Uhkana uhka

Uhka vai välitön vaara? 

Sirpa Pursiainen (HS 2.10.2014) on huolissaan siitä, että sosiaalityöntekijät menettävät valtaansa nyt, kun sosiaalihuollon lainsäädäntö uudistetaan. Tulkitsen niin, että lainsäätäjä haluaa parantaa suomalaisten mahdollisuutta saada konkreettisia palveluita silkan hallitsemisen sijaan. 

Pursiainen ottaa kantaa ammattikuntansa saavuttamien etujen puolesta:  

Lap­sen kii­reel­li­sen huos­taan­oton kri­tee­rik­si on la­ki­luon­nok­ses­sa esi­tet­ty lau­se­ket­ta "kun huos­taan­oton edel­ly­tyk­set täyt­tyi­si­vät ja lap­si oli­si vä­lit­tö­mäs­sä vaa­ras­sa tai kun lap­sen kii­reel­li­nen huos­taan­ot­to on muu­toin vält­tä­mä­tön ra­joi­tus­ten vuok­si". 


Pursiainen on siis kauhuissaan siitä, että sosiaalityöntekijöiden pitäisi tunnistaa välitön vaara. Mitä ylipäätänsä sitten voidaan tunnistaa, jollei juuri välitön vaara? Eikö juuri sen tunnistaminen ole pitänyt ihmiskunnan hengissä? Taito lienee ihan primitiivisintä osaamista. Lainsäätäjä vaatii nyt tällä uudella linjauksella lastensuojelulta havainnointia. Lailla halutaan torjua arvailu ja ylitulkinta. Niitä nimitetään höperehtimiseksi muilla hallinnonaloilla, mutta lastensuojelussa ammattilaiset saavat rakentaa aavistuksillaan ja subjektiivisella kutinallaan hohdokkaimmat argumenttinsa. 


Nykyinen lastensuojelulaki (40§) puhuu välittömän vaaran sijaan uhasta, joka vakavasti vaarantaa lasta. Pursiainen haluaa pysyä tuossa muotoilussa, uhassa.  

Pursiainen siis tunnistaa uhan, mutta ei välitöntä vaaraa, jota uusi laki edellyttäisi huostaanotolta. Jos matkustaja jää pois bussista pysäkillä, muu liikenne aiheuttaa uhan. Mutta jos matkustaja poistuukin liikkuvasta bussista, hän on välittömässä vaarassa. Se on estettävä. 

Lainsäätäjä on väsynyt siihen, että sosiaalityöntekijät (joille meillä Suomessa päätös huostaanotosta kuuluu) ovat poimineet lastensuojelulain pykälästä 40 työkalukseen "uhan" käsitteen, kun sama lause jatkuu sanoilla "vakavasti vaarantaa". Kuntien sosiaalitoimet katsovat, että pelkkä uhka riittää. Sitä ei pohdita minkä nimisen ja kuinka suuren vaaran kyseinen uhka aiheuttaa. Myös "uhka" saa olla ihan mikä tahansa määrittelemätön aavistus. Käytännössä sitä ei tarvitse määritellä suomalaisten asiakaspapereissa, kun kiireellinen huostaanotto (eli kiireellinen sijoitus) tehdään. Uhka saa olla... no, ihan jotain vain.  

Lainsäätäjä ilmeisesti kokeilee nyt, että löytyisikö "välittömän vaaran" kirjaamiseen paremmin sanoja. Välittömän vaaran oletetaan olevan jotain täsmällisempää kuin jossain lymyävä uhka, jota sosiaalityöntekijä ei osaa määritellä. Väitän, että lastensuojelun hoipertelevat kirjaukset suomalaisten asiakaspapereissa ovat suurempi ongelma kuin ääneen vielä myönnetään. 

Uhka on jotain, joka ei ole realisoitunut.  

Lastensuojelu nappaa lapsen kiireellisesti huostaan, "tutkiakseen uhkaa". 

Sirpa Pursiainen huomauttaa, että kiireellinen huostaanotto on keino saada näyttöä uhasta. Ai että millä tavoin? Eikö uhan poistotalkoissa syntyisi itse uhastakin tietoa? Uhkaa voidaan poistaa vain avohuollon tukitoimin (eli antamalla ihmisille apua), mutta siihen lastensuojelu ei ryhdy.  

"Uhan" poistaminen lastensuojelulaista voi olla julkishallintomme viimeinen yritys pyristellä kohti hallintoa, jossa päätöksiä perustellaan järkevästi. Jos uhan annetaan jäädä lastensuojelulakiin, kansalaisia aletaan hallita ennustamisen ja kategorisoinnin avulla myös muualla hallinnossa. Tästä ajattelutavasta on varmasti jo näyttöä. 

Kun sosiaalityöntekijän työvälineenä on "uhka", viranhaltijasta tulee ylivirittynyt, hänen katseensa on kohdistunut ihan väärään asiaan, eikä kuntalainen saa hänelle sopivaa ja kuuluvaa palvelua, vaan sen väärän palvelun.  

Tällaista ylivirittyneisyyttä sosiaalihuollon lainsäädännön kokonaisuudistus yrittänee poistaa. 
http://www.lokakuunliike.com/kaisa-ruokamon-blogi/uhka-vai-valiton-vaara 


Uhkaavien uhkien uhkaamat 
Maria Syvälä 

Se, joka luopuu lähtökohtaisesta vapaudestaan saadakseen hieman väliaikaista turvallisuutta, ei ansaitse kumpaakaan”, sanoi Benjamin Franklin, yksi Yhdysvaltain vallankumousjohtajista 1700-luvulla. 
Nettipoliisi Jarno Saarinen taas uskoo korkean yksityisyyden suojan heikentävän turvallisuutta: ”Onko oikein, että tavalliset ihmiset joutuvat kärsimään vain, jotta häiriköiden oikeudet ovat maksimaaliset?” 

Poliisin laajennetut valtaoikeudet, uusi havaintotietojen rekisteri ja rikoksista epäiltyjen ääninäytteiden kerääminen kertovat tehostetusta valvonnasta, varautumisesta pahimpaan. 

Liian harva kysyy, onko järjestäytynyttä rikollisuutta suurempi uhka virkamieskunta, joka on saanut tarpeettoman laajat ja kontrolloimattomat valtaoikeudet häiriköidä tavallisten veronmaksajien elämää. 

Turvallisuuden ja kuvitteellisten uhkakuvien nimissä tietosuojaa kavennetaan, vaikka kansalaisista koottuihin rekistereihin on jo päätynyt väärää tietoa, mikä puolestaan on leimannut epäilyttäviksi monia, myös lapsia. Virheellisten kirjausten tutkinta ja oikaisu on usein käytännössä mahdotonta. 

Tarkkailuyhteiskunnassa ihmisestä tulee paperi-ihminen, koska elämänkohtalot ratkeavat lähinnä asiakirjojen perusteella, siellä jossakin. Perhepolitiikka on pahimmillaan paperia paperin perään, sitä, että hallinto-oikeuden tuomarit hyväksyvät varmuuden vuoksi huostaanottoja, joissa vakavan vaaran näytöksi on esitetty epämääräisiä uhkakuvaoletuksia: ”Lapsen normaalia kehitystä mahdollisesti uhkaavia tekijöitä ei voida täysin poissulkea.” 

Poliisin lisäksi opetus-, sosiaali- ja terveydenhoitoaloja kuormitetaan hallinnollisilla lisätöillä ja tietojärjestelmäuudistuksilla niin, että käytännön työ kärsii. Ihmisen aidon kohtaamisen ja kuulemisen sijaan lähimmäisistä välittämistä kutsutaan ”välittämisen koodiksi” ja lasten suojelemiseksi ehdotetaan ”hiljaisten signaalien varastokirjanpitoa”. 

Nuorista tehdään ”huoliliputuksia” tietokantaan, minkä jälkeen järjestelmästä esiin seulottu mahdollinen syrjäytyjä ohjataan avun piiriin – jos ohjataan. Perhesurmien ehkäisyksi laaditaan opaskirjoja, joista voi etsiä väkivallan ennusmerkkejä ja tunnistamisohjeita. Niiden pohjalta ammattilainen saa kohdistaa haluamiaan toimenpiteitä kartoittamiinsa riskiryhmiin – myös aivan vääriin ihmisiin. 

Kontrollipolitiikka kiristyy, vaikka teini-ikäisten oireilu ei ole lisääntynyt, henkirikokset ja perhesurmat ovat vähentyneet eikä potentiaaliselta terroristilta takavarikoitu vesipullo ole räjähtänyt lentokentän turvatarkastusjonon viereisessä roskakorissa. 

Miksi uhkasta on tullut fakta? Koska pelon teatteri ruokkii turvabisnestä, työllistää ja parantaa liikevoittoa. Ja turvaahan me janoamme – jotakin, jota ei ole olemassakaan. Elämä itsessään on täynnä riskejä, uhkia, kaaosta, pelkoa ja taistelua. 
Joten seuraavan kerran kun joku puhuu kuvitteellisista uhkakuvista, muista, ettei meitä tosiasiassa uhkaa mikään sen enempää kuin aiem­minkaan. Ehkä uhkia on jopa vähemmän. 
Paitsi paperilla. 

Kirjoittaja on toimittaja ja kirjailija. 
http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/uhkaavien-uhkien-uhkaamat/1809362 
http://www.ksml.fi/mielipide/kolumnit/suunnaton-huoli-helmin-sukista/1898665