Lapseni muuttaa kotoa pois, miksi itken valtavasti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ehkä just toi, että lapsesta on tullut puolison korvike, niin kuin nro 2, aiheuttaa sitä . Suru on siitä, että oma elämä on paska, eikä uskalla tehdä tarvittavia muutoksia parempaan.

Tämä olisi mun syy. Mies on täysi ilkiö ja hirvittäisi jäädä kaksin hänen kanssaan. Lapset kun paikalla käyttäytyy hieman paremmin.

Kannattaisiko nostaa kytkintä sitten itsekin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ehkä just toi, että lapsesta on tullut puolison korvike, niin kuin nro 2, aiheuttaa sitä . Suru on siitä, että oma elämä on paska, eikä uskalla tehdä tarvittavia muutoksia parempaan.

Tämä olisi mun syy. Mies on täysi ilkiö ja hirvittäisi jäädä kaksin hänen kanssaan. Lapset kun paikalla käyttäytyy hieman paremmin.

Oletko hakenut apua itsellesi ja lapsillesi?

Joskus jäät kaksin joka tapauksessa. Mitä aiot tehdä? Pitäisikö jo suunnitella, mihin muuttaa?

*Eivät ne lapset mitään apua tarvitse.

Tietenkin tarvitsevat. Eihän tuollainen ilmapiiri voi olla vaikuttamatta heihin.

Tiedän tällaisen perheen. No, kävi niin että lapsensa lähti lätkimään mitään etukäteen sanomatta, eivätkä vanhemmat ole kuulleet hänestä sen jälkeen mitään (mutta elää siis ihan normaalia elämää ja on kunnossa).

Kannattaisi siis hakea sitä apua ajoissa.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kun kysyit tätä. Minäkin itken juuri kun tytär oli kuukauden kotona työskenneltyään projektitehtävissä kotipaikkakunnalla. Hän lähti matkalaukkuineen äsken ovesta ja tuntuu kuin linnut olisivat hävinneet maailmasta. Itken piilossa, koska mies saisi hirvittävän huudon aikaan,, jos näkisi herkkyyteni. Rakastan tytärtä ja hänen kaunista ja iloista luonnetta. Ehkä tuo kontrasti isäänsä korostaa surua. Koti kylmeni.

Minulla oli tuollainen äiti. Jos joku itki tai muuten osoitti heikkoutta niin alkoi huuto, raivoaminen ja mollaaminen.

Turha varmaan edes sanoa että en näin aikuisena ole enää hänen kanssaan missään tekemisissä.

Kauhea ajatus, että lapset olisivat jotain ihmiskilpiä ilkeää isäänsä vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ehkä just toi, että lapsesta on tullut puolison korvike, niin kuin nro 2, aiheuttaa sitä . Suru on siitä, että oma elämä on paska, eikä uskalla tehdä tarvittavia muutoksia parempaan.

Tämä olisi mun syy. Mies on täysi ilkiö ja hirvittäisi jäädä kaksin hänen kanssaan. Lapset kun paikalla käyttäytyy hieman paremmin.

Miten olisi: ERO? Kas , kun se on salittu. Lasten tehtävä on lähteä maailmalle. HAluisitko ite asua äitin ja isukin kanssa koko elämäs?

Tottakai se aiheuttaa haikeutta. Niin hyvässä, kuin pahassa. Siihen tottuu hyvin nopeesti. Ellei oo joku sellainen vanhempi , joka roikkuu lapsissaan, koska itelään ei oo mitään elämää. 

Vaikea siihen on ensin tottua, ettei todellakaan ole enää vastuussa kenestäkään.  Mutta uskokaa tai älkää. Kyllä siihen tottua ja alkaa nauttia siitä, että on aikaa itelle.

Hoidin lapsia 30 vuotta. Alkoi olla rankkaa työstää aikuisen, parikymppisen miehen asioita. Onneksi hän on nyt oppinut järjestämään ne itse.

Muistan vielä elävästi kun ainokaiseni tuli pakettiautolla kavereiden kanssa pihaan, ja alkoi kantaa hyväntuulisesti naureskellen ja iloisena lapseni tavaroita autoon. Kontrasti oli melkoinen omiin tunteisiini nähden. Nielin silti itkuni, ja "romahdin" vasta kun takavalot häipyivät pihatietä pitkin.  

Moni asia elämässä on ihan normaalia, syntymä, kuolema, naimisiinmeno, lapsenlapsen saanti, kotoa muutto, ja ihan yhtä normaalia on että nämä käännekohdat aiheuttavat sekä iloisia että surullisia tunteita, joten antakaa mennä vain! Normaalitilanteessa itku kääntyy pian iloksi, ja mikäli näion ei käy, kannattaa hakea apua vaikka terveyskeskuksen kautta. Tottakai itku ja nauru kuuluvat elämään, ihan jokaisella terveellä ihmisellä. Tsemppiä, kyllä se siitä!

Vierailija kirjoitti:

Minä itken välillä jo nyt, vaikka lapset ovat kotona vielä ainakin kolme vuotta. He ovat niin rakkaita ja heidän kanssaan on niin kiva olla. Onhan se iso elämänmuutos. Tottakai olen iloinen siitä, että lapsista on kasvamassa itsenäisiä ja pärjääviä aikuisia. Ja eiväthän he katoa tästä maailmasta ja elämästäni lopullisesti minnekään.

Mietin, että mistä löytyy sitten merkitys elämään. Työt, harrastukset yms. ovat mukavia juttuja, mutta tärkein merkitys elämälle on mulle olleet lapset.

Tällaisen ihmisen lapsena on ihan hirveää, kun yritetään jatkuvasti syyllistää siitä ettei ole viihdyttämässä vaikka itsellä on jo omakin elämä vihdoin ja viimein.

Minulla tilanne, että lapset lähteneet pois, isä juuri kuollut, äiti huonossa kunnossa. Joudun päivittäin matkustanaan 80 km häntä hoitamaan. Mies ei halua häntä 150 m2 asuntoomme. Haluaisin hoitaa kotona.

Mies on joka ilta humalassa ja haastaa riitaa.

Olen aivan loppu. Itkettää koko eletty elämäni.

Tässäkö tää oli kirjoitti:

Minulla tilanne, että lapset lähteneet pois, isä juuri kuollut, äiti huonossa kunnossa. Joudun päivittäin matkustanaan 80 km häntä hoitamaan. Mies ei halua häntä 150 m2 asuntoomme. Haluaisin hoitaa kotona.

Mies on joka ilta humalassa ja haastaa riitaa.

Olen aivan loppu. Itkettää koko eletty elämäni.

Sun elämä kuulostaa pahalta, oikeasti. Reagoit tuohon eli olet ihminen. Halaus .jssap

Odotin tosi kauan ennen kuin lapsen niin, että ehdin tottua elämään, jossa ei ole lasta. Nyt lapseni aloittaa yliopisto-opinnot ja hiukan jo odotan, että hän itsenäistyisi ja muuttaisi omaan asuntoon. Jotenkin taas kaipaisin rauhallisia hetkiä, jolloin saan olla ihan hiljaa omissa oloissani. Toki on mies, mutta kun hän on töissä hää minulle, ehkä joskus muutama tunti ihan omaa rauhaa. Olen itsekin töissä.

No jos minuun tulee, on vielä kotona 3 vuotta.

Toki siis rakastan lastani, eikä omilleen muuttaminen sitä mihinkään muuta.

Meilläkin surua, mutta eri syistä... Tutustuin ystävääni, kun hänen pieni poikansa oli viiden. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävät ja olin vuosia mukana pojan elämässä. Poika rakasti lennättää kirjavaa leijaansa ja juoksi kesäisin perhoshaavin kanssa niityllä. Kaikki oli niin hyvin... Koulussa pojalla sujui hienosti, hän rakasti tarinoita Etelämantereesta ja kaukaisten saarten eläimistä. Muistan kuin eilisen päivän sen alkusyksyisen päivän kauan sitten, kun ystäväni uskoutui minulle suuren salaisuuden: Poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa lähteä vaellukselle ja isona reilaamaan. Ne sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Pojasta saisi joku mukava tyttö vielä ihanan poikaystävän! Vuosia kului ja pojan lukio alkoi, yläasteella hän oli vielä saanut seurata sivusta kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Lukion alku ei tuonut iloa elämään, pojasta tuli hiljainen ja varautunut. Hän opiskeli edelleen historiaa loistavin arvosanoin, mutta entinen, iloisempi poika oli kadonnut. Olimme huolissamme... Laitoimme toiveen armeija vuoden ja opiskelemaan lähdön auttavan, kenties poika tarvitsisi vain maiseman vaihdosta. Poika pääsikin opiskelemaan poliittista historiaa, mutta palattuaan kesäksi kotiin ensimmäisen opiskelu vuoden jälkeen, seurasi romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Niin se elämä voi muuttua...

sairasta

Lapseni muuttaa takaisin kotiin. Miksi itken valtavasti?

😂

Olemme parhaillaan muuttamassa kuopusta 150km päähän, kootaan huonekaluja ja säädetään nettiä.

Ihan mahtava päivä! Parin tunnin kuluttua käydään yhdessä syömässä jossain hyvässä ravintolassa ja ajellaan miehen kanssa kotiin kohti "nuorenparin" elämää.

Vierailija kirjoitti:

😂

Olemme parhaillaan muuttamassa kuopusta 150km päähän, kootaan huonekaluja ja säädetään nettiä.

Ihan mahtava päivä! Parin tunnin kuluttua käydään yhdessä syömässä jossain hyvässä ravintolassa ja ajellaan miehen kanssa kotiin kohti "nuorenparin" elämää.

Oletteko parikymppisiä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä itken välillä jo nyt, vaikka lapset ovat kotona vielä ainakin kolme vuotta. He ovat niin rakkaita ja heidän kanssaan on niin kiva olla. Onhan se iso elämänmuutos. Tottakai olen iloinen siitä, että lapsista on kasvamassa itsenäisiä ja pärjääviä aikuisia. Ja eiväthän he katoa tästä maailmasta ja elämästäni lopullisesti minnekään.

Mietin, että mistä löytyy sitten merkitys elämään. Työt, harrastukset yms. ovat mukavia juttuja, mutta tärkein merkitys elämälle on mulle olleet lapset.

Tällaisen ihmisen lapsena on ihan hirveää, kun yritetään jatkuvasti syyllistää siitä ettei ole viihdyttämässä vaikka itsellä on jo omakin elämä vihdoin ja viimein.

Mun yhden kaverin äiti on tällainen. Lapsi on lähemmäs 30 ja äiti edelleen pitää jossain lieassa, ei saa muuttaa liian kauas ja ulkomaille lähtemisestä voi vain haaveilla.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kun kysyit tätä. Minäkin itken juuri kun tytär oli kuukauden kotona työskenneltyään projektitehtävissä kotipaikkakunnalla. Hän lähti matkalaukkuineen äsken ovesta ja tuntuu kuin linnut olisivat hävinneet maailmasta. Itken piilossa, koska mies saisi hirvittävän huudon aikaan,, jos näkisi herkkyyteni. Rakastan tytärtä ja hänen kaunista ja iloista luonnetta. Ehkä tuo kontrasti isäänsä korostaa surua. Koti kylmeni.

VOI-HYVÄ-LUOJA....

Vierailija kirjoitti:

Meilläkin surua, mutta eri syistä... Tutustuin ystävääni, kun hänen pieni poikansa oli viiden. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävät ja olin vuosia mukana pojan elämässä. Poika rakasti lennättää kirjavaa leijaansa ja juoksi kesäisin perhoshaavin kanssa niityllä. Kaikki oli niin hyvin... Koulussa pojalla sujui hienosti, hän rakasti tarinoita Etelämantereesta ja kaukaisten saarten eläimistä. Muistan kuin eilisen päivän sen alkusyksyisen päivän kauan sitten, kun ystäväni uskoutui minulle suuren salaisuuden: Poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa lähteä vaellukselle ja isona reilaamaan. Ne sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Pojasta saisi joku mukava tyttö vielä ihanan poikaystävän! Vuosia kului ja pojan lukio alkoi, yläasteella hän oli vielä saanut seurata sivusta kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Lukion alku ei tuonut iloa elämään, pojasta tuli hiljainen ja varautunut. Hän opiskeli edelleen historiaa loistavin arvosanoin, mutta entinen, iloisempi poika oli kadonnut. Olimme huolissamme... Laitoimme toiveen armeija vuoden ja opiskelemaan lähdön auttavan, kenties poika tarvitsisi vain maiseman vaihdosta. Poika pääsikin opiskelemaan poliittista historiaa, mutta palattuaan kesäksi kotiin ensimmäisen opiskelu vuoden jälkeen, seurasi romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Niin se elämä voi muuttua...

Surullinen tarina