Lue keskustelun säännöt.
Onko lapsen menettäminen suurin mahdollinen suru?
27.08.2021 |
Usein lapsen kuolemasta sanotaan, että se on suruista suurin. Ja niin varmasti onkin aivan käsittämättömän surullinen kokemus vanhemmille. 😥
Mutta tuli mieleen myös esimerkiksi sellainen tilanne, jossa pieni lapsi menettääkin vanhempansa. Eikö sekin ole aika hirvittävän suuri suru, etenkin kun lapsella ei ole aikuisen kykyä käsitellä asiaa, toisin kuin lapsensa menettäneellä vanhemmalla? Miten voidaan silti määritellä niin, että vanhempien suru on se suruista suurin?
Ylipäätään hieman vierastan sitä, että yksi tietty tilanne on arvotettu erikseen muista suruista, ja näin samalla väheksytään muita tilanteita ja suruja. Olenko ihan yksin tämän ajatuksen kanssa?
Loppuun vielä korostan, että oman lapsen kuolema on järkyttävä asia ja todella suuri suru. Kyseenalaistan vain sen, että miksi esim. mediassa ja puhekielessä se on poikkeuksetta "suruista suurin". Onko se jotenkin mitattavissa?
Kommentit (35)
Jotenkin ällöttävä keskustelu. Lapsen kuoleman vertaaminen insestikokemukseen yms. Mitä väliä kumpi nyt on kamalampi ja millä tavalla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta surua ei voi laittaa "paremmuusjärjestykseen". Toisaalta tiedän itse että kestän kaikki muut menetykset (mm isoveljeni nukkui pois muutama vuosi sitten) paitsi lapseni menetystä en. Maailmassa on 7,5 miljardia ihmistä mutta vain yhtä olen kantanut kohdussani, rakastanut ennen kuin olen edes nähnyt, tuntenut ennen yhtäkään hengenvetoansa. Se on voimakkain side toiseen ihmiseen joka minulla on ja tulee aina olemaan.
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin ällöttävä keskustelu. Lapsen kuoleman vertaaminen insestikokemukseen yms. Mitä väliä kumpi nyt on kamalampi ja millä tavalla?
Olen pahoillani, että vertaukset ällöttävät. Lapsen kuolemaa ei vaan voi verrata mihinkään mukavaan asiaan, ja keskustelu on hankalaa, jos ei voi käyttää esimerkkejä.
Sitä juuri itsekin aloituksellani ajan takaa, että miksi surukokemuksissa yksi on aina automaattisesti ylitse muiden, vaikka maailmaan mahtuu monenlaisia kohtaloita?
Ap
No ainakin omalla kohdallani on, suurin mahdollinen suru. Sitä ei voi mitenkään käsittää, ellei sitä itse ole kokenut.
Joku vertasi lapsen katoamiseen. En voi itse verrata siihen koska minulta ei ole lapsi kadonnut. Voin vain omalta kohdaltani sanoa otsikon kysymykseen, että on.
Ei sellaista voi verrata, mikä on suurin suru ja mikä vähemmän suuri eli pienempi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin ällöttävä keskustelu. Lapsen kuoleman vertaaminen insestikokemukseen yms. Mitä väliä kumpi nyt on kamalampi ja millä tavalla?
Olen pahoillani, että vertaukset ällöttävät. Lapsen kuolemaa ei vaan voi verrata mihinkään mukavaan asiaan, ja keskustelu on hankalaa, jos ei voi käyttää esimerkkejä.
Sitä juuri itsekin aloituksellani ajan takaa, että miksi surukokemuksissa yksi on aina automaattisesti ylitse muiden, vaikka maailmaan mahtuu monenlaisia kohtaloita?
Ap
Näitä on turhaa ja hankalaa vertailla.
Jokainen kokee asiat eri tavalla ja jos vieläpä ei ole edes kokenut kaikkia vertailtavia asioita, miten voisi sanoa mikä niistä on oikeasti pahinta.
Olen menettänyt puolisoni, mutta silti olen sitä mieltä, että lapsen menettäminen olisi minulle, jos ei suurempaa, niin ainakin musertavampaa. Puolisoni kohdalla ajattelen, että hän ehti elää lähes 50 vuotta. Kasvaa aikuiseksi, perustaa perheen, saada jälkikasvua, joissa hän tavallaan jatkaa elämäänsä. Siinä on jotain lohdullista. Lapsen kuolemassa enemmän asioita jää kesken ja kuolema tuntuu luonnottomammalta.
En tiedä, surujen vertaaminen on mahdotonta. Lapsen kuolemassa ajatus elämän keskeneräisyydestä ja epäoikeudenmukaisuudesta on vahvemmin läsnä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei sellaista voi verrata, mikä on suurin suru ja mikä vähemmän suuri eli pienempi.
Jotkut sitä silti yrittävät. Jopa yhteisössä jossa kaikkia yhdistää lapsen menetys.
Kenenkään ihmisen surun suuruutta ei voi mitata.
Jokaisella omansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se on. Lapset irrottautuu vanhemmistaan toisin kuin vanhemmat lapsistaan ( henkisesti)
Aloituksen esimerkissä ajattelin lasta, joka on vielä pieni vanhempien kuollessa. Esim. jos vaikka kolmevuotias menettää vanhempansa kolarissa. Onko silti vanhempien suru aina suurempi lapsen kuollessa?
Ap
Lapset ovat sopeutuvaisempia kuin vanhemmat ihmiset.
Höpöhöpö. Kannattanee ottaa osaa keskusteluun sitten, kun ei tarvitse siteerata toisia tai perustaa omia mielipiteitä yleisiin kuvitelmiin.
Sopeutuminen ja irroittautuminen on eri asioita. Ja se nyt vaan on niin, että lapsen aivot muokkautuu ja sopeutuu eri tilanteisiin paremmin kuin vanhan ihmisen.
Vierailija kirjoitti:
Koska se on vastoin elämän lakeja. Sitä tapahtuu, mutta pääsääntöisesti lasten kuuluu elää vanhempiaan kauemmin. Llapsen kuolema on eräänlainen tulevaisuuden riistäminen. Olet panostanut johonkuhun aikaasi, rakkauttasi, toiveitasi, voimiasi, ja sitten sitä ei enää ole. Jos vaikka talosi palaa, johon myös olet panostanut paljon, niin sellaisen voi kuitenkin tehdä uuden, mutta ihmisyksilöä ei voi korvata. Kyllä se ainakin minulle olisi niin kauhea paikka, etten edes halua sitä ajatella. Minulta on toinen vanhempi kuollut, ja vaikka se oli surullista, olen rauhassa sen ajatuksen kanssa, hänellä oli hyvä elämä, ja tavallaan se jatkuu minussa. Jos lapselleni tapahtuisi jotain, se olisi aivan eri juttu.
Muuten hyvä kommentti mutta tässä hieman unohtuu se miten yleistä poikasten kuoleminen luonnossa onkaan, myös ihmisten kohdalla. Vielä 1800-luvulla noin kolmannes lapsista kuoli ennen aikuisuutta ja tietyillä historiallisilla kausilla lasten kuolleisuus saattoi olla jopa 50%. Ei ollut mitenkään tavaton kohtalo, että pariskunnan lapsista kaikki kuoli ennen aikuisuutta ja entisaikojen perheissä se normaali määrä lapsia oli 5-8. Miten tuollaisesta on aikoinaan selvitty järjissään on toinen juttu, onhan tuo ihan kamala kohtalo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen menettänyt lapseni. Ainokaiseni. Lapsuudessaan.
En voi sanoin kuvailla tätä surua enkä ole kokenut muuta enkä voi kohdalleni kuvitella muuta tämän kaltaista kokemusta.
Ei tällaiselle teoriavertailulle kuitenkaan ole tarvetta tai mieltä sellaisten ihmisten mielissä, jotka surevat. Mitä tahansa.
En loukkaantunut rouva Jenni Haukion sanomasta mutta kieltämättä hätkähdin lukemaani. Silti, seuraava ajatukseni siitäkin oli, että kaikilla on ja on oltava oikeus omaan suruunsa.
Myös rouva Haukiolla, joka on itsekin äiti eikä varmasti tarkoittanut pahaa. Itseltänikin on kuollut rakkaita lemmikkejä. Suru sekin on. Toki omassa mittakaavassani pieni.
Surut ovat henkilökohtaisia niitä ei voi mitata eikä vertailla keskenään, sama on kylläkin kaikkien tunteiden kanssa. Ihmiseltä löytyy kuitenkin uskomattomasti voimia joista itse ei edes ole tietoinen joten jopa oman lapsen kuolemasta selviytyy. Suru tietenkin jää mutta suru muuttuu siitä alun murskaavasta tunteesta kaipaukseen, kauniisiin muistoihin, surusta tulee vain yksi tunne omaan henkilöhistoriaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta Ap:lla on hyvää pohdintaa surusta.
Jos nuoren lapsen vanhempi/vanhemmat kuolee on se varmasti vaikea paikka lapselle ja voi muuttaa lasta ja vaikuttaa lapseen koko loppuelämän. Eikä sitä surua saa vähätellä. Uskoisin että on eroa kuoleeko toinen vai molemmat vanhemmat. Surussa varmaan auttaa että ihan pienet lapset on sopeutuvaisia eivätkä ehkä siinä surun hetkellä täysin ymmärrä menetyksen suuruutta. Sitä vastoin vanhemmat menettävät lapsen, ja lapsen myötä yhteisen tulevaisuuden ja haaveet. Vanhemmat surun hetkellä myös tiedostavat menetyksen eritavalla. Se on myös asia mitä osaamme aikuisina pelätä.
Mutta ei suruja voi suoraan vertailla, ei edes "samaa surua" kun asioihin vaikuttaa myös ihmisen menneisyys ja millaisena tulevaisuus näyttäytyy surun hetkellä.
Itse olen menettänyt lapsen. Omalta kohdalta se on ollut minulle suruista suurin. Se henkinen tuska kesti aaltoillen, ensin pahimmat pari ekaa kuukautta ja sen jälkeen vielä useamman vuoden. Vielä nytkin kun tapahtuneesta on kulunut yli 15v. voin helposti itkeä ja tuntea sen tuskan asiasta mutta toisaalta se on meille ihan arkipäiväinen asia. Oli myös hetkiä milloin pystyin ymmärtämään miksi jotkut päätyy tekemään lopullisen valinnan. Jos vertaan tätä surua koiran kuolemaan, koiraa surin "voimakkaammin " vuorokauden. Ja tämä koira tuli meille täyttääkseen sen kuolleen lapsen tyhjän paikan.
Noinhan sitä sanotaan. Itse pitäisin oman lapsen katoamista ja ihmiskaupan uhriksi joutumista pahempana, mutta mitäpä minä mistään tietäisin kun en ole vanhempi.