Isä on saattohoidossa enkä pysty pidättämään itkua jos käyn katsomassa häntä, kuten hän on toivonut

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksei tuollaisessa tilanteessa kaikki tunteet olisi sallittuja? Vaikka isäsi niitä jostain syystä pelkääkin. Ei kukaan murru eikä sorru kyyneliin. Nehän on rakkautta. Voimia.

Sairastuneella itsellään on raskasta. Hänen ei pitäisi joutua muiden lohduttajaksi.

-ohis

Juuri näin. Olen sillä tavalla vanhanaikainen, että olen sitä mieltä että ne tunteet on pakko pitää kurissa tällaisessa tilanteessa. Piste. Se on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Lohduton itkeminen kuolleen vierellä voi tehdä siitä kuolemisesta asianosaiselle entistä kauheamman kokemuksen, kun sen kaiken ohella on hätä siitä itkevästä omaisesta. Vähintä mitä voi tehdä, on olla luja ja rauhallinen sen kuolevan luona. Antaa hänelle turvallinen ja rauhallinen tapa kestää viimeiset hetket. Täytyy pistää ne omat tunteet sivuun, kestää. Se on kova vaatimus, mutta joskus on pakko pitää itsensä ja tunteensa kurissa, vaikka sisällä myllertäisi miten.

Mä taas ainakin olen niin vanhanaikainen, että käsittäisin suruttoman ja tunteettoman ihmisen kuolinvuoteeni vierellä olevan ainoastaan laskemassa paljonko saa minusta perintöä. Ja olisin tietysti vilpittömän iloinen ja kuolisin naurussa suin kun tietäisin testamenttini sisällön toisin kuin tämä "viran puolesta" kylässä käyvä omainen ;D

Siis oliko niin että isäsi on toivonut että kävisit hänen luonaan VAI että tukahduttaisit itkusi? Otsikosta saa käsityksen että isäsi toivoo itkun tukahduttamista.

Otat gramman panadolin tuntia ennen. Tutkimusten mukaan se leikkaa tunteita. Samassa tilanteessa itsekin ollut. Sitä vaan hymyiltiin hautajaisetkin läpi kunnioituksesta ja rakkaudesta vainajaa kohtaan. Sen jälkeen on itketty parikymmentä vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Olin itse samassa tilanteessa 2v sitten. Itkin koko sen ajan kun olin isän luona viimeistä kertaa. Se on raskasta ja rankkaa ja kyyneliä on vaikea estää. Voimia sinulle❤

Saattohoito voi kestää myös pitkään.

Hän on isäsi, eli varmasti ymmärtää ja kestää myös itkua. 

Onhan se ikävää ja surullista kun läheinen lähtee, mutta joku tuossa kirjoitti että saattohoito voi kestää.. Ja totta. Että ei välttämättä vika kerta ku näet :) . Ota konjakkipaukku tms. 🤗 tsemppiä sulle. Kaikkeen tottuu ku on pakko. Hyväksy ne mitä et voi muuttaa on minua auttanut.

Vierailija kirjoitti:

Otat gramman panadolin tuntia ennen. Tutkimusten mukaan se leikkaa tunteita. Samassa tilanteessa itsekin ollut. Sitä vaan hymyiltiin hautajaisetkin läpi kunnioituksesta ja rakkaudesta vainajaa kohtaan. Sen jälkeen on itketty parikymmentä vuotta.

Just tämä.

Vauvan ammattimaiset alapeukuttajat eivät enää edes tunnista normaaleja tunne-elämän vaiheita, vaan nappia lääkkeeksi kaikeen, jos yhdenkin kyyneleen nega-fiilikset uhkaavat iloista elämää.

Itse olen itkenyt kuolevan sängyn äärellä ja joka hautajaisissa. En ymmärrä kliinistä suhtautumista kaikkeen tai surun kieltämiseen, ilo ja suru ovat ying ja yang, sokeri ja suola, helle ja pakkanen. Jos kiellät itsestäsi toisen piirteen, niin sekin luo omat ongelmansa ja sitten kohta syöt lääkkeitä asiasta, johon et niitä tarvitse.

winner kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksei tuollaisessa tilanteessa kaikki tunteet olisi sallittuja? Vaikka isäsi niitä jostain syystä pelkääkin. Ei kukaan murru eikä sorru kyyneliin. Nehän on rakkautta. Voimia.

Sairastuneella itsellään on raskasta. Hänen ei pitäisi joutua muiden lohduttajaksi.

-ohis

Juuri näin. Olen sillä tavalla vanhanaikainen, että olen sitä mieltä että ne tunteet on pakko pitää kurissa tällaisessa tilanteessa. Piste. Se on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Lohduton itkeminen kuolleen vierellä voi tehdä siitä kuolemisesta asianosaiselle entistä kauheamman kokemuksen, kun sen kaiken ohella on hätä siitä itkevästä omaisesta. Vähintä mitä voi tehdä, on olla luja ja rauhallinen sen kuolevan luona. Antaa hänelle turvallinen ja rauhallinen tapa kestää viimeiset hetket. Täytyy pistää ne omat tunteet sivuun, kestää. Se on kova vaatimus, mutta joskus on pakko pitää itsensä ja tunteensa kurissa, vaikka sisällä myllertäisi miten.

Mä taas ainakin olen niin vanhanaikainen, että käsittäisin suruttoman ja tunteettoman ihmisen kuolinvuoteeni vierellä olevan ainoastaan laskemassa paljonko saa minusta perintöä. Ja olisin tietysti vilpittömän iloinen ja kuolisin naurussa suin kun tietäisin testamenttini sisällön toisin kuin tämä "viran puolesta" kylässä käyvä omainen ;D

Tai sitten toisena vaihtoehtona alkaisin huolestua viime hetkinäni lähiomaisen puolesta siksi, ettei tämä osoita mitään tunteita. Sekä jäisi ahdistus siitä, että nyt se meni sitten vielä lääkekoukkuun mun kuoleman takia ja pilasi elämänsä ja päätyi alapeukuttamaan kaikkia Vauvassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksei tuollaisessa tilanteessa kaikki tunteet olisi sallittuja? Vaikka isäsi niitä jostain syystä pelkääkin. Ei kukaan murru eikä sorru kyyneliin. Nehän on rakkautta. Voimia.

Sairastuneella itsellään on raskasta. Hänen ei pitäisi joutua muiden lohduttajaksi.

-ohis

Juuri näin. Olen sillä tavalla vanhanaikainen, että olen sitä mieltä että ne tunteet on pakko pitää kurissa tällaisessa tilanteessa. Piste. Se on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Lohduton itkeminen kuolleen vierellä voi tehdä siitä kuolemisesta asianosaiselle entistä kauheamman kokemuksen, kun sen kaiken ohella on hätä siitä itkevästä omaisesta. Vähintä mitä voi tehdä, on olla luja ja rauhallinen sen kuolevan luona. Antaa hänelle turvallinen ja rauhallinen tapa kestää viimeiset hetket. Täytyy pistää ne omat tunteet sivuun, kestää. Se on kova vaatimus, mutta joskus on pakko pitää itsensä ja tunteensa kurissa, vaikka sisällä myllertäisi miten.

Mutta mikä siin ä oikeastaan on se ongelma kun se kuoleva kuitenkin kuolee? Eihän se jää sitä muistelemaan että "huhhuh olipa kauhea kokemus".

Sillä on suuri merkitys millaisia ne viimeiset hetket ovat. Esim. meidän isää hoitajat viimeiseen asti kohtelivat kauniisti ja elävänä ihmisenä, kertoivat mitä tehdään ja puhuttelivat nimellä vaikka ei enää varmasti ymmärtänyt. Se oli arvokasta ja kaunista. Niillä hetkillä on suuri merkitys jälkeenpäin. Kyllä varmasti jää läheisten mieltä painamaan jos on huonoja kokemuksia. En nyt tarkoita että se itkeminen olisi sitä.

Vanhemmista äiti oli syövän takia saattohoidossa ja lähti "arvokkaalla" tavalla n. viikossa nesteytyksen lopetukseen ja ymmärsi sen loppuun saakka, että kuolee janoon ja kuihtuu elävältä ja huusi "vettä, vettä!", isä kuoli suruun ja toisenlaisten hoitovirheiden seurauksena muutamaa viikkoa myöhemmin. Kolmas, elämän partneri, lähti morfiinitokkurassa puolitoista tuntia sen jälkeen kun viimeisen kerran näin. Nyt itken kun tätä kirjoitan, enkä osaa selittää sitä muuten kuin että välitin niistä ihmisistä ja ehkä olisi ollut toisenlainenkin loppu kauniimpi kuin sairaalan peti. En myöskään ottaisi itseltäni sitä surua pois millään lääkkeellä, sen kanssa oppii elämään kyllä ja sen täytyy toisinaan vaan antaa vallata mielen ja sitten taas helpottaa. Miestäkin. Huom! Surullisuus ei ole sama kuin masentuneisuus ja kyynelkanavat on välillä hyvä aukaista tukoksista.

Hoitohenkilökunta tietysti tekee sen, minkä voi ja heidän täytyy pystyä olemaan tilanteissa neutraaleja, koska aina tulee uusia potilaita, mutta samalla heistä kuolee oma ihmisyytensä pois ja ihmiset ovat enää vain sairaalan tai hoitopaikkojen kulueriä. Tämän näkee sitten heistä myös työajan ulkopuolella ja siitä, miksi hoitajista on huutava pula juuri nyt.

Yhteiskunnallinen ongelma tämä meidän näennäisesti hymyilevä hyvinvointivaltiomme.