Lue keskustelun säännöt.
Miten pysäyttää katkeroituminen?
05.10.2014 |
Elämäntilanne on tosi uuvuttava, eikä pakotietä ole. Huomaan, että olen alkanut kadehtia joitain, joilla on tietyt asiat helpompia kuin itselle. Huomaan, että tunnen välillä tunteita joita en tahtoisi tuntea, lähimmäisiä kohtaan. Kiukkua siitä, että he voisivat auttaa mutta eivät tee sitä -kuitenkin olen sitä mieltä, ettei heillä varsinaisesti ole velvollisuutta auttaa.
En halua katkeroitua tai alkaa velloa siinä, miten muilla on ja minulla ei. En halua huomata eräänä päivänä syytteleväni läheisiä omasta tilanteestani. Kun ei se muuta mitään, paitsi pahemmaksi. Mutta pelkään, että katkeruus pääsee huomaamatta hiipimään sydämeen ja masennus mieleen. Pelkään tosissaan.
Onko viisaita sanoja?
Kommentit (32)
katkeruus tietääkseni kehittyy kun samat ajatukset kiertää kehää.
voit voittaa tämän kertomalla asiasta ja nostamalla itsesi ylemmäksi jollain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lue Jobin kirja ja Matteuksen evankeliumi. Ensin mainitussa kerrotaan jostain, jolla menee vielä pahemmin kuin sinulla. Jälkimmäisessä annetaan ohjeita hyvään elämään.
[quote author="Vierailija" time="05.10.2014 klo 13:42"]
Riippuu varmaan myös siitä, ovatko katkeruutta aiheuttavat asiat sellaisia, joille voit vielä tehdä jotain. Toisaalta tunteet on hyvä käydä läpi, kaikki tunteet kuuluu elämään..
[/quote]
Itse en voi näitä olosuhteita enää enempää muuttaa. Muutamat läheiset voisivat, mutta heiltä ei löydy asiaan hirveästi mielenkiintoa. Eivät he varmastikaan voi nähdä tilannetta täysin minun näkökulmastani, eikä toisilta voi sellaista edellyttääkään.
Ainoaksi vaihtoehdoksi jää hyväksyä olosuhteet ja muuttaa omaa asennoitumista. Olen sen tehnyt monta kertaa aiemminkin, nyt se vain tuntuu vaikeammalta kuin koskaan. Toivottavasti tämä oman katkeruuden tunnustaminen itselle auttaa jotenkin eteenpäin prosessissa.
Ap
[quote author="Vierailija" time="05.10.2014 klo 13:43"]
katkeruus tietääkseni kehittyy kun samat ajatukset kiertää kehää.
[/quote]
Tämän kyllä huomaan. Jotenkin on tosi vaikeaa nyt päästä eteenpäin ajattelussa. Koko ajan juutun tähän samaan kohtaan, enkä osaa katsoa sen yli. Näin ei saisi olla, koska kuitenkin siellä voisi olla jotakin. Toivoa ainakin, jos ei muuta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itseäni myös elämän vaikeudet ovat meinanneet katkeroittaa. Minua on auttanut ensinnäkin se, että mietin, mihin asioihin voin vaikuttaa ja mihin en. Ne asiat jotka pystyy itse tekemään helpottaakseen oloaan, tee ne! Esim. pyydä apua, luovu jostain mikä vie liikaa voimia, aloita jokin mukava rutiini/tekeminen mikä on vain sinun mielihyvääsi varten, vaikka se olisi pois jostain muusta velvollisuudesta. Monesti meillä on mielessämme vahvoja käsityksiä siitä, miten asioiden "pitää mennä" ja mitä "pitää tehdä", mutta kun sitä ihan todella alkaa ajatella, niin miksi ei voisi tehdä toisin?
Eli vaikuta niihin asioihin oman henkisen tasapainosi eteen, joihin voit. Sitten ne asiat, joihin ei voi vaikuttaa, niiden kanssa on vaan harjoitettava hyväksyntää. Itseäni auttaa, kun ajattelen, että vaikeudet kuuluu elämään ja jokaisellla on omansa, viimeistään jossain vaiheessa elämää.
Mimua auttaa paljon myös asioiden laittaminen mittasuhteisiin, eli sen huomaaminen, miten paljon huonomminkin asiat voisivat olla. Katson välillä youtubesta dokumentteja esimerkiksi äärimmäisestä köyhyydestä, autossa/teltassa asuvista ihmisistä, vaikean vamman tai sairauden kanssa elävistä ihmisistä, sodista, traagisista kohtaloista. Näiden katsominen saa minut muistamaan, mikä kaikki on elämässäni kuitenkin hyvin ja ainakin sen hetken tuntemaan muita kohtaan sympatiaa eikä katkeruutta.
Miksi äitisi ei auta? Onko asiasta keskusteltu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloitus on niin vanha, että tuskin ap on paikalla ja varmasti elämäntilanne on jo muuttunut huimasti. Vastaan kuitenkin.
Täällä sama ongelma, ei ketään joka hoitaisi edes hetken lasta. Samaistun sun tunteisiin. Monet täällä antaa sellaisia ohjeita, jotka toimii tilanteissa kun ei vielä olla katkeria ja jotka ovat aika itsestäänselyyksiä ja joita katkeroitumisvaarassa oleva varmasti haluaisi noudattaa, mutta ei tiedä miten päästä yli katkeruudesta.
Itseä vähän ärsyttää lukea tällaisia ohjeita, tulee mieleen sama kun masentuneelle kerrotaan miten terveelliset elämäntavat, itsestään huolehtiminen, riittävä uni ja rutiinit tukevat arjessa selviytymistä. No daa, ei ne siltikään poista jo muodostunutta ongelmaa vaan voivat nekin muodostua suorittamiseksi ja paineistaa.
Mä koen, että on hirveän surullista ettei ole ketään auttamassa. Sulla, mulla ja kaikilla joilta puuttuu tukiverkko on oikeus olla surullinen ja pettynyt siitä että kukaan ei välitä tai rakasta sen vertaa, että haluaisi auttaa. Mä koen että katkeruuteen auttaa se että suree asiaa läpi. Ei odota että asia ratkeaa mihinkään suuntaan, vaan ihan vaan suree sitä, mutta ei kuitenkaan uhriudu. Itse tunnistan että katkeroituminen tulee siitä kun on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti vaikeassa tilanteessa. Tai ehkä tarkemmin sanottuna, on jäänyt vaille sitä mitä tarvitsee. Tarpeet on jäänyt tyydyttämättä, tilalle on tullut aukko joka on alkanut täyttyä katkeruudella.. Ei välttämättä pahaa tarkoittaen muut ole sitä tehneet, mutta niin että minä itse olen jäänyt apua vaille kun sitä kaipaan. Kukaan ei ole välittänyt niin että näkisi hädän. On jäänyt vaille sitä mitä tarvitsee ja sitä mitä on oikeuskin kaivata. Ei normaalitilanteessa ihmisen kuulukaan selvitä yksin lasten kanssa. Se e on poikkeustilanne ihmiselle, joka on muodostunut normiksi nuku-yhteiskunnassa, kun yhteiskunta, talous, tuet ym. Korvaavat perheen tuomaa turvaa.. Mitä kukaan ei oikeasti voi korvata.
Tää meni nyt vähän avautumiseksi, lapsi herää kohta päikkäreiltä niin en jaksa muotoilla hienompaan muotoon tekstiä.
Pointtini oli, että ymmärrän ap tosi hyvin sun surua ja vaille jäämisen tunnetta sekä kateutta muiden onnesta. Kuulostat hyvin samanlaiselta kun itse olen, en myöskään pyydä apua kuin ihan viimeisessä hädässä kun on pakko. Tätäkin piirrettä olen itsessäni miettinyt; miksi kynnys pyytää apua on niin suuri? Siksi, koska ympärillä oleville ihmisille on ollut lapsuudesta asti vastenmielistä auttaa, enkä ole halunnut vaivata heitä.
Huomaan että lähipiirissäni on ihmisiä jotka pyytävät monessakin ihan pienessä asiassa apua esim lasten mummolta, koska mummo auttaa mielellään ja siitä ei oikeasti ole vaivaa hänelle, on vain iloinen kun saa auttaa. Niin asioiden kuuluukin olla! On väristynyttä ajattelua, että pyytää ihan viimeisessä hädässä apua ettei nyt vaan häiritse liikaa ketään. Ei pyydä apua siksi että ei tulisi torjutuksi: se kun tuntuu niin kamalalta, ja rupeaa katumaan sitä että koskaan edes pyysi apua.
Nyt ei ehdi kirjoittamaan enempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kommunikaation parantaminen saattaisi auttaa.
Perhe haluaa auttaa, mutta ne pelkää uppoavansa mukanasi. Jotkut on sellaisia vampyyrejä, joita et saa ikinä kiskottua ylös , vaan päädyt itse pohjaan.
Osoita joku realistinen suunnitelma, näytä miten kovaa teet töitä. Niin että ne voi ymmärtää, että heidän apunsa nyt oikeasti merkkaa jotain, eikä mene pohjattomaan kaivoon.
Vierailija kirjoitti:
Miksi olla katkera niille joilla on helppoa? Ainoa mikä todella kasvattaa ihmistä on vastoinkäymiset. Kysy vaikka kirjaoilijoilta ja filosofeilta.
Toksista positiivisuutta, oikea malliesimerkki.
Syyllistävä eikä auta kysyjää millään lailla.
Näinkö sinulle vastataan? Olen pahoillani että laitat pahan kiertämään.
[quote author="Vierailija" time="05.10.2014 klo 13:35"]
Miksi olla katkera niille joilla on helppoa? Ainoa mikä todella kasvattaa ihmistä on vastoinkäymiset. Kysy vaikka kirjaoilijoilta ja filosofeilta.
[/quote]
Minä olen selvinnyt monista vastoinkäymisistä, ja kasvanut. Mutta tuntuu, että tämä tilanne on toisenlainen. Ei herätä taistelunhalua, ei kasvata, vaan lannistaa ja päivä päivältä näivettää minua pois. Ehkä jäljelle jää lopulta vain katkera, ruma "elämä" joka ei ole elämää. Siksi tämän täytyy loppua ajoissa.
Ap