Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mies, josta en pääse irti. Pilaamme toistemme elämän.
31.08.2021 |
Ei tällaista pitäisi olla enkä kykene ymmärtämään miksi kumpikaan on tässä, toistemme kanssa.
Joskus oli alkuun hienoa mutta silloinkin hälytysmerkit soivat ja lujaa.
Mies oli komea, supliikki ja johdonmukainen. Olemme läpikulkeneet yhdessä kyllä raskaan tien jo alusta asti. Minusta tuli miehen oikea käsi ja hoidin kaiken hänen puolestaan mihin itse kykenin, hoidin kodin ja pistin panokseni meihin, olin hetkellisesti jotenkin sokaistunut. Samalla sain kuulla loukkauksia, haukkumista ja pahimmillaan väkivaltaa. Se aika oli itselleni todella pahasti rajojen rikkomista ja voin todella huonosti. Jotain minussa tapahtui, negatiiviseen suuntaan.
Myöhemmin tilanne kärjistyi eroon ja hyvä niin. Sen olisi pitänyt jäädä siihen.
Meni kuukausia ja olemme jälleen pitkään oltu ystäviä. Tilanteet on puitu ja unohdettu, elämää jatkettu. Joskus yksin joskus taas enemmän kaksin. Molemmilla ollut uusia tuttavuuksia, miehellä runsaammin.
Nyt mies on heikko ja sairas. Masennuksen pauloissa ja itse olen myös masentunut sekä väsynyt. Mitään tulevaisuutta meillä ei ole mutta olemme pysähtyneet, kumpikaan ei jaksa taistella suuntaan tai toiseen. Olemme vain omassa tyhjiössämme.
Elämme keskinäisessä rauhassa mutta kummallakaan ei tunnu olevan mitään jäljellä, takki on tyhjä ja elämä tuntuu raskaalta.
Onneksi pelättävää ei ole(mies ei enää kohtele minua huonosti) mutta olen lamaantunut ja väsynyt tähän vaiheiluun ja järjettömyyteen.
Tämä on niin arka aihe, ettei tästä oikein kehtaa edes puhua missään. Loukkuun kuin olisi joutunut mutta olisi itse rakentanut kalterit ympärille.
Kommentit (51)
Jos vain saisin jotenkin taottua itselleni, että minulla on syy omaan elämääni ja siihen oikeus aivan kuten muillakin.
Minulla kun tulee sellaisia ajatuksia, että miksi edes yrittää kun olen jo pilannut elämääni nuoresta lähtien aivan näiden samojen kaavojen mukaisesti.
Itsetunto on surkea ja ajattelen, että olen vain niin yksinkertaisen tyhmä, että ihan sama miten tässä käy. Se vie taas kuolenan ajatuksiin ja välinpitämättömyyteen.
Näiden ajatuksien kanssa elän usein. Tässä on varmaan jokin juurisyy turhalle kierteelle jota harjoitan.
Tiedän, että nämä kirjoitukset ovat uhriminän puolesta kirjoitettua mutta en osaa mitenkään muutenkaan selittää tätä. Itselleni tässä yritän saada avattua jotain merkityksellistä.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mies on myös alkoholisti ja olen itsekin juonut aivan liikaa suhteemme aikana. En nauti enää humaltuneista hetkistä vaan ahdistun jo etukäteen kun juomisesta tulee puhetta.
En halua olla tässä mukana.Tässä olisi jo todella iso syy monille jättää tällaiset ihmiset taaksensa. Kuitenkin minulla on kosketuspintaa jo omasta takaa kun vanhempani ovat vakavasti alkoholisoituneita.
Tässä on jotain syvempää taustalla ja ehkä koen että olen tämän kaiken arvoinen tai en vain välitä tarpeeksi. Joku osa minussa hoitaa miestä ja tukee mutta samalla inhoan tilannetta, joskus jopa halveksun. Minun pitäisi osata suhtautua tähän oikein.
Tässä on vielä paljon muutakin kyseenalaista mutta en viitsi kaikkea kirjoittaa.
Tiedän vain eläväni jossain omassa vääristyneessä maailmassani ja se painaa minua alas. Pelkään kohdata sen häpeänkin joka sieltä tulee ilmoille hyvin vahvana kun olen ollut yksikseni tarpeeksi pitkään.
-ap
Tsiisus. Ei voi olla todellista että joku oikeasti kirjoittaa itsestään noin. Uskomatonta jos joku kykenee hahmottamaan tuon oman sairaan tilansa noin hyvin. Usein tuollainen sairaus nimittäin sisältää niin paljon sairaudentunnottomuutta että tietoisuus omasta tilasta hämärtyy eikä pysty ilmaisemaan sitä noin selkeästi. Eli ehkä vain trollailet tai sitten olet harvinaisen selväjärkinen järkensä menettänyt ihminen.
Mutta joka tapauksessa, tuo mitä sinä kuvailet...
Narsisti kokee noin vaikeina nuoruusvuosinaan kun hän kokee tekevänsä väärin ja painiskelee omien tekojensa kanssa. Ne teot, tunnontuskat, syyllisyydentunteet, sisäiset ristiriidat, itsensä kanssa kamppailut, ne painavat narsistia alas. Ja niinpä hänen tekisi mieli vetäytyä, mutta häpeä on silloin liian kova. Joten hänellä on epävakaat ajat. Vetäytyy - ei vetäydy - vetäytyy - ei vetäydy -...
Mutta sitten narsisti vetäytyy, pysyy piilossa, pöly laskeutuu. Aikaa kuluu. Tuo painiskelu jää taakse. Kaikki jää taakse. Ja lopulta narsisti kokee että hän on kuin perhonen joka on kuoriutunut kotelosta. Hänen ei enää tarvitse olla itseensä käpertynyt, ei piileksiä, ei hävetä. Hän voi tulla ylpesti esille, hän on vahva, oikeassa, hän pystyy, hän etenee, nousee, taistelee, hän näyttää mallia. Kaikki harkinta on takana. Nyt vain edetään kohti alati pahenevaa väkivaltaa. Narsistista on tullut psykopaatti.
Hän on kehittynyt entistä pahempaan suuntaan. Samat vanhat tavat paitsi että paljon pahempina. Ei enää syyllisyyttä, ei häpeää, ei epäröintiä, ei joustamista, ei odottamista, ei kuuntelemista. Pelkkää väkivaltaa, muiden syyllistämistä, jyräämistä. Suorilla raiteilla täysillä muita kohti, ihan ketä vain kohti jonka pystyy tuhoamaan. Hän voi satuttaa muita ylpeästi, oikean asian puolesta, hän on oikeassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies on myös alkoholisti ja olen itsekin juonut aivan liikaa suhteemme aikana. En nauti enää humaltuneista hetkistä vaan ahdistun jo etukäteen kun juomisesta tulee puhetta.
En halua olla tässä mukana.Tässä olisi jo todella iso syy monille jättää tällaiset ihmiset taaksensa. Kuitenkin minulla on kosketuspintaa jo omasta takaa kun vanhempani ovat vakavasti alkoholisoituneita.
Tässä on jotain syvempää taustalla ja ehkä koen että olen tämän kaiken arvoinen tai en vain välitä tarpeeksi. Joku osa minussa hoitaa miestä ja tukee mutta samalla inhoan tilannetta, joskus jopa halveksun. Minun pitäisi osata suhtautua tähän oikein.
Tässä on vielä paljon muutakin kyseenalaista mutta en viitsi kaikkea kirjoittaa.
Tiedän vain eläväni jossain omassa vääristyneessä maailmassani ja se painaa minua alas. Pelkään kohdata sen häpeänkin joka sieltä tulee ilmoille hyvin vahvana kun olen ollut yksikseni tarpeeksi pitkään.
-apTsiisus. Ei voi olla todellista että joku oikeasti kirjoittaa itsestään noin. Uskomatonta jos joku kykenee hahmottamaan tuon oman sairaan tilansa noin hyvin. Usein tuollainen sairaus nimittäin sisältää niin paljon sairaudentunnottomuutta että tietoisuus omasta tilasta hämärtyy eikä pysty ilmaisemaan sitä noin selkeästi. Eli ehkä vain trollailet tai sitten olet harvinaisen selväjärkinen järkensä menettänyt ihminen.
Mutta joka tapauksessa, tuo mitä sinä kuvailet...
Narsisti kokee noin vaikeina nuoruusvuosinaan kun hän kokee tekevänsä väärin ja painiskelee omien tekojensa kanssa. Ne teot, tunnontuskat, syyllisyydentunteet, sisäiset ristiriidat, itsensä kanssa kamppailut, ne painavat narsistia alas. Ja niinpä hänen tekisi mieli vetäytyä, mutta häpeä on silloin liian kova. Joten hänellä on epävakaat ajat. Vetäytyy - ei vetäydy - vetäytyy - ei vetäydy -...
Mutta sitten narsisti vetäytyy, pysyy piilossa, pöly laskeutuu. Aikaa kuluu. Tuo painiskelu jää taakse. Kaikki jää taakse. Ja lopulta narsisti kokee että hän on kuin perhonen joka on kuoriutunut kotelosta. Hänen ei enää tarvitse olla itseensä käpertynyt, ei piileksiä, ei hävetä. Hän voi tulla ylpesti esille, hän on vahva, oikeassa, hän pystyy, hän etenee, nousee, taistelee, hän näyttää mallia. Kaikki harkinta on takana. Nyt vain edetään kohti alati pahenevaa väkivaltaa. Narsistista on tullut psykopaatti.
Hän on kehittynyt entistä pahempaan suuntaan. Samat vanhat tavat paitsi että paljon pahempina. Ei enää syyllisyyttä, ei häpeää, ei epäröintiä, ei joustamista, ei odottamista, ei kuuntelemista. Pelkkää väkivaltaa, muiden syyllistämistä, jyräämistä. Suorilla raiteilla täysillä muita kohti, ihan ketä vain kohti jonka pystyy tuhoamaan. Hän voi satuttaa muita ylpeästi, oikean asian puolesta, hän on oikeassa.
Ja tuo psykopaatti uskoo ja puhuu muuttuneensa. "En minä enää ole sellainen kuin ennen. Ennen minä tein virheitä ja väärin ja blaablaa. Mutta se on mennyttä. Minä olen ottanut opiksi, olen kehittänyt itseäni, olen panostanut itseeni, minulla oli vaikeat oppivuodet mutta se oli sen arvoista, olen muuttunut. Nyt minä teen oikein!"
Psykopaatti on siis ainoastaan oppinut vankkumattomasti uskomaan omiin jumalharhoihinsa, tullut itsensä sokeuttamaksi. Mitään epäilystä ei enää ole, ei mitään mieltä kalvavaa. On vain muiden syyttämistä. Ihmisestä on tullut silkka väkivaltajuna joka etenee niin kauan kunnes muut sen väkisin pysäyttävät.
Afgan' istanissa se joukkio nimeltä tali' ban on tällä hetkellä tuosta ilmiselvä esimerkki. He olivat vuosia poissa vallasta, joutuivat piileksimään, joutuivat olemaan syrjään vetäytyneinä "häpeämässä", jäähyllä, tauolla, kohtaamassa omassa mielessään pahaa jota olivat tehneet, painiskelemaan menneiden kanssa. Mutta nyt he saattoivat palata. Ja nyt he julistavat kuinka he eivät enää ole pahoja, vaan nyt he ovat hyviä. Niin. Paitsi että nyt he tekevät vielä paljon pahempia asioita kuin ennen. Nyt he vain uskovat itseensä enemmän kuin ennen.
Se mikä oli ennen pahaa ja tuntui pahalta - se on nyt hyvää ja tuntuu hyvältä. Samat vanhat tavat, mutta niillä on päinvastainen merkitys narsistille itselleen. Narsistin itsepetos on silloin täydellinen, saavuttanut päätepisteensä.
Kun nuori epävarma epävakaa narsisti tekee pahaa, se tuntuu hänestä toisinaan pahalta.
Kun kokenut itsevarma psykopaatti tekee pahaa, se tuntuu hyvältä. Mitä enemmän pahaa tekee, sitä paremmalta se tuntuu. Sitä oikeammalta se tuntuu. Sitä enemmän hyvää psykopaatti kokee tekevänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies on myös alkoholisti ja olen itsekin juonut aivan liikaa suhteemme aikana. En nauti enää humaltuneista hetkistä vaan ahdistun jo etukäteen kun juomisesta tulee puhetta.
En halua olla tässä mukana.Tässä olisi jo todella iso syy monille jättää tällaiset ihmiset taaksensa. Kuitenkin minulla on kosketuspintaa jo omasta takaa kun vanhempani ovat vakavasti alkoholisoituneita.
Tässä on jotain syvempää taustalla ja ehkä koen että olen tämän kaiken arvoinen tai en vain välitä tarpeeksi. Joku osa minussa hoitaa miestä ja tukee mutta samalla inhoan tilannetta, joskus jopa halveksun. Minun pitäisi osata suhtautua tähän oikein.
Tässä on vielä paljon muutakin kyseenalaista mutta en viitsi kaikkea kirjoittaa.
Tiedän vain eläväni jossain omassa vääristyneessä maailmassani ja se painaa minua alas. Pelkään kohdata sen häpeänkin joka sieltä tulee ilmoille hyvin vahvana kun olen ollut yksikseni tarpeeksi pitkään.
-apTsiisus. Ei voi olla todellista että joku oikeasti kirjoittaa itsestään noin. Uskomatonta jos joku kykenee hahmottamaan tuon oman sairaan tilansa noin hyvin. Usein tuollainen sairaus nimittäin sisältää niin paljon sairaudentunnottomuutta että tietoisuus omasta tilasta hämärtyy eikä pysty ilmaisemaan sitä noin selkeästi. Eli ehkä vain trollailet tai sitten olet harvinaisen selväjärkinen järkensä menettänyt ihminen.
Mutta joka tapauksessa, tuo mitä sinä kuvailet...
Narsisti kokee noin vaikeina nuoruusvuosinaan kun hän kokee tekevänsä väärin ja painiskelee omien tekojensa kanssa. Ne teot, tunnontuskat, syyllisyydentunteet, sisäiset ristiriidat, itsensä kanssa kamppailut, ne painavat narsistia alas. Ja niinpä hänen tekisi mieli vetäytyä, mutta häpeä on silloin liian kova. Joten hänellä on epävakaat ajat. Vetäytyy - ei vetäydy - vetäytyy - ei vetäydy -...
Mutta sitten narsisti vetäytyy, pysyy piilossa, pöly laskeutuu. Aikaa kuluu. Tuo painiskelu jää taakse. Kaikki jää taakse. Ja lopulta narsisti kokee että hän on kuin perhonen joka on kuoriutunut kotelosta. Hänen ei enää tarvitse olla itseensä käpertynyt, ei piileksiä, ei hävetä. Hän voi tulla ylpesti esille, hän on vahva, oikeassa, hän pystyy, hän etenee, nousee, taistelee, hän näyttää mallia. Kaikki harkinta on takana. Nyt vain edetään kohti alati pahenevaa väkivaltaa. Narsistista on tullut psykopaatti.
Hän on kehittynyt entistä pahempaan suuntaan. Samat vanhat tavat paitsi että paljon pahempina. Ei enää syyllisyyttä, ei häpeää, ei epäröintiä, ei joustamista, ei odottamista, ei kuuntelemista. Pelkkää väkivaltaa, muiden syyllistämistä, jyräämistä. Suorilla raiteilla täysillä muita kohti, ihan ketä vain kohti jonka pystyy tuhoamaan. Hän voi satuttaa muita ylpeästi, oikean asian puolesta, hän on oikeassa.
Tuota noi. Nyt taitaa mennä puurot ja vellit vähäsen sekaisin. Diagnooseista puhumattakaan 😳
Vierailija kirjoitti:
Jos vain saisin jotenkin taottua itselleni, että minulla on syy omaan elämääni ja siihen oikeus aivan kuten muillakin.
Minulla kun tulee sellaisia ajatuksia, että miksi edes yrittää kun olen jo pilannut elämääni nuoresta lähtien aivan näiden samojen kaavojen mukaisesti.
Itsetunto on surkea ja ajattelen, että olen vain niin yksinkertaisen tyhmä, että ihan sama miten tässä käy. Se vie taas kuolenan ajatuksiin ja välinpitämättömyyteen.
Näiden ajatuksien kanssa elän usein. Tässä on varmaan jokin juurisyy turhalle kierteelle jota harjoitan.
Tiedän, että nämä kirjoitukset ovat uhriminän puolesta kirjoitettua mutta en osaa mitenkään muutenkaan selittää tätä. Itselleni tässä yritän saada avattua jotain merkityksellistä.
-ap
Hyväksy itsesi, miehen kritiikistä huolimatta. Asu vain nyt erillään miehen kanssa ja hae oma asunto pian. Ehdit sitten muodostaa uusia positiivisempia ajatuskuvioita. Ei väliä vaikket jaksaisi tai luottaisi itseesi. Asiat menevät itsekseen eteenpäin ja tulee uusia ideoita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et ole miehelle mitään velkaa. Hän löytää kyllä uuden huolenpitäjän kun lähdet jos sellaista tarvitsee.
Hän on kohdellut sinua huonosti ja olet nyt henkisellä tasolla riippuvainen hänestä vaikka se tuntuu järjellä ajateltuna täysin järjettömältä. Ei sitä voi kukaan ulkopuolinen ymmärtää miltä se tuntuu, ellei ole itse kokenut. Kyse on tunnetason riippuvuudesta jota ei voi järkeillä pois. Tilanteen voi nähdä ja ymmärtää järjellä kristallinkirkkaasti mutta silti jokin pitää siinä kiinni, ja se jokin on riippuvuus, josta voi kyllä päästä irti. Riippuvuudesta vieroittuminen on samankaltainen prosessi kuin huumevieroitus. Googlaa trauma bonding ja lueskele aiheesta, toivottavasti haet ja saat myös tukea tarvittaessa oman itsetuntosi parantamiseksi. Et ole arvoton tai ansaitse tuollaista tilannetta ja elämää.
Toivoa on kyllä. Ankkuroi itsesi siihen muistoon, kun olit jo paranemassa, vaali ja kasvata sitä ja pyri sinnikkäästi sitä kohti pienin askelin. Ei haittaa vaikka välillä tulee takapakkia, sitten vain jatkat siitä mihin jäit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies on myös alkoholisti ja olen itsekin juonut aivan liikaa suhteemme aikana. En nauti enää humaltuneista hetkistä vaan ahdistun jo etukäteen kun juomisesta tulee puhetta.
En halua olla tässä mukana.Tässä olisi jo todella iso syy monille jättää tällaiset ihmiset taaksensa. Kuitenkin minulla on kosketuspintaa jo omasta takaa kun vanhempani ovat vakavasti alkoholisoituneita.
Tässä on jotain syvempää taustalla ja ehkä koen että olen tämän kaiken arvoinen tai en vain välitä tarpeeksi. Joku osa minussa hoitaa miestä ja tukee mutta samalla inhoan tilannetta, joskus jopa halveksun. Minun pitäisi osata suhtautua tähän oikein.
Tässä on vielä paljon muutakin kyseenalaista mutta en viitsi kaikkea kirjoittaa.
Tiedän vain eläväni jossain omassa vääristyneessä maailmassani ja se painaa minua alas. Pelkään kohdata sen häpeänkin joka sieltä tulee ilmoille hyvin vahvana kun olen ollut yksikseni tarpeeksi pitkään.
-apTsiisus. Ei voi olla todellista että joku oikeasti kirjoittaa itsestään noin. Uskomatonta jos joku kykenee hahmottamaan tuon oman sairaan tilansa noin hyvin. Usein tuollainen sairaus nimittäin sisältää niin paljon sairaudentunnottomuutta että tietoisuus omasta tilasta hämärtyy eikä pysty ilmaisemaan sitä noin selkeästi. Eli ehkä vain trollailet tai sitten olet harvinaisen selväjärkinen järkensä menettänyt ihminen.
Mutta joka tapauksessa, tuo mitä sinä kuvailet...
Narsisti kokee noin vaikeina nuoruusvuosinaan kun hän kokee tekevänsä väärin ja painiskelee omien tekojensa kanssa. Ne teot, tunnontuskat, syyllisyydentunteet, sisäiset ristiriidat, itsensä kanssa kamppailut, ne painavat narsistia alas. Ja niinpä hänen tekisi mieli vetäytyä, mutta häpeä on silloin liian kova. Joten hänellä on epävakaat ajat. Vetäytyy - ei vetäydy - vetäytyy - ei vetäydy -...
Mutta sitten narsisti vetäytyy, pysyy piilossa, pöly laskeutuu. Aikaa kuluu. Tuo painiskelu jää taakse. Kaikki jää taakse. Ja lopulta narsisti kokee että hän on kuin perhonen joka on kuoriutunut kotelosta. Hänen ei enää tarvitse olla itseensä käpertynyt, ei piileksiä, ei hävetä. Hän voi tulla ylpesti esille, hän on vahva, oikeassa, hän pystyy, hän etenee, nousee, taistelee, hän näyttää mallia. Kaikki harkinta on takana. Nyt vain edetään kohti alati pahenevaa väkivaltaa. Narsistista on tullut psykopaatti.
Hän on kehittynyt entistä pahempaan suuntaan. Samat vanhat tavat paitsi että paljon pahempina. Ei enää syyllisyyttä, ei häpeää, ei epäröintiä, ei joustamista, ei odottamista, ei kuuntelemista. Pelkkää väkivaltaa, muiden syyllistämistä, jyräämistä. Suorilla raiteilla täysillä muita kohti, ihan ketä vain kohti jonka pystyy tuhoamaan. Hän voi satuttaa muita ylpeästi, oikean asian puolesta, hän on oikeassa.
OMG! Kuin eräs P**.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko siellä nyrkin ja hellan välissä kiva olla? Toivoisitko lapsillesi vastaavaa elämää?
Mulle tuli niin narsistivibat vaikkei suoraan sanottu siitä. Mun äiti palvoo isääni, sadistista lapsenhakkaajaa ja vaimonkiusaajaa. Äiti myös valitsi isän ja hylkäsi aikuiset lapset valintatilanteessa johon narsisti hänet pakotti. Me aikuiset lapset emme ole isään väleissä sillä hän on yhä toksinen, väkivaltainen ja aggressiivinen umpinarsisti. Kun välit meni isään poikki, hän pakotti äidin valitsemaan.
Nyt äitini ei ole missään yhteydessä meihin lapsiin, ei voi nähdä lapsenlapsiaan, ei ole päässyt ristiäisiin, ei ole siis lainkaan yhteydessä lapsiinsa. Kun se narsisti on niin IHANA. Siltikin vaikka siltä saa väkivaltaa ja alistamista ja nöyryttämistä jatkuvasti.
Mietihän ap haluutko tollaisen elämän. Sitä kohti olet lipumassa….
Sisältö jatkuu mainoksen alla
AP, ole yhteydessä Naisten Linjaan. Tältä palstalta valitettavasti harvemmin saa apua tällaisiin asioihin, koska kuten huomaat, läheisriippuvuus on monelle ihan hepreaa eikä sitä ilmiönä ymmärretä tarpeeksi. Edes kaikki saman kokeneet eivät osaa auttaa, joten tarvitsisit nyt ihan ammattilaisen apua ja paikan jossa käsitellä kaikkia noita asioita. Älä edes lue noita kommentteja, joissa sinua syytetään narsistiksi ja vaikka mitä vielä... Täällä toki on seassa myös aidosti vilpittömiä vastauksia, mutta tosi monet avohoitopotilaat (tai ainakin hoidon tarpeessa pahasti olevat) myös vain purkavat pahaa oloaan anonyymisti ja jakavat "tietojaan". Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos!
Tunnistan valitettavasti nuo tunteesi omasta menneisyydestäni (parikymppisenä oli parikin erittäin henkisesti väkivaltaista suhdetta) ja tiedän kokemuksesta että se riippuvuus voi olla tosi vahva vaikka ei edes asuisi yhdessä. Silloin myös sattuu sellaiset lohduttelut kuin että "eroa nyt kun se on vielä helppoa, teillä ei ole edes yhteistä kotia tai lapsia!" kun se on nimenomaan se RIIPPUVUUS eikä käytännön asiat mikä yhdessä pitää. Tiedän myös, että se voi tuntua nyt siltä ettet ikinä löydä voimia lähteä. Mutta ainakin itse sain silti kaikesta huolimatta vain jossain kohtaa tarpeekseni, kun meni tarpeeksi huonosti tarpeeksi pitkään. Hävettää toki kaikki se miten kestin liikaa huonoa kohtelua, mutta jossain kohtaa tuli silti minullakin raja vastaan. Terapiasta oli hyötyä jonkin verran, mutta ennen kaikkea se on pitkä henkinen prosessi ja matka johon sun täytyy sitoutua itsesi kanssa. Sun täytyy alkaa uskomaan siihen että tulevaisuudessa odottaa parempia aikoja, mutta tarvitset myös paljon armollisuutta siihen sisun kylkeen. Jos ei onnistu ensimmäisellä tai toisellakaan kerralla, niin ajattele niin, että ei haittaa. Jokainen riuhtaisuyritys vie kuitenkin lähemmäs irtaantumista. Alitajuntasi tekee nytkin kovasti työtä kun tiedostat noita asioita noin hyvin ja kun kirjoitat tuota tänne. Et ole niin syvällä suossa kun luulet, kun pystyt itsellesi myöntämään tilanteen. Saatat olla ihan lähellä läpimurtoa.
Tämä voi olla myös nyt ihan lässytystä, mutta itseäni auttaa yksinäisinä hetkinä siellä tyhjyydessä tämä ajatus: Kun lähdet pois väärän ihmisen luota, et kävele vain pois mihinkään mustaan aukkoon vaan lähdet kävelemään TULEVAISUUDEN ITSEÄSI VASTAAN. Koita miettiä, että siellä odottaa vastassa elämäsi tärkein henkilö, eli vahvempi tuleva sinä. Se henkilö ei ole seuranasi nyt tuossa suhteessa tai tilanteessa, mutta hän odottaa sinua. Taustasi vaikuttaa läheisriippuvuuden ja kiintymyssuhteen kehittymiseen paljon (itselläkin alkoholistivanhempi) mutta se ei tarkoita, että se määrittäisi tulevaisuuttasi. Jossain kohtaa senkin oppii hyväksymään, että vaikka olisi vaihtoehtona uhriutua ja jäädä tuleen makaamaan, lopulta iso osa on sen tiedostamisen jälkeen omassa päätöksessä taistella. Mä uskon, että pääset tuosta vielä irti ja että opit arvostamaan itseäsi!!! Tarvitset siihen nyt vain apua ja tukea ja aikaa. <3
https://www.vauva.fi/keskustelu/3876335/laheisriippuvuudesta-eroon
Lueskele ap tätä.
Voimia sulle irtaantumiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, olis todella tärkeää, että pääset puhumaan suhteesta jonkun kanssa. Lopetat ihan ensimmäisenä miehen puolustelemisen.
Mies on käyttänyt väkivaltaa, oletko missään vaiheessa käynyt lääkärissä?
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa että sinulla on taipumusta romantisoida tilannetta, joka on oikeastaan vaan epäterve. Joskus itseään täytyy vaan ottaa niskasta kiinni ja vetää se raja, että tämä loppuu nyt, eikä vaan kirjoitella usvaisia ajatuksia ja elää niissä.
Eihän! Ap on kuin Äiti Teresa tai Neitsyt Maria joka todella täydellisen rakastavaisesti huolehtii heikosta ihmisolennosta joka olisi aivan heitteillä ilman aloittajan suuria uhrauksia. Mutta tietysti tuon tilanteen kanssa täytyy painiskella, kuten myös Neitsyt Maria joutui alkuun painiskelemaan. Kun enkeli (vai mikä se nyt oli?) ilmestyi Marialle kertomaan että pian Maria tulee raskaaksi ja sitten hän synnyttää Jeesuksen ja blaablaa, niin Maria joutui aivan hämilleen ja ihmettelemään ja blaablaa, se oli jotain niin käsittämätöntä Marialle. Voitko kuvitella? Aivan jotenkin ihmeellisesti aloittaja on päätynyt tuollaiseen vastaavaan asemaan. Kyllä se nyt vain on aivan ihmeellistä ja päätä sekoittavaa että miten ihmiselle voi tuollaista käydä, miten joku nainen voikin päätyä tuollaiseen asemaan jossa blaablaablaablaablaablaablaa...
--
Joo, okei. Ei se mies oikeasti tarvitse aloittajaa yhtään! Ei yhtään! Lakatkaa hullut kuvittelemasta niin!
Ap on vain sekaisin, oikeasti vain pyörittelee hörhöjuttuja päänsä sisällä. Ap on jumissa itsensä kanssa, jumissa älyttömässä kaikinpuolin haitallisessa elämäntilanteessa, jumissa sairaassa ihmissuhteessa josta on vain haittaa kaikille. Ap on jumissa ja sen voi ainoastaan ap ratkaista sillä että ap vain lakkaa olemasta pimahtanut ja himskatti sentään poistuu.
Vierailija kirjoitti:
Blääblää blää. Soita poliisi poistamaan mies vainoamasta sinua.
Juuri näin!
Blaablaablaa. On se niin vaikeeta.
--
Nyt tuli mieleen kun näin itsepalvelupesulassa erään naisen lapsensa kanssa. Muut ihmiset ihan vain laittavat pyykit koneeseen ja laittavat koneen päälle. Toki se saattaa olla vähän kömpelöä, hidasta, jotain pitää ihmetellä, tarkistaa, joskus saattaa olla vähän hukassa että mitenköhän pitikään toimia,... mutta ei se mitään, kömpelöys on normaalia.
Mutta se nainen hössötti koko ajan. Pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä pälä...
Ihmettelin miten sen lapsi kestää, kävi sääliksi.
Mutta niin, paljon pahempia on ihmiset kuin ap jotka saattavat kyllä pitää suunsa kiinni, mutta käyvät vielä paljon kamalempaa jatkuvaa hössötystä päänsä sisällä. Jatkuvaa puntarointia ja pyörittelyä ihmissuhteisiin ja omiin tunteisiin liittyen ja blablalablablablalbalblaaa....
Kiitos osalle vastaajista. Erityisesti heille, jotka ymmärtävät tästä riippuvuushelvetistä jotain.
Olen muutenkin riippuvuuksille perso.
Johtuuko kenties vain siitä, että ne ovat hetkellisiä helpottajia muuten toimimattomassa yhtälössä pääni sisällä.
Siellä on ristiriitoja ja erilaisia monimuotoisia ajatusmalleja. Olen kameolontti, joka voi sopeutua lähes mihin hetkeen tahansa.
Joskus vain sopeudun, tietämättä edes miksi ja vaikka se tuntuisi väärältä.
En jaksa vielä vastata kenellekään erityisesti. Ajatukset ovat niin sekaisin ja olen liian väsynyt. Emme asu miehen kanssa yhdessä enää. Se oli suuri harppaus jo aikaisemmin.
Silti edelleen elämme päiviä yhdessä ja yritämme todistella kai toisillemme jotain. Merkityksetöntä kuitenkin.
Olisin aivan valmis oikeasti viimeiseen hengen vetoon jos vain en selviä tästä kaikesta. Pieni toivo kuitenkin on jossain tuolla sisimmissäni vaikka olenkin aivan uupunut näihin elämäni vaiheiluihin. En voi käsittää miksi olen tässä ja samalla tiedän kaikki vastaukset mutta en osaa ratkaista. Tarvitsen apua.
-ap
No nyt lähdin. Kotimatkalla juuri olen.
Olin taas siivonnut, hoitanut pari miehen asiaa. Yritän olla mukava ja kannustava sekä antaa miehelle aikaa palautua päivistään.
Tuli töistä kotiin ja kun sain lopulta kuitenkin taas kuulla kuinka ääliömäinen olen niin en vain jaksanut sietää lainkaan.
Totesin vain, että hyvä, painun sitten helvettiin, pakkasin tavarat ja painuin ulos kymmenessä minuutissa.
Näin minua arvostetaan. Ei edes satu, ei itketä tai muutakaan. Olen vain huojentunut kun lähdin ja toivon, ettei hänestä kuulu.
-ap
Alue: Aihe vapaa
Asu erillään. Jos haluat kuunnella miestä ok, mutta eri asunnoissa asuessa olisi helpompi ottaa etäisyyttä kuin samassa asuessa. Ja kumpikin löytäisi uutta elämää ja onnellisuutta mahdollisesti. Sitä ei tarvitse pelätä, että on omat asunnot, joita voi sisustaa mielen mukaan. Ja on muita ihmisiä vielä joihin voi tukeutua tai kriisipuhelin jne.