Oletko eronnut ns. kunnollisesta miehestä?

[quote author="Vierailija" time="07.10.2014 klo 11:39"]

Olen. Syy: Ei ollut päässyt irti napanuorasta. Lapsuudenperhe ja sen mielipiteet jyräsi oman perheen täysin, mm. lastenkasvatustavoissa.

[/quote]

Eli sinun oppimista tavoista kasvattaa? hmmmm

Joku ihme alapeukuttaja eksynyt tähänkin ketjuun. Eikö sitten saisi sanoa olevansa pettynyt ns. hyvään suhteeseen? Pitäisikö arvottaa jotain niin henkilökohtaista kuin oma parisuhde jollakin ulkoisilla kriteereillä, vai riittäisivätköhän ihan ne omat tuntemukset?

Up

En vielä, mutta harkitsen. Luulen etten enää 40-vuotiaana löytäisi uutta miestä, joka olisi edes kunnollinen, puhumattakaan että olisi myös älykäs, hauska ja hyvä sängyssä... Siksi elellään kämppiksinä.

[quote author="Vierailija" time="07.10.2014 klo 14:18"]

En vielä, mutta harkitsen. Luulen etten enää 40-vuotiaana löytäisi uutta miestä, joka olisi edes kunnollinen, puhumattakaan että olisi myös älykäs, hauska ja hyvä sängyssä... Siksi elellään kämppiksinä.

[/quote]

Tätä mäkin pelkään, siksi en vielä ole eronnut. :((

Täällä myös yksi, joka naimisissa ns kunnollisen miehen kanssa, mutta tyytymätön parisuhteeseen. Meillä on kaksi pientä lasta, joiden hoito tuntuu kaatuvan minun niskaani lähes täysin. Auttaa kyllä joo kun pyydetään, muttei oma-aloitteisesti tee mitään. Sama juttu kotitöiden kanssa. Ihan sama olen töissä vai äitiyslomalla, minä pesen pyykit ja hoidan imuroinnit.

Itse asiassa tuntuu ihan käsittämättömältä, että olen edes ajautunut tähän tilanteeseen nyt kun näin ääneen sanon. Seksiä mies kyllä vonkaa aina kun kännykkäpeleiltään ehtii, muttei siinäkään ota minun tarpeitani huomioon. Sanoo joka päivä rakastavansa, mutta olen alkanut epäillä että rakastaa tätä tarjoamaani täyden palvelun taloutta. Alkanut jopa pyöriä muut miehet mielessä, vaikken pettäisikään koskaan miestäni. Mutta erota kyllä saatan. Ja kyllä, näistä asioista on miehen kanssa puhuttu ja väännetty se tuhat kertaa, mutta minkäs teet kun toinen ei ota palautetta vastaan.

[quote author="Vierailija" time="07.10.2014 klo 14:21"]

[quote author="Vierailija" time="07.10.2014 klo 14:18"]

En vielä, mutta harkitsen. Luulen etten enää 40-vuotiaana löytäisi uutta miestä, joka olisi edes kunnollinen, puhumattakaan että olisi myös älykäs, hauska ja hyvä sängyssä... Siksi elellään kämppiksinä.

[/quote]

Tätä mäkin pelkään, siksi en vielä ole eronnut. :((

[/quote]

Itse taas pelkään taloudellista epävarmuutta. On helpompi kasvattaa lasta yhteistaloudessa kuin miettiä erillään, miten rahat riittävät kaikkiin menoihin. 

Voi olla säälittävä syy vedota talouteen, mutta kyllä, näin nyt vain on. Avioliitto on virallistettu ihmissuhde, mutta sen lisäksi se on useimmille meistä taloudellinen liitto. Sen avulla useimmiten saa lainaa ja saa sijoitettua omistusasuntoon. Yksinäisille palkansaajille tämä on huomattavasti haastavampi homma, ellei satu olemaan riittävän hyväpalkkainen. Samoin kahden aikuisen taloudessa on helpompi kestää yllättävät kolhut ja menoerät. 

Ja kun mies ei ole paha. Hän on enimmäkseen mukava tyyppi, kaikin puolin. Ei mikään ensirakastaja, mutta kuitenkin. 

[quote author="Vierailija" time="07.10.2014 klo 14:24"]

Täällä myös yksi, joka naimisissa ns kunnollisen miehen kanssa, mutta tyytymätön parisuhteeseen. Meillä on kaksi pientä lasta, joiden hoito tuntuu kaatuvan minun niskaani lähes täysin. Auttaa kyllä joo kun pyydetään, muttei oma-aloitteisesti tee mitään. Sama juttu kotitöiden kanssa. Ihan sama olen töissä vai äitiyslomalla, minä pesen pyykit ja hoidan imuroinnit.

Itse asiassa tuntuu ihan käsittämättömältä, että olen edes ajautunut tähän tilanteeseen nyt kun näin ääneen sanon. Seksiä mies kyllä vonkaa aina kun kännykkäpeleiltään ehtii, muttei siinäkään ota minun tarpeitani huomioon. Sanoo joka päivä rakastavansa, mutta olen alkanut epäillä että rakastaa tätä tarjoamaani täyden palvelun taloutta. Alkanut jopa pyöriä muut miehet mielessä, vaikken pettäisikään koskaan miestäni. Mutta erota kyllä saatan. Ja kyllä, näistä asioista on miehen kanssa puhuttu ja väännetty se tuhat kertaa, mutta minkäs teet kun toinen ei ota palautetta vastaan.

[/quote]

Olen itse ollut tämän parisuhteeni aikana rakastunut useampaan otteeseen toiseen. En ole pettänyt, mutta jossakin mielen sopukoissa houkuttelee jokin sellainen, jota en tästä suhteesta löydä. 

Rakkaus on ollut lähinnä yksipuolista fantisointia, ja ehkä parempi niin. Mutta kuitenkin, minua vaivaa se, että tätä tapahtuu minulle. 

[quote author="Vierailija" time="07.10.2014 klo 14:55"]

Itse taas pelkään taloudellista epävarmuutta. On helpompi kasvattaa lasta yhteistaloudessa kuin miettiä erillään, miten rahat riittävät kaikkiin menoihin. 

[/quote]

Sitä se lasten hankinta teettää. Tulee ankkuroineeksi itsensä huonoon suhteeseen, koska lapsi. Et todellakaan ole tässä tilanteessa yksin.

[quote author="Vierailija" time="07.10.2014 klo 15:10"]

[quote author="Vierailija" time="07.10.2014 klo 14:55"]

Itse taas pelkään taloudellista epävarmuutta. On helpompi kasvattaa lasta yhteistaloudessa kuin miettiä erillään, miten rahat riittävät kaikkiin menoihin. 

[/quote]

Sitä se lasten hankinta teettää. Tulee ankkuroineeksi itsensä huonoon suhteeseen, koska lapsi. Et todellakaan ole tässä tilanteessa yksin.

[/quote]

Jep. Kysyin mieheltäni, minkälaista elämämme olisi hänen mielestään, jos meillä ei olisi lasta. Hän vastasi vain "tyhjää". Ilmeisesti elämä minun kanssani ei merkitse hänelle mitään ja siksi piti saada se lapsi. Tai näin ymmärsin tuon hänen kommenttinsa. 

Ja hän oli se, joka ensiksi rupesi kinuamaan lasta ja kinusi pidempään, ennen kuin itse olin valmis lasta yrittämään. 

Eipä ole kyseisen kaltaista miestä edes tullut vastaan. joten en ole.

Olen. Olemme ystäviä yhä, hän on naimisissa ihanan, kunnon tavisnaisen kanssa. Minä puolestani menin naimisiin ei-niin-kunnon miehen kanssa ja eronnut hänestäkin ko.

Toki sitä joskus miettii, että mitä jos. Mutta varmaan toimisin ihan samoin nytkin. Olen liian levoton kunnon miehen kiltiksi pikkuvaimoksi.

[quote author="Vierailija" time="07.10.2014 klo 14:21"][quote author="Vierailija" time="07.10.2014 klo 14:18"]

En vielä, mutta harkitsen. Luulen etten enää 40-vuotiaana löytäisi uutta miestä, joka olisi edes kunnollinen, puhumattakaan että olisi myös älykäs, hauska ja hyvä sängyssä... Siksi elellään kämppiksinä.

[/quote]

Tätä mäkin pelkään, siksi en vielä ole eronnut. :((
[/quote]

No varmasti löydät. :)

Olen. Seurustelin miehen kanssa ikävuodet 19-24. Täytettyäni 25 iski jonkinlainen totaalinen irtautuminen. Ei kiinnostanut enää olla yhdessä, ei ollut sen suurempia tunteitakaan enää jäljellä. Muutto toiseen maahan oli helpotus. Ihastuin toiseen mieheen ja jätin exäni. Mietin jättämistä tosissani ehkä vain pari viikkoa. Tajusin, ettei suhteessamme ollut ikinä ollut mitään kovin syvällistä, seksi oli surkeaa koko ajan ja olin pitänyt häntä vain tukena ja turvana aikuistumisprosessini aikana. Erokaan ei juuri koskettanut. Kaikki oli vain hetkessä ohi, kun niin päätin. Meillä voisi olla nyt jo lapsi, jos olisin jatkanut suhdetta. En kuitenkaan kadu päätöstäni, sillä uuden miehen kanssa kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin jo pari vuotta ja tunnen olevani vihdoin kypsä ajattelemaan omilla aivoillani. Uuden kanssa keskustelut ovat syvällisempiä, yhteiselo ihanan harmonista, seksi loistavaa ja miehen ulkonäkökin tyydyttää minua toisin kuin oli exän kanssa, joka näin jälkikäteen ajateltuna oli aina vain ihan hyvä kaveri ei mitään sen enempää.

Viiden vuoden suhteen jälkeen ihanasta miehestä, hoiti raha-asiat, kävi töissä, hoidettiin tasapuolisesti kotia, opiskeli hyvään ammattiin, meillä oli hauskaa, reissattiin, kiva yhteinen koti ja aika samansuuntaiset tulevaisuudensuunnitelmat.

Mua alkoi ahdistamaan, että kaikesta mukavuudesta huolimatta en vaan ollut tarpeeksi rakastunut. Lisäksi kun olin alkanut suhteeseen niin nuorena, kävin hirveästi läpi kaikkia valintojani ja sitä, olisinko tehnyt ne samoin ilman parisuhdetta. En päässyt levottomuudesta yli, ihastuinkin vähän ja haaveilin sinkkuelämästä vaikka kotona oli kaikki superhyvin.

Jätin miehen n. vuoden tuskailun jälkeen. Olin vuoden verran sinkkuna, asuin ensimmäistä kertaa yksin ja tajusin että pärjään hyvin niinkin. Sinkkuilun jälkeen aloin seurustella tuon jo edellisen suhteen aikana alkaneen ihastuksen kanssa. Kaikki on mahtavasti ja tiedän että tältä tämän kuuluu tuntua. Uusi mies on ihan yhtä "kunnollinen" kuin edellinenkin, mutta nyt ei ahdista.

En usko, että olisin löytänyt onnea enää tuosta edellisestä suhteesta. Vaikea sanoa jälkikäteenkään mikä eroajatukset sai aikaan, mutta näin tämän piti mennä. Osa tietysti ihmetteli valintaa, mutta pidän itse tärkeänä, että kuuntelin sydäntä nyt enkä sitten kun on jo asuntolaina, lapset ja avioliitto.

[quote author="Vierailija" time="07.10.2014 klo 12:10"]Joo. Me oltiin kämppäkavereita. Ihan kivaa yhdessä, lapsen kasvatus sujui, ihan mukava arki. Mutta mä halusin muutakin kuin illan viettoja tv:n ja tietokoneen ääressä. Halusin yhteisen elämän, että tehtäis yhdessä asioita, pariskuntana ja perheenä. 

Nyt mulla on mies, joka ei hautaudu illaksi tietokoneeseen, eikä anna mun hautautua telkkariin. Me eletään joka toinen viikko uusperhe-elämää ja joka toinen viikko pariskuntana. Lasten kanssa harrastetaan, käydään uimahallissa, kirjastossa, ulkoilemassa ja kahdestaan tehdään toki samojakin juttuja, mutta myös rakastellaan, istutaan sohvalla sylikkäin ja pussaillaan, keskustellaan. Mä koen, että mua arvostetaan ihmisenä, naisena ja kumppanina, ei vain äitinä ja taloudenhoitajana.

Ei mun ratkaisua ole ymmärretty, siis suvun ja kavereiden keskuudessa. Kun jätin hyvän miehen. Mutta mä en jaksa enää tässä iässä hakea hyväksyntää muilta. Mulla on hyvä olo ja mun lapsi tykkää uudesta miehestä ja puolisiskosta. Muuta ei tartte.
[/quote]
Tämä viesti kiteytti tunteeni siitä, mikä nykyisessä (kohta entisessä) suhteessa on pielessä. Tavallaan ei mikään, kuitenkin kaikki, kun jokin yhteys ja arvostus puuttuu. Ollaan yhdessä, muttei toisillemme läsnä. Lapsia ei meillä ole, mutta eroaminen on vaikeaa kunnon miehestä, jonka kanssa on ollut yhdessä aikuisuuden kynnyksestä saakka ja periaatteessa ei ole mitään hätää. Mutta tuntuu mukavalta lukea kokemuksia, että ratkaisu kannatti.

Olen nuorena, vaikka ei häntä voinut vielä suurimmilta osin mieheksi sanoa. Alettiin seurustella 15-vuotiaina, erosimme 23-vuotiaina. Syynä eroon oli 1500km välimatka, sillä hän on saksalainen ja asuikin siellä. Tapasimme viisi kertaa kahdeksan vuoden aikana, 2-6 viikon jaksoina. Ero oli kipeä ja mietin kyseistä miestä vieläkin, lähes 20 vuotta jälkeenpäin. Niin se aika vaan kuluu, mutta muistot säilyvät sydämessä ikuisesti. Minulla on uusi mies, olemme naimisissakin, mutta niin kylmältä kuin se miestäni kohtaan kuulostaakin: en ole missään vaiheessa tuntenut niin vahvoja tunteita ketään muuta kohtaan, kuin nuorta saksalaismiestä kohtaan tunsin.

Olimme kaikin puolin sopivia toisillemme, hän olisi ollut minulle "se oikea" ja minä hänelle. Mutta välimatka rikkoi meidät ja se on jättänyt jälkensä. En tiedä, ajatteleeko hän vielä minua tai elänkö hänen muistoissaan, mutta salaa toivon, että jonain kauniina päivänä sydämemme kohtaisivat uudelleen. Maailma on pieni paikka ja mikään ei ole mahdotonta. Joistain asioista ei vain pääse yli, mutta sellaista se elämä on. Olen onnellinen myös nykyisen mieheni kanssa, mutta tätä tunnetta ei voi sanoin kuvailla ja sen ymmärtää vain, jos on itse joutunut eroamaan elämänsä rakkaudesta.

Olen kyllä ja päivääkään ei ole mennyt ilman katumista. Avioliiton aika oli elämäni ainoaa seesteistä aikaa ja nyt olen taas tuuliajolla ja en kuulu minnekään enkä kellekään. Jälkikäteen ajateltuna voin sanoa, että kärsin jonkinasteisesta masennuksesta ja ahdistuksesta. Ihastuminen toiseen ja avioero eivät todellakaan auttaneet kuin  hetken. Karua myöntää, että ulottuvillani oli kaikki tarvittava ja nyt enää muistot.

Olen. Alkuhuuman jälkeen olimme enemmän ystäviä kuin rakastuneita, vaikka pidimmekin toisistamme paljon ja olimme hirveän samanlaisia. Olemme edelleen hyviä ystäviä. Karusti sanottuna asuimme kyllä mielellämme saman katon alla, mutta emme halunneet harrastaa seksiä toistemme kanssa.

Nyt olen toisaalta haastavammassa suhteessa, koska emme miehen kanssa ole ihan kaikesta samaa mieltä ja haluamme välillä täysin päinvastaisia asioita, mutta toisaalta se jännitekin löytyy ja olen oppinut tekemään kompromisseja, kun niitä on pakko tehdä. Ehkä myös tullut vähän avarakatseisemmaksi kun toinen tuo uusiakin näkökulmia ajatteluun.

Aivan samanlainen tarina kuin nrolla 14. Paitsi että meillä on 2 lasta, toinen 4v. ja sitten tämä 11v. jonka murheita ja ongelmia vähättelee jo samalla tavalla kuin minunkin.