Oletko eronnut ns. kunnollisesta miehestä?

Haluaisin erota, muta aion vielä pysyä tässä jonkin aikaa. Menin aikoinani nuorena ja äärettömän epävarmana aivan väärän miehen kanssa naimisiin. Mies on oikein mukava, aivan kuin oma veli tai jotain. Mutta mitään kipinää en ole koskaan tuntenut ja mieskin tietää tämän kyllä, mutta hän rakastaa minua, eikä halua missään nimessä erota.

Lapsiakin on ja ihan suoraan sanottuna raha vaikuttaa paljonkin päätökseeni. Asumme ulkomailla maassa, jossa ei ole sosiaaliturvaa, eikä meillä kummallakaan ole taloudellisesti mahdollista asua normaalikokoisessa kämpässä ilman toista. Jäisimme kumpikin tyhjän päälle. Lapsia on myös miljoona kertaa helpompi kasvattaa, kun on kaksi vanhempaa läsnä. Lisäksi meillä on erityislapsi, joka reagoi muutoksiin todella rajusti. 

Seksiä ole ollut kahteen vuoteen, enkä usko sitä enää koskaan mistään saavanikaan. Tai ehkä joskus viisikymppisenä sitten. Toivon salaa, että mies löytää jonkun toisen ja lähtee.

2

aikuiset ämmät käyttäytyvät kuin pissikset... kaipaa nuoruuden ulkonäköä ja intohimoa, jota ei varmasti löydy enää mistään muualtakaan. ei edes teistä itsestä.  

voi melkein vakuuttaa että jokainen suhde sekä miehen että naisen puolelta menee yhdessäasumisen mukavuudeksi kun vuosia tulee lisää. on melkein sairasta odottaa mitään muuta. 

toki voi unelmissaan kuvitella edelleen olevansa seksikäs kisu kun oikeasti on raihnainen puuma, joka yrittää saalistaa nuoria miehiä tuloksetta. saat ehkä muutaman panon näiltä miehiltä, koska heitäkin panettaa mutta suhde... heh. no way.    

mies kun käyttäytyisi samoin että vaihtaa naista nuorempaan vain fiiliksen takia niin saa hirveet kurat silmille.  

Numero 14:n tarina kuulostaa niin tutulta! Meillä on kohtalaisen iso perhe ja lapset harrastavat innokkaasti. Vapaa-aika mennään treenien ja pelien aikataulujen mukaan, luppoaikaa ei todellakaan jää. Mies hoitaa oman osansa harrastuskuljetuksista ja onkin todella innokkaasti mukana lasten harrastuksissa. Elämä on yhtä suorittamista ja aikataulujen perässä juoksemista. Ihan kuin pyöritettäisiin miehen kanssa 24/7 firmaa "Perhe" yhtiökumppaneina. Kaikki romantiikka (vaikka en sanasta pidäkään) on karissut ja kuihtunut pois jo vuosia sitten, miehelleni olen olemassa vain lasten äitinä ja kodinhoitajana. Hääpäivänä saattaa olla kukkapuska maljakossa pöydällä, ei kuitenkaan sanallakaan sano että olisin rakas tai tärkeä. Itsekin olen muutama vuosi sitten lakannut puhumasta tunteista kun toinen ei siihen ilmeisesti pysty. Eipä tunnu miestä haittaavan vaikkei muuta puhuttavaa ole kuin lasten asiat. Hyvä isä on lapsille ja kaikin puolin kunnollinen, mutta kyllä minä kaipaisin läheisyyttä ja tunnetta siitä että olen toiselle tärkeä. Olen viime aikoina huomannut yhä useammin ajattelevani "entä jos". Hyvin vaikea olisi kuitenkin lapsillekin sanoa miksi haluaisi erota.

En ole. Ei ole valitettavasti tullut kunnollista miestä vastaan. Eksäni ei ollut töissä käyvä, kuin vain suhteemme alussa. Hän oli mustasukkainen, vaikka itse petti. Maksoin kaiken, hän oli jossain ihan muualla. Jaksoi siinä välissä uhkailla kaikenlaista. Erosta on monta vuotta, mutta jaksan vielä iloita siitä ettei kuulu elämäämme millään lailla. Sinkkuäitinä en usko, että jos olisi tavallista tylsää arkea miehen kanssa, että eroaisin vain sen vuoksi. Jo jonkun ajan sinkkuna olleena en nimittäin enää usko, että vastaan tulee niin mahtavaa ja kunnollista miestä että tavallisesta ja tylsästä pitäisi noin vaan erota. Arkikin voi olla taivaallista jos on helvetissä käynyt.

Mies ajaa naisen pettämään ja uusi mies on katsottu valmiiksi jo hyvissä ajoin.  Näinhän tämä meni taas näissä tarinoissa.

[quote author="Vierailija" time="07.10.2014 klo 12:29"]

Mä pohdin juuri periaatteessa hyvän miehen jättämistä. En ole vielä tehnyt päätöstä suuntaan taikka toiseen. 

Syitä sille, miksi tässä tilanteessa olemme on monia. 

Olemme olleet kohta 15 vuotta yhdessä. Olin itse 19 kun aloimme seurustella, mies pari vuotta vanhempi. Meillä on yksi lapsi. Mies haluaisi toisen, mutta itse suhtaudun ajatukseen kauhulla, sillä tunnen nyt jo hautautuvani kaiken vastuun alle yksin. En jaksaisi toista lasta tähän tilanteeseen, koska sitten joutuisin jälleen luopumaan kaikista niistä asioista, jotka olen pikkuhiljaa saanut takaisin ensimmäisen lapsen kasvettua: mahdollisuudesta käydä töissä, omasta palkasta, mahdollisuudesta käydä lenkillä tai kirjastossa tai ylipäätään saada omaa rauhaa hetkeksi. 

Minä olen se, joka huolehtii arjen sujuvuudesta, siivoaa ja hankkii tykötarpeet kotiin. Samalla yritän tehdä paluuta työelämään, vaikka se on todella haastavaa omalla kohdallani. Ajat ovat huonot, työ paskaa, uudelleen rekrytoituminen kiven alla. Mies keskittyy täysin töihinsä ja häntä pitää erikseen pyytää olemaan isä ja aviomies. Ja se vituttaa eniten. Että toisen on tuntenut 15 vuotta ja edelleen pitää pyytää huomiota, että edelleen pitää rautalangasta vääntää sille toiselle, jos itsellä sattuu olemaan huono päivä tai jos ei jostakin asiasta/ tilanteesta pidä. 

Vituttaa myös se, että mies on kaikissa ihan käytännön asioissa ihan täysi käsi. Vaikea kunnioittaa ihmistä, jolle pitää selittää asioita kuin pienelle lapselle: Miksi pyyhe ei kuivu, jos sen myttää sängylle. Miksi roskis kannattaisi tyhjentää aina silloin tällöin. Ihan vain muutamia mainitakseni. 

Ulkomaailman silmin mies on erittäin hyvä. On vakaa työ, on yhteinen omistusasunto. Alun perin meillä on ollut samoja harrastuksiakin. Ei juo, ei ole rauhaton, hoitaa oman tonttinsa. 

Mutta ongelma onkin juuri siinä: Hoitaa oman tonttinsa. Ei muuta. Ei ole valmis näkemään vaivaa minun tai lapsen takia, vaan on henkisesti laiska ja luottaa siihen, että itse tunnollisempana ja pedanttimpana tartun asioihin ensin. Joskus arvostaisin sitä, että tulisin jollakin tapaa huomioiduksi muutenkin kuin talouskoneena, kämppiksenä ja lapsen äitinä. Lapsi on vielä niin pieni, että hän ei tarvitse kovin paljon, mutta entä sitten kun hän kasvaa? Riittääkö mieheltä huomiota hänelle enää siinä vaiheessa kun hän ei ole pieni ja suloinen?

[/quote]

Ei kuvailemasi miestyyppi ole ns. hyvä mies. 

2

Oudoksuttaa se, että miksei asioista puhuta. Vaimot esittävät korkeintaan "testikysymyksiä" tyyliin: "millaista elämämme olisi ilman lasta" ja kun mies vastaa, niin vastauksesta vaimo tekee omat päätelmänsä kyselemättä, mitä mies oikeastaan tarkoitti ja olisiko kenties vaimosta jotain muutakin iloa. Olettaminen keskinäisessä kommunikaatossa on vaarallista.

Asioille voi tehdä jotakin. Mies, joka ei huomioi vaimoa muuta kuin lastenhoitajana tai taloudenpitäjänä, ei ole kunnollinen mies, mutta hänestä voi tulla kunnollinen. Sekä miehet että vaimot jättävät usein ymmärtämättömyyttään toisen tarpeet täyttämättä. Ja tarpeita voi olla useita.

Jokin puuttuu ja "romantiikka karisee", mutta samalla tavalla puutarhassakin lehdet karisee, jossei sitä hoida. Ei mikään itsestään tapahdu, kaikkein vähiten ihmisten välinen kommunikaatio.

Te, jotka vielä olette yhdessä, miettikää, olisiko asioille aika vielä tehdä jotakin. Aluksi mies voi ahdistua, kun vaimo rymistelee sisään ja kertoo ettei kaikki ole kunnossa. Mutta asiat voi ilmaista siten, että "rakas, toivoisin että voisimme parantaa liittoamme. Sinusta ei ehkä tunnu, että mitään puuttuisi, mutta minä uskon, että meillä voisi olla paljon enemmän kummallakin tässä liitossa." Se on vasta avaus. Positiivista viestintää. Joskus itkukin voi auttaa. Tärkeintä on, ettei syytetä toista vaan asiat ilmaistaan siten että "minä tarvitsen sinua". 

Usein tarvitaan ammattiapua ja se kannattaa ja tulee paljon halvemmaksi ja on vähemmän henkisesti stressaavaa kuin eroaminen tai uuden kumppanin etsiminen. Tunteet vaihtelee. Ne voivat herätä uudelleenkin, kun toinen alkaa täyttää tarpeita ja itsekin panee itsensä likoon toisen tähden.

Olen. Meillä oli muita ongelmia, jotka veivät suhteen umpikujaan. Emme sopineet yhteen ja kommunikaatio ei toiminut ollenkaan. Välimme ovat silti hyvät edelleen, kun satunnaisesti yhteisen kaveripiirin puitteissa törmäämme. Minulla kesti kauan päästä kipeästä erosta yli, mutta en ole enää vuosiin haikaillut perään ja olen täysin sitä mieltä, että ratkaisu oli oikea. Molemmat olemme onnellisissa suhteissa nykyään.

[quote author="Vierailija" time="07.10.2014 klo 15:52"]

[quote author="Vierailija" time="07.10.2014 klo 15:10"]

[quote author="Vierailija" time="07.10.2014 klo 14:55"]

Itse taas pelkään taloudellista epävarmuutta. On helpompi kasvattaa lasta yhteistaloudessa kuin miettiä erillään, miten rahat riittävät kaikkiin menoihin. 

[/quote]

Sitä se lasten hankinta teettää. Tulee ankkuroineeksi itsensä huonoon suhteeseen, koska lapsi. Et todellakaan ole tässä tilanteessa yksin.

[/quote]

Jep. Kysyin mieheltäni, minkälaista elämämme olisi hänen mielestään, jos meillä ei olisi lasta. Hän vastasi vain "tyhjää". Ilmeisesti elämä minun kanssani ei merkitse hänelle mitään ja siksi piti saada se lapsi. Tai näin ymmärsin tuon hänen kommenttinsa. 

Ja hän oli se, joka ensiksi rupesi kinuamaan lasta ja kinusi pidempään, ennen kuin itse olin valmis lasta yrittämään. 

[/quote]

Miehesi mielestä elämä ilman lapsia on sitten ilmeiesti tyhjää. Itse en voi tuollaista ajatusta ymmärtää millään tavalla, mutta kaipa niinkin voi ajatella. -30

[quote author="Vierailija" time="07.10.2014 klo 16:03"]

Olen. Seurustelin miehen kanssa ikävuodet 19-24. Täytettyäni 25 iski jonkinlainen totaalinen irtautuminen. Ei kiinnostanut enää olla yhdessä, ei ollut sen suurempia tunteitakaan enää jäljellä. Muutto toiseen maahan oli helpotus. Ihastuin toiseen mieheen ja jätin exäni. Mietin jättämistä tosissani ehkä vain pari viikkoa. Tajusin, ettei suhteessamme ollut ikinä ollut mitään kovin syvällistä, seksi oli surkeaa koko ajan ja olin pitänyt häntä vain tukena ja turvana aikuistumisprosessini aikana. Erokaan ei juuri koskettanut. Kaikki oli vain hetkessä ohi, kun niin päätin. Meillä voisi olla nyt jo lapsi, jos olisin jatkanut suhdetta. En kuitenkaan kadu päätöstäni, sillä uuden miehen kanssa kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin jo pari vuotta ja tunnen olevani vihdoin kypsä ajattelemaan omilla aivoillani. Uuden kanssa keskustelut ovat syvällisempiä, yhteiselo ihanan harmonista, seksi loistavaa ja miehen ulkonäkökin tyydyttää minua toisin kuin oli exän kanssa, joka näin jälkikäteen ajateltuna oli aina vain ihan hyvä kaveri ei mitään sen enempää.

[/quote]

Olen täsmälleen samassa tilanteessa paitsi etten ole vielä eronnut miehestäni! Seurustelu tuntuu kuitenkin juuri tuollaiselta turvalta "aikuistumisprosesissa". Itse vain pyörittelen mielessäni vielä kysymystä, että voisiko tämä suhde kuitenkin kasvaa ja muuttua vielä "oikeaksi aikuisten parisuhteeksi" tuollaisesta ihme tukikumppanuudesta ja teini-ikäisten haaveilusta. En ole vielä valmis eroamaan koska haluan yrittää suhdetta siihen kasvattaa mutta jos ei onnistu niin sitten varmaan parin vuoden päästä hanskat tiskiin. Onko muilla vastaavia kokemuksia??

Olen eronnut. Syy: Oma lapsellisuus. Ja mies oli liian kiltti. Tarvitsen miehen, joka ei anna minun hyppiä silmille.

Seuraukset: Mies oli alkuun surullinen, mutta löysi melko nopeasti itselleen uuden ja sopivamman puolison, jonka kanssa sai kaksi lasta ja on vieläkin yhdessä yli 20 vuoden jälkeen. Minäkin kasvoin aikuiseksi, vaikka vuosia se vei ja löysin lopulta itselleni sopivamman puolison, joka ei anna minun hyppiä silmille. 

Olin 23-vuotias, kun erosin. Vasta 29-vuotiaana menin naimisiin ja kohta 15 vuotta takana tätä toista liittoa. Ensimmäisen miehen puolesta olen iloinen, että hän löysi pian uuden puolison ja molempien puolesta, ettei meillä ollut lapsia.

[quote author="Vierailija" time="07.10.2014 klo 17:41"]

aikuiset ämmät käyttäytyvät kuin pissikset... kaipaa nuoruuden ulkonäköä ja intohimoa, jota ei varmasti löydy enää mistään muualtakaan. ei edes teistä itsestä.  

voi melkein vakuuttaa että jokainen suhde sekä miehen että naisen puolelta menee yhdessäasumisen mukavuudeksi kun vuosia tulee lisää. on melkein sairasta odottaa mitään muuta. 

toki voi unelmissaan kuvitella edelleen olevansa seksikäs kisu kun oikeasti on raihnainen puuma, joka yrittää saalistaa nuoria miehiä tuloksetta. saat ehkä muutaman panon näiltä miehiltä, koska heitäkin panettaa mutta suhde... heh. no way.    

mies kun käyttäytyisi samoin että vaihtaa naista nuorempaan vain fiiliksen takia niin saa hirveet kurat silmille.  

[/quote]

Kuka tässä kaipaa nuoruuden ulkonäköä ja intohimoa? Monessako viestissä on vinguttu ulkonäön perään? 

Itse erosin 23-vuotiaana poikaystävästä jonka kanssa seurustelin 2 vuotta. Hän oli periaatteessa hyvä tyyppi, opiskeli vakavissaan, harjoittelut hoiti viimeisen päälle, hoiti kotinsa ja taloudellinen puoli oli kunnossa. Erottiin koska meillä ei ollut mitään yhteistä paitsi seksi (se sujui ihan hyvin). Henkistä yhteyttä ei ollut, miehellä ei kiinnostanut minun asiat eikä minullakaan hänen. Yhdessäolo oli sitä että katsottiin telkkaria montaa sanaa vaihtamatta ja sitten mentiin nukkumaan. Aamulla opiskelemaan tai töihin...

Nykyisen miehen kanssa olen ollut 14 vuotta. Ei olla seksikkäitä kisuja eikä kolleja enää, mutta seksi on todella hyvää. Koti, lapset jne hoidetaan yhteisymmärryksessä. Ei ole tiskivuoroja eikä omaa pankkitiliä. Kaikki on yhteistä. Toki välillä on ollut raskaampia aikoja mutta niistä on selvitty yhdessä. Eniten ehkä sen vuoksi että ollaan ymmärretty että alkuaikojen huuma ja rakastumisen tunne ei säily loputtomiin, vaan vaihtuu hyvässä suhteessa vahvaksi, kestäväksi rakkaudeksi.

Kaikille jotka jahkaatte, sanon, tehkää päätös. Joko yksin tai yhdessä. Itse erosin 30 v. (muutama kuukausi vaille) suhteesta, jossa 26 v avioliittoa. Ei ollut enää mitään, lapset poissa. Miehellä oli vain työ ja omat harrastukset. Minä vain olin huomaamaton asioiden hoitaja. 

Pelotti ja sattui. Onneksi oli muutama hyvä ystävä, jotka pitivät minut elossa. Sain syödä silloin kun halusin, käydä kaupassa tai olla käymättä. Pikkuhiljaa elämä alkoi voittaa ja aurinko paistaa uudestaan.                       Juu, olin muutamalla treffisivustolla.... Siltä minut löysi itseäni jokusen vuoden nuorempi mies. Samankaltaisella ajatus- ja arvomaailmalla varustettu. 

Olen tällä hetkellä sitä mieltä, että ero, vaikka se kipeä olikin, oli oman terveyteni kannalta paras ratkaisu.       Erosimme kylläkin ilman riitoja, puheväleissä olemme edelleen ja varmaan jatkossakin. Ex:lläkin uusi kumppani.

Aikuiset lapset vain eivät meinanneet ymmärtää....... Ehkä sekin aika tulee.

[quote author="Vierailija" time="07.10.2014 klo 11:48"]

Joo. Aloimme seurustella vähän liian nuorena suhde meni vakavaksi. Asuimme yhdessä ja puhe alkoi mennä perheen perustamiseen. Kaipasin kuitenkin sitä, että saan bailata sinkkuna, käydä treffeillä, tapailla miehiä, jännittää sitä että soittaako se uusi tuttavuus vai ei jne. Näin sinkku ystävien elämän jotenkin hohdokkaana ja jännänä ja harmittelin sitä, että se vaihe jäi elämättä.

Nyt kaduttaa, että jätin hyvän miehen. Olen seurustellut ihan vakavastikin sen jälkeen pari kertaa, mutta toista niin toimivaa suhdetta ei ole löytynyt. Nyt olen yli 40 ja sinkku edelleen.

[/quote]

Minulla oli täsmälleen sama tilanne nuorempana. Nyt naimisissa onnellisesti uuden kanssa, mutta kyllä se eksäkin olisi ihan hyvä vaihtoehto.

Olen. Ei ollut mun tasoa, jostain normiperheestä.