Lue keskustelun säännöt.
Miten pysäyttää katkeroituminen?
05.10.2014 |
Elämäntilanne on tosi uuvuttava, eikä pakotietä ole. Huomaan, että olen alkanut kadehtia joitain, joilla on tietyt asiat helpompia kuin itselle. Huomaan, että tunnen välillä tunteita joita en tahtoisi tuntea, lähimmäisiä kohtaan. Kiukkua siitä, että he voisivat auttaa mutta eivät tee sitä -kuitenkin olen sitä mieltä, ettei heillä varsinaisesti ole velvollisuutta auttaa.
En halua katkeroitua tai alkaa velloa siinä, miten muilla on ja minulla ei. En halua huomata eräänä päivänä syytteleväni läheisiä omasta tilanteestani. Kun ei se muuta mitään, paitsi pahemmaksi. Mutta pelkään, että katkeruus pääsee huomaamatta hiipimään sydämeen ja masennus mieleen. Pelkään tosissaan.
Onko viisaita sanoja?
Kommentit (32)
Kiitos 13 ratkaisukeskeisestä näkemyksestäsi, olen samaa mieltä :)
Olen minä asioita muuttanut, aika paljonkin. Aluksi se tuntui riittävän, olihan kohennus entiseen kuitenkin jonkinmoinen. Ehkä tässä juuri eniten kalvaa nyt se, että minulla olisi mahdollisuuksia tehdä vielä enemmän ja tekisin sen todella mielelläni. En vaan pysty siihen ilman apua. Ja sitä apua ei nyt ilmeisesti saa, ja pitäisi osata tyytyä tähän mitä on vaikka lähes saatavilla olisi niin paljon enemmän.
Mielenterveysongelmia ei ole ollut, nyt en tiedä olisiko vähän masennusta tulossa kun tuntuu ajoittain itkettävän vähän turhan paljon ja tavallisesti positiivinen mieliala on nykyään työn ja tuskan takana. Taloudellisesti meillä on niukkaa mutta pärjätään, ja olen vähään tottunut joten ei se haittaa.
Yritän välttää tämän tilanteen avaamista ihan vain siksi, että se vie keskustelun sivuraiteille. Kyse ei siis todellakaan ole itse ongelmasta ja sen hoitamisesta, vaan siitä kuinka saisin oman asenteeni muuttumaan. Miten päästä irti turhista toiveista ja luoda uusia? Siinä kai se katkeruuden ydin oikeastaan on.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattele Nelson Mandelaa. Siinä on minulle ohjenuora, aina kun olen vaarassa katkeroitua (olen yksinäinen, köyhä, olen ollut koulu- ja työpaikkakiusattu, miehet on kohdelleet kaltoin, on sairautta jne, myös parantumatonta, kaikenlaisia vastoinkäymisiä yhä vielä). Mandela oli 27 vuotta syyttömänä vankilassa, ja hän sanoi:
“As I walked out the door toward the gate that would lead to my freedom, I knew if I didn't leave my bitterness and hatred behind, I'd still be in prison.”
Siinä on esimerkkiä meille kaikille. Ajattelen Mandelaa, enkä tunne enää lainkaan katkeruutta. Sillä myrkyttää vain itsensä.
[quote author="Vierailija" time="05.10.2014 klo 15:33"]
“As I walked out the door toward the gate that would lead to my freedom, I knew if I didn't leave my bitterness and hatred behind, I'd still be in prison.”
[/quote]
Kiitos tästä :) Ap
[quote author="Vierailija" time="05.10.2014 klo 15:18"]
En vaan pysty siihen ilman apua. Ja sitä apua ei nyt ilmeisesti saa, ja pitäisi osata tyytyä tähän mitä on vaikka lähes saatavilla olisi niin paljon enemmän.
--
Miten päästä irti turhista toiveista ja luoda uusia? Siinä kai se katkeruuden ydin oikeastaan on.
Ap
[/quote]
Älä jää odottamaan, että ne lähes saatavilla olevat asiat tipahtavat sinulle niin, että joku muu ne antaa. Ei elämä toimi niin. Mieti tavoitettasi, ja sitä mitkä ovat eri tapoja sen saavuttamiseen. Mene varsinaisen tavoitteen taakse, ja mieti mitä se sinulle tuottaa. Jos se on tietty työpaikka, niin mieti tuoko se sinulle tekemisen, auttamisen tai luomisen iloa ja taloudellista turvaa, vai onko syy joku muu. Mieti sitten, mitä muita keinoja sinulla on lisätä noita kokemuksia, kuin jokin tietty työpaikka. Voit soveltaa tätä ohjetta mihin tahansa muuhunkin. Jos haluat banaanin, mutta ne ovat kaupasta lopussa (tai kauppias ei suostu sinulle myymään), osta jotakin muuta tai vaihda kauppaa.
Jos haluat joltakin sukulaiselta rahaa johonkin uuteen alkuun päästäksesi, luovu sen tavoittelemisesta ja mieti muita rahoitusmalleja. Ei se niin vaikeaa ole. Älä odota, vaan toimi. Tee iltatöitä, hanttihommia, myy tavaraa tai palveluita, jos rahasta on kysymys. Jos olet oikeasti varma, että sijoitat rahat tuottavasti, jotakin lainavaihtoehtoakin voit harkita. Mutta koska sinulla on vapaus, sinulla on myös vastuu. Älä sälytä sitä toisten harteille odottamalla, että he tekevät asioita puolestasi.
T. Nro 13
Muista, että yksin kuolemme kaikki, eikä täältä kukaan saa mitään mukaansa, oli kuinka rikas, rakastettu, menestynyt tai ihailtu hyvänsä. Eikä kukaan tiedä milloin se hetki tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP keskity parantamaan omaa elämääsi, älä ajattele muiden elämiä.
Helppo ajatusleikki. Ajattele, että sinulla on ebola. Sitten muista, ettei olekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanon nyt ihan suoraan, että se apu jota tarvitsisin olisi lastenhoitoapu kerran tai pari kuussa. Jos sen verran saisin apua, saisin meidän elämästä aivan toisenlaista. Kun aikoinaan jäin lasten kanssa yksin, jouduin luopumaan työstä joka oli minulle aivan hirveän tärkeää ja jota rakastin(se oli vuorotyötä). Sen jälkeen olen tehnyt mitä tahansa sattuu löytymään, palkalla josta jää elämiseen vähemmän kuin sossun tuilla. Nyt minulla olisi mahdollisuus ponnistaa ei samaan mutta kuitenkin tyydyttävään ja itselleni merkitykselliseen työhön, josta maksettaisiin normaalia säännöllistä palkkaa (ei suurta, mutta kuitenkin). Jalka olisi jo oven välissä, mutta kun ei. Työ vaatisi että voin silloin tällöin olla illalla myöhään tai viikonloppuna töissä. Ei paljoa, mutta liikaa näille resursseille.
Osalle lapsista saisin hoidon järjestymään, kaikille en. Se pettymys oli tosi kova, kun tein hirveän paljon töitä sen eteen ja pääsin askeleen eteenpäin -mutta en sitten kuitenkaan perille asti. Ei se auta mitään, että kaksi lapsista on hoidossa. Kaksi vuotta valvoin kaiket yöt opiskellen uutta ammattia, mutta turhaa oli sekin kun ei säännöllisiä päivätöitä löydy siltikään.
Olen yrittänyt laskea, paljonko minun pitäisi maksaa jos ottaisin maksullisen lastenhoitajan. Tällä hetkellä se on kerta kaikkiaan liikaa. Yritän säästää koko ajan, jotta voisin jossain vaiheessa ainakin panostaa sen verran -mutta pahoin pelkään että siinä vaiheessa kun rahat ovat kasassa on jo myöhäistä. Ylitöitä ja lisätöitä en voi tehdä, koska ei ole sitä lastenhoitajaa.
Tuntuu että olen niin ansassa. Tiedän, että tämä on jonkun mielestä tosi typerä ongelma. Mutta tämä jatkuva kärvistely töissä joista en saa mitään, jatkuva epätietoisuus, epäsäännölliset ja käytännössä olemattomat tulot...tämä kaikki yhdessä käy ajan oloon hyvin raskaaksi. Ja kun on muutenkin yksin lasten kanssa ilman pienintäkään lepotaukoa ikinä, niin ehkä se stressi saa tämänkin tuntumaan isommalta. En tiedä. Pilkatkoon joku nyt sitten jos katsoo aiheelliseksi. Mutta minä olen ihan loppu ja väsynyt tähän paskaan, oli jollain asiat ihan miten paljon huonommin tahansa. En todellakaan kuvittele, että minun tilanteeni olisi maailman surkein tai kamalin, ja kaikki sympatiat heille joilla on hirveämpää.
Kiitos kaikille vastanneille, ja anteeksi avautuminen. Ehkä huomenna kaikki näyttää taas valoisammalta.
Ap
Katkeruudelta ei voi välttyä, joka sanoo ettei ole ikinä ollut sellainen, valehtelee. Mutta parempi kai kun sanoo sen ääneen kuin että teeskentelisi hilpeää kuten tuttava, eikä silti pääse siitä yli.
Katkera minäkin olen joistain virheistä, kuten että aikoinani pyysin apua ja sain pilkkanaurut, ajattelen että jollen olisi pyytänyt olisin selvinnyt paremmin. Mutta on mahdotonta laskea kaikkea, ehkä elämä oli juuri sellaista kuin joksi Jumala sen tarkoitti. Ainoa oikea rukous on kaiketi siedettävä elämä ja tuskaton loppu.
Ainakin pystyt puhumaan se vapauttaa, toivottavasti pääset hiukan helpommalla tulevaisuudessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletko nyt varmasti kysynyt myös kaikki ystävätkin ja hyvät naapurit lävitse? Joskus yllättäväkin taho haluaa auttaa, erityisedti jos kyse kerta lastenhoidosta pari keryaa kuussa.
[quote author="Vierailija" time="05.10.2014 klo 16:43"]
Oletko nyt varmasti kysynyt myös kaikki ystävätkin ja hyvät naapurit lävitse? Joskus yllättäväkin taho haluaa auttaa, erityisedti jos kyse kerta lastenhoidosta pari keryaa kuussa.
[/quote]
Tämä.
Yleensä oikeassa elämässä ne kenen tiedän olevan katkeria ja vaativan muilta, ovat ne, jotka ainakin minun silmiin ovat helpoimmalla päässeet.
Mutta ap:n tilanne on oikeasti raskas.
Mutta silti on väärin vaatia joltain, jos eii ole voimavaroja auttaa, niin ei ole. Ja moni pelkää että kerran autettuaan aletaan vaatia koko ajan enemmän.
Minä ymmärtäisin kyllä, jos monen lapsen yh eläisi hetken tuilla, jos on aivan poikki, eikä lasten isä tee omaa osuuttaan tai lasten isovanhemmat auta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On minulle muutamat sanoneet, että haluaisivat auttaa että pääsisin joskus vaikka yksin lenkille. Sitten vaan kun sitä kysyy, niin koskaan ei sovi kuitenkaan olla sitä puolta tuntia lasten kanssa.
Ystäviä minulla ei hirveän montaa ole. Yksi auttaisi, ja tiedän että haluaisikin, mutta ei hänkään voi luvata että hänelle sopisi juuri silloin kun minä tarvitsen. Enkä minä voi sellaista tietenkään keneltäkään edellyttääkään.
Olen lyönyt näiden lastenhoitoasioiden kanssa päätäni seinään niin pitkään, että nyt pitäisi vaan jo osata luovuttaa ja lakata haaveilemasta. Hyväksyä tilanne ja elää näissä rajoissa mitkä nyt on ja lopettaa sen miettiminen miten voisi olla. Ei tästä muulla pääse.
Minulla on kuitenkin kolme tervettä lasta ja yksi vähemmän terve mutta elossa kuitenkin. Muulla ei saisi olla väliä.
Ap
[quote author="Vierailija" time="05.10.2014 klo 16:52"]
Mutta silti on väärin vaatia joltain, jos eii ole voimavaroja auttaa, niin ei ole. Ja moni pelkää että kerran autettuaan aletaan vaatia koko ajan enemmän.
[/quote]
En minä missään nimessä kehtaisi keltään mitään vaatiakaan. Siksi juuri tuntuukin niin kurjalta, että mieleen kuitenkin on viime aikoina hiipinyt niitä ikäviä ajatuksia. Lähinnä se, ettei oma äiti auta, tuntuu pahalta. Olen kuitenkin parhaani mukaan auttanut heitä, enkä nyt tarkoita että odottaisin mitään "maksua" mutta olen kuitenkin kai vähän pettynyt kun ei koskaan halua ottaa lapsia. Enkä nyt tarkoita että kaksi kertaa kuussa vaan vaikka kaksi kertaa vuodessa.
Varmasti on totta, että moni pelkää että joutuu koko ajan auttamaan jos kerran lupautuu. Mutta jotenkin toivoisi, että ne jotka minut tuntevat, huomaisivat etten ole koskaan pyytänyt yhtään enempää kuin on aivan pakko. En ole tähänkään asti pyytänyt, vain pari kertaa kun yksi lapsista on joutunut sairaalaan olen pyytänyt että saisin tuoda muut pariksi tunniksi ja se on kyllä onneksi järjestynyt. Muuten olen "säästellyt" niitä pyytämisiä noihin hätätilanteisiin, että silloin edes olisi sitten joku joka auttaa. Ihan kiltisti olen hoitanut lapseni vatsataudissa ja migreenin kourissa ja milloin mitenkin, etten rasittaisi liikaa.
Kyllä minä toisinaan kadehdin niitä, joilla on puoliso tai muita tukiverkkoja. Mutta ei se mitään ilkeää kateutta ole, että haluaisin heidän ne menettävän. Varmaan vaan ihan normaalia haavetta saada itsellekin jotain hyvää mitä toisilla on. Mutta jotenkin tämä katkeruus...en edes tiedä, mitä kohtaan. Elämää? Itseäni, kun en pystytkään tämän parempaan? Turhautuminen, kun joka suunnassa on sama seinä vastassa. Voimattomuus, kun ei voikaan vaikuttaa omaan elämään vaikka aina on ollut se vahva ja tarmokas. Väsymys, kun on niin kauan jo yrittänyt. Yksinäisyys. Kaikki ne kertyvät pikkuhiljaa isoksi möykyksi rintaan.
Ajan myötä asiat muuttuvat, täytyy vain toivoa että silloin vielä jaksaa kaivaa jostakin sen vanhan itsensä, eikä ole liian myöhäistä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi olla katkera niille joilla on helppoa? Ainoa mikä todella kasvattaa ihmistä on vastoinkäymiset. Kysy vaikka kirjaoilijoilta ja filosofeilta.
Katkeruutta voi tuntea, mutta katkeraksi ei kannata tulla. Siinä myrkyttää itsensä.
[quote author="Vierailija" time="05.10.2014 klo 13:36"]
Katkeruutta voi tuntea, mutta katkeraksi ei kannata tulla. Siinä myrkyttää itsensä.
[/quote]
Mutta jos päästää katkeruuden sydämeen, voiko sitä enää hallita? Minä ainakin pelkään, että sisään päästyään se muuttaa minut sellaiseksi, joka en halua olla.
Ap
Voi kun tietäisin, mutten tiedä. Odotanpa minäkin kiinnostuneena neuvoja, jos jollakin on?
Tämä on vähän klisee, mutta vaikka jollain näyttäisi olevan päällisin puolin asiat paremmin kuin itsellä, ei voi tietää, onko tuo toinen onnellisempi ja heillä voi myös olla vaikeuksia ja suuria suruja elämässään.
Meidän perhe saattaa vaikuttaa ulkopuolisten silmissä siltä, että meillä on kaikki erinomaisesti. Ollaan hyvissä varoissa, olemme korkeasti koulutettuja ja avioliitto kukoistaa, on kolme suloista lasta jne. Kuitenkin, kukaan ei tiedä, että miehelläni on todettu juuri vakava parantumaton sairaus (joka ei johda kuolemaan, mutta aiheuttaa kärsimystä) ja itselläni epäillään syöpää.
Riippuu varmaan myös siitä, ovatko katkeruutta aiheuttavat asiat sellaisia, joille voit vielä tehdä jotain. Toisaalta tunteet on hyvä käydä läpi, kaikki tunteet kuuluu elämään..
Mulle ei tuu vakavia fyysisiä sairauksia lukuun ottamatta mieleen mitään sellaista tilannetta, jossa olisi oikeasti mahdotonta muuttaa olosuhteita itse edes vähäsen. Fyysiset ongelmatkin ovat lähinnä asennoitumiskysymyksiä, ja niihin on kyllä apukeinoja olemassa.
Kuulostaa siltä, että sinulla on sekä mielenterveys, että taloudellisia ongelmia. Toivot läheisiltäsi apua toiseen tai molempiin, ja katkeroidut, kun et sitä saa. Jumitut odottamaan jonkun antamaa sysäystä ymmärtämättä, että voisit sen sysäyksen antaa itsekin.
Ei kukaan toinen ole kenenkään elämää mihinkään suuntaan muuttanut ennenkään, vaan itse niitä ärsykkeitä kohti on kaikkien pitänyt mennä.
Äläkä juutu liikaa noihin vertauskuvallisiin lauseisiisi, koska ne eivät tuo muuta kuin lisää haihattelua ja haaveita, jotka jäävät toteutumatta ja katkeroittavat. Konkretiaa kehiin vain, joku tavoite, jonka päätät saavuttaa. Paloittelet sitten matkan riittävän pieniin osiin, niin eiköhän ala edetä. Pääset siitä ajatuskehästäsi ja siten katkeruudestasi.
Kaikkea hyvää!