Pelottavin asia, mikä sinulle on tapahtunut?

Tuntematon mies hyökkäsi kimppuuni, hakkasi tajuttomaksi ja raiskasi.

Paeta omasta kodista taka oven kautta ulos pieni vauva sylissä pakkaseen kun joku juoppo (vaarallinen sellainen) sai jonkulaisen kohtauksen kun en päästänyt tätä minulle suihkuun !? keskellä yötä.

Joku alkoi seuraamaan mua yöllä kun palasin bussilla kaupungilta. Kun lähdin juoksemaan niin seuraajakin lähti. Onneksi ehdin kotiovelle ennen häntä. Pelotti kauheasti mitä hän aikoi!

Kamalia asioita tapahtunut teille. Itsellä ei ole mitään vastaavaa. Eniten olen pelännyt omasta mielikuvituksesta nousseita juttuja lapsena, sekä pelännyt jos en ikinä saakaan lasta (siihen meni 5 vuotta).

Skorpioni nenäni edessä ahtaassa tilassa terassin alla. Olin lapsena hakemassa sinne pudonnutta leluani Israelissa.

Eilinen raju synnytys, olin varma etten selviä siitä hengissä. Pelkäsin myös lapsen puolesta.

Nukutus 16 vuotiaana, kun valmisteltiin umpilisäkkeen leikkaukseen. Piti laskea hitaasti kymmeneen ja yritin väkisin pysyä hereillä, mutta taisin nukahtaa paljon ennen kymmentä.

Voi kuulostaa hassulta, mutta en tiedä "mikä" se tarkalleen on. Mulla on hyvin vahva tunne ja muistikuva, kun lapsena (ehkä10v?) pelkäsin oikeasti, että NYT kuolen ja olin siitä aivan varma- muistan, kuinka sydän hakkasi, päässä "pyöri", hikoilutt- paniikki oli kamala. mutta, en tiedä/muista miksi!

Tämä asia on tullut mieleeni vasta jälkeenpäin ja aluksi ajattelin, että olen ehkä nähnyt unta jostain, mitä en muista. Mutta toisaalta, se olotila, tunne ja kaikki, kaikki on niin todentuntuista, että epäilen, että olen vain unohtanut, mitä tilanteessa on tapahtunut- eikös niinkin voi käydä..

Muilla samaa?

Ei kylöä vastaavia tapauksia itselläni...ehkä yllätysperätila jonka synnytin alateirse tai yläasteella ja lukiossa kotiintulo, kun tiesi että isä saattaa olla umpikännissä ja äiti töissä (ja joka tiesi tilanteen).

Huostaanotto. Se, kun tajuat, ettet pääse kotiin pitkään aikaan. Asumaan. Kotilomilla pikkusisarukset ovat kotona minun tullessa sinne, ja saavat jäädä sinne minun lähtiessä pois. Sijoituspaikkani jatkuva henkinen pahoinpitely. Jatkuva masennus, jatkuva ahdistus, jatkuva paha olo itsensä kanssa. Joita ei ollut ennen sijoitusta. Kun tuntuu, että on pilannut kaiken. Aivan kaiken. Ettei ansaitsisi edes elää, kun on pettänyt perheen. t. huostaanotettu teini

Jouduin ampumaan juoppoa ilmakolla. Ikää 12v ja yksin kotona (asuttiin maalla). Juoppo rynni ovesta sisään. Ovella örisi jotain että tappaa minut. No, neuvokkaana otin ilmakon ja menin kahtomaan kuka siellä on. Jalkaan osui ja siihen kaatui. Kai jalka parani ja näin kyseisen henkilön sairaalassa, pyysi anteeksi ja minä häneltä.

Kun sain kuulla sairastavani leukemiaa. Pelko siitä, että elämä loppuu tähän on kamala kokemus. Se pelko ei hevillä lähde mielestäni.

kun jäimme kiinni kondomiseksitä meidän lapsellemme. Olemme lestadiolaisia

[quote author="Vierailija" time="27.09.2014 klo 22:13"]

Jouduin ampumaan juoppoa ilmakolla. Ikää 12v ja yksin kotona (asuttiin maalla). Juoppo rynni ovesta sisään. Ovella örisi jotain että tappaa minut. No, neuvokkaana otin ilmakon ja menin kahtomaan kuka siellä on. Jalkaan osui ja siihen kaatui. Kai jalka parani ja näin kyseisen henkilön sairaalassa, pyysi anteeksi ja minä häneltä.

Siis ilmakiväärillä? Monta kertaa ammuit? Saa nimittäin aika monta kutia laittaa meneen, ennenku

Ps. ammuin minäkin kerran sitä :)

iso mies kaatuu.

Itseäni on ammuttu impalla- ja useasti, jonkun mielestä oli todella hauskaa- nimittäin veljeni mielestä.

[/quote]

Siis ilmakiväärillä? Monta kertaa ammuit? Saa nimittäin aika monta kutia laittaa meneen, ennenku

iso mies kaatuu!

Minua on ammuttu impalla- eikä taida ihan kerta riittää. eikä tosiaan ole (ihmisen) kuolemaksi se! Pirun ikäväähään se kyllä on...

Sori! Tuli sama asia monta kertaa, muokkasin tekstiä ja vituiks meni!

terveisin edellinen :)

Eli pointti oli, että veljeni on minua ampunut- mutta tosiaan kerran pääsin kostamaan. Oltiin sillon lapsia :)

Lento-onnettomuus ja asemiestä pakoon juoksu.

[quote author="Vierailija" time="27.09.2014 klo 21:54"]

Voi kuulostaa hassulta, mutta en tiedä "mikä" se tarkalleen on. Mulla on hyvin vahva tunne ja muistikuva, kun lapsena (ehkä10v?) pelkäsin oikeasti, että NYT kuolen ja olin siitä aivan varma- muistan, kuinka sydän hakkasi, päässä "pyöri", hikoilutt- paniikki oli kamala. mutta, en tiedä/muista miksi!

Tämä asia on tullut mieleeni vasta jälkeenpäin ja aluksi ajattelin, että olen ehkä nähnyt unta jostain, mitä en muista. Mutta toisaalta, se olotila, tunne ja kaikki, kaikki on niin todentuntuista, että epäilen, että olen vain unohtanut, mitä tilanteessa on tapahtunut- eikös niinkin voi käydä..

Muilla samaa?

[/quote]

Ihan rehelliseltä paniikkikohtaukselta tuo kuulostaa. Ja saat olla onnellinen että se on vaan muisto, mulla kun noita kohtauksia tulee satunnaisesti näin aikuisenakin. Ilman mitään syytä, vaikka sohvalla istuessa. Nuorena niihin oli sentään syynä ahtaat paikat/ihmispaljoudet ympärillä.

On jotain. Kauan sitten entinen, silloinen, poikaystävä huijasi minut tapaamiseen jollain tekosyyllä syrjäisään paikkaan keskellä aamuyötä. Hän alkoi kuristaa minua ja silloin oikeasti ajattelin, että nytkö kuolen. En pystynyt vastustelemaan, tunsinvain kuinka kurkku korisee. Sitten yhtäkkiä ihan tyhjästä paikaohi kulki joukko nuoria miehiä, jotka ajoivat tuon eksän pois ja auttoivat minut kotiin.

Sitten on erilliset kuolemanpelkokohtaukset. Varmaan verrattavissa paniikkikohtaukseen. Kun oikeasti se iskee tajuntaan, että jonain päivänä tämä ruumis on eloton ja kylmä ja missä minä silloin olen? Vaikuttaa merkittävästi niihin isoihin elämänkatsomuksellisiin ratkaisuihin.

On muitakin epätoivon hetkiä, jotka ovat jättäneet jälkensä.. Mm. jatkuva hyväksikäyttö ja pahoinpitely ja pelossa eläminen sijoituslaitoksessa. Koti-ikävä. 

Olin silloisen aviomieheni kanssa kahdestaan kiertämässä maailmaa (reppureissu) ja hän sai sairaskohtauksen jonka seurauksena jouduin elvyttämään hänet. Se pelko ja "pienuuden" tunne oli jotain uskomattoman kamalaa. Kukaan majapaikassamme ei myöskään puhunut englantia ja lähin sairaalakin oli lähes sadan kilometrin päässä. Mies selvisi ja parin sairaalassa vietetyn yön jälkeen pääsimme jatkamaan matkaamme. :)

Ollessani Fallujassa ja jouduimme Al Quidan taistelijoiden piirittämiksi, silloin todellisuus oli läsnä konkreettisesti, kuolemmeko vai jäämmekö vangeiksi niille vastapuolen taistelijoille. Ehkä se kuolemakaan ei ollut suurin pelko, vaan se vangiksi jääminen sairaiden fundalistien käsiin, sillä sitä olin ajatellut jo aiemmin suurimpana pelkona ja sitä se on edelleen. Kaikki me kuolemme, mutta harva meistä joutuu minkään ääriryhmittymän vangitsemiksi ja sen tietää, että sillloin kohtelu ei ole likimainkaan sellaista jota kukaan toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleen.