään, mutta ohjaajat sai minua moittia ja haukkua kaikesta.  

Kyllä, juuri näin ap! Harjoitteluissa menestyminen riippuu tasan tarkkaan siitä, kuinka hyvin matkit ohjaajaasi ja omaksut hänen työtapansa. Yllättävän harva ohjaaja ymmärtää, että monen asian voi tehdä monella eri tavalla. Ja minäkin olen saanut moitteita siitä, että en kysele riittävästi (otan selvää itse), kun taas toinen ohjaaja sanoi että minut voisi palkata sijaiseksi milloin hyvänsä, koska kykenen itsenäiseen työhön. Tälle ensimmäiselle minun piti käydä lastenosastolla esittämässä millaiseksi olen jäähdyttänyt ja muussannut nielurisaleikkauksesta toipuvan lapsen ruoan. Ja olin silloin viimeisen vuoden opiskelija ja kolmen lapsen äiti (yhdeltä jopa leikattiin risat kesken tuon harjoittelun, minkä ohjaajanikin tiesi).

Neljän opiskeluvuoden (olen th) jälkeen oli niin valmis kehittämään sitä omaa tapaansa tehdä työtä, kun oli ensin neljä vuotta vain jäljitellyt muita. Hyvät harjoittelunohjaajat ovat niin harvassa.

21 lisää vielä: Sisätautiosastolla ohjaajani vaihteli päivittäin. Yhtenä päivänä kävin pistämässä Klexanen ja pistin ohjaajan käytännön mukaan putsaamatta. Seuraavana päivänä toinen ohjaaja ja samalle potilaalle ensin puhdistin, sitten pistin, jälleen ohjaajan tavan mukaan. Potilas varmasti ihmetteli, mutta opiskelijana ei auta kyseenalaistaa vaan tehdä kyselemättä. Vähän niin kuin armeijassa. Saat vähemmän paskaa niskaasi.

14 on lueskellut kommentteja ja pohdin tässä, että varmaan jokainen sairaanhoitaja on kokenut edellä olleet fiilikset opiskelun tai ensimmäisten työvuosien aikana. Siltä, ei välty, etteikö vastaan tulisi ammattitaidottomia kollegoja yhä uudestaan. Sillä tarkoitan nyt tässä yhteydessä heitäkin, jotka kyllä osaavat työnsä, mutteivät kollegiaalisuutta ja työtoverin arvostusta asemasta riippumatta. Pitää olla ammattilainen yhtä hyvin sairaala-apulaisen kuin dosentinkin työkaverina.

Jos teissä opiskelijoissa on ihmisiä, jotka työskentelette mielummin itsenäisesti kuin tiimissä, jos mielummin luotte omia toimintatapoja ja karsastatte hierarkkisuutta, niin suoriutukaa työputkessanne pois perushoidosta kohti erikoisaloja ja yliopistosairaaloita. Mitä "matalammalla" tasolla olette, sen enemmän on takkuilua HENKILÖKEMIOISSA. Mitä ammattitaitoisempia olette, sen merkityksettömämmiksi haihtuvat tittelit.

Mikään em. asioista ei tule ilmaiseksi. On ihan oikeasti tehtävä töitä sen 7 vuotta, ennen kuin voidaan edes puhua jonkinlaisesta oivalluksesta. Ammatillisen kehittymisen alkaa tajuta kunnolla vasta vuosien jälkeen ja oma opiskelijaminä alkaa melkein säälittää... No ei, mutta hellyttävää liikutusta herättää.

Opiskeluajassa on parasta se, että saa ihan rehellisesti olla tyhmä ja kysyä yhä uudestaan. Vastuuta ei ole. Kysykää vaikka sata kertaa. Tietäkää mitä olette menessä tekemään, kun johonkin työhön ryhdytte. Olkaa omalletunnollenne aseptisia. Kun tiedätte, että yön pimeydessäkään tehty pieni hipaisuvirhe ei pääse oman itsetuntonne läpi, on työtä hyvä tehdä. - Pankaa myös mieleen, mikä opiskelijana tuntui hyvältä tai huonolta ja toteuttakaa parastanne sitten, kun itse olette ohjaamassa omia opiskelijoitanne.

Puhdas omatunto on paras pielunen.

Ap, kuulostat kierolta kameleontilta. Olet varmaankin työyhteisössä tuleva mielistelijä ja pelaat korttisi sen mukaan, mikä on eduksi itsellesi.

Jokainen meistä pelaa korttimme työyhteisön mukaan. Kuten hyvin tiedät, tällä naisvaltaisella, kierolla ja kateuden kyllästämällä, selkäänpuukottajien alalla, eivät nynnyt ja ujot sekä arat pärjää, vaan heidät poljetaan jalkoihin. Meitä kovaluonteisia, puolensapitäviä hoitajia tarvitaan, ettei koko ala romahda.