Onko lapsen menettäminen suurin mahdollinen suru?
Usein lapsen kuolemasta sanotaan, että se on suruista suurin. Ja niin varmasti onkin aivan käsittämättömän surullinen kokemus vanhemmille. 😥
Mutta tuli mieleen myös esimerkiksi sellainen tilanne, jossa pieni lapsi menettääkin vanhempansa. Eikö sekin ole aika hirvittävän suuri suru, etenkin kun lapsella ei ole aikuisen kykyä käsitellä asiaa, toisin kuin lapsensa menettäneellä vanhemmalla? Miten voidaan silti määritellä niin, että vanhempien suru on se suruista suurin?
Ylipäätään hieman vierastan sitä, että yksi tietty tilanne on arvotettu erikseen muista suruista, ja näin samalla väheksytään muita tilanteita ja suruja. Olenko ihan yksin tämän ajatuksen kanssa?
Loppuun vielä korostan, että oman lapsen kuolema on järkyttävä asia ja todella suuri suru. Kyseenalaistan vain sen, että miksi esim. mediassa ja puhekielessä se on poikkeuksetta "suruista suurin". Onko se jotenkin mitattavissa?
Kommentit (35)
Koska se on vastoin elämän lakeja. Sitä tapahtuu, mutta pääsääntöisesti lasten kuuluu elää vanhempiaan kauemmin. Llapsen kuolema on eräänlainen tulevaisuuden riistäminen. Olet panostanut johonkuhun aikaasi, rakkauttasi, toiveitasi, voimiasi, ja sitten sitä ei enää ole. Jos vaikka talosi palaa, johon myös olet panostanut paljon, niin sellaisen voi kuitenkin tehdä uuden, mutta ihmisyksilöä ei voi korvata. Kyllä se ainakin minulle olisi niin kauhea paikka, etten edes halua sitä ajatella. Minulta on toinen vanhempi kuollut, ja vaikka se oli surullista, olen rauhassa sen ajatuksen kanssa, hänellä oli hyvä elämä, ja tavallaan se jatkuu minussa. Jos lapselleni tapahtuisi jotain, se olisi aivan eri juttu.
Ihmiselämän kriisit on mitattu ja laitettu taulukkoon myös tieteessä. Lapsen menettäminen on ihmisen psyykeen ja terveyden kannalta suurin kriisi, puolison kuolema sitten kakkosena.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sen takia, että lapsen mukana menee tavallaan myös tulevaisuus. Sillä lapsella on kuitenkin vielä mahdollisuus perheeseen ja elämä edessään. Lapsen kyky kasvaa ja muuttua, se toistaiseksi vielä realisoimaton potentiaali luo toiveikkuutta ja optimismia. Lapsen - varsinkin ainoan lapsen - menettäminen on aika toivoton tilanne.
Tämä on ihan totta, ja toisaalta asiaa voi katsoa myös siitä näkökulmasta, että lapsen lapsuus muuttuu peruuttamattomasti, jos pienen lapsen vanhemmat kuolevat. Ja niin iso trauma vaikuttaa koko loppuelämään tavalla tai toisella, erityisesti tietenkin siihen lapsuuteen ja mahdollisuuksiin saada eväitä loppuelämään. Tai jos lapsen lapsuus on muuten julma ja turvaton, niin loppuelämäkin voi olla täynnä erilaisia haasteita.
Lapsensa menettänyt vanhempi on saanut kokea vanhemmuuden, mikä ei tietysti menetyksen hetkellä yhtään lohduta, mutta on kuitenkin totta.
Ajattelen tässä nyt erityisesti yhtä ystävääni, joka joutui lapsena kokemaan todella hirveitä asioita, mm. menetti vanhempansa traagisesti, koki hyväksikäyttöä jne. Hän myös sairastui nuorella iällä fyysiseen, etenevään sairauteen, eikä ole sen takia juuri voinut olla työelämässä, eikä voi koskaan saada lapsia. Hän tietää kuolevansa nuorena. Ystäväni on aika masentunut ja pohjattoman toivoton tilanteensa takia - monet "normaaliin" elämään kuuluvat asiat jäivät tai jäävät häneltä kokematta (turvallinen lapsuus, perheeseen kuuluminen, opiskeluaika, työelämä, parisuhde, vanhemmuus, terveys, isovanhemmuus jne.)
Sivusta on sydäntäsärkevää seurata tilannetta, eikä sitä oikein voi edes käsittää, kun itse on mennyt sitä tavallisempaa polkua, jossa esim. terveys, opiskelu ja työelämä ja vanhemmat ovat olleet lähes itsestäänselvyyksiä. Ajattelen kuitenkin, ettei ystäväni tilanne ole sen helpompi kuin lapsensa menettäneellä vanhemmalla.
Toivon, ettei viestini loukkaa ketään eikä kenenkään surua. Tykkään vain pohdiskella ja kyseenalaistaa erilaisia asioita ja tapoja.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Ihmiselämän kriisit on mitattu ja laitettu taulukkoon myös tieteessä. Lapsen menettäminen on ihmisen psyykeen ja terveyden kannalta suurin kriisi, puolison kuolema sitten kakkosena.
Tiedätkö, mistä tämän taulukon voisi nähdä? Mitä kaikkea siinä on mitattu, entä millaisia kriisejä?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Ihmiselämän kriisit on mitattu ja laitettu taulukkoon myös tieteessä. Lapsen menettäminen on ihmisen psyykeen ja terveyden kannalta suurin kriisi, puolison kuolema sitten kakkosena.
Missä kohtaa oli lemmikin kuolema?
Jotkuthan lohduttavat lapsensa menettänyttä. "Mä tiedän, miltä susta tuntuu. Mun koira kuoli ja minäkin olin tosi surullinen."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiselämän kriisit on mitattu ja laitettu taulukkoon myös tieteessä. Lapsen menettäminen on ihmisen psyykeen ja terveyden kannalta suurin kriisi, puolison kuolema sitten kakkosena.
Missä kohtaa oli lemmikin kuolema?
Jotkuthan lohduttavat lapsensa menettänyttä. "Mä tiedän, miltä susta tuntuu. Mun koira kuoli ja minäkin olin tosi surullinen."
Lukekaa, miten Jenni Haukio puhuu Lennu-koiransa kuolemasta.
On tietysti. Koskaan ei siitä kukaan täysin selviä. Oppii korkeintaan elämään asian kanssa. Sitä tuskin koskaan kuitenkaan tulee hyväksymään.
Vierailija kirjoitti:
On tietysti. Koskaan ei siitä kukaan täysin selviä. Oppii korkeintaan elämään asian kanssa. Sitä tuskin koskaan kuitenkaan tulee hyväksymään.
Mitä luulet, selvisikö Vilja Eerikan isä lspsensa kuolemasta?
Kyllä vanhempia on moneksi.
Kyllä se on. Lapset irrottautuu vanhemmistaan toisin kuin vanhemmat lapsistaan ( henkisesti)
Vanhemmat muuttuvat kun oma lapsi kuolee. Ei välttämättä näy ulospäin.
Lemmikkikoiran kuolema on yhtä suuri. Asiasta voi kysyä Jenni Haukiolta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmiselämän kriisit on mitattu ja laitettu taulukkoon myös tieteessä. Lapsen menettäminen on ihmisen psyykeen ja terveyden kannalta suurin kriisi, puolison kuolema sitten kakkosena.
Missä kohtaa oli lemmikin kuolema?
Jotkuthan lohduttavat lapsensa menettänyttä. "Mä tiedän, miltä susta tuntuu. Mun koira kuoli ja minäkin olin tosi surullinen."
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On tietysti. Koskaan ei siitä kukaan täysin selviä. Oppii korkeintaan elämään asian kanssa. Sitä tuskin koskaan kuitenkaan tulee hyväksymään.
Mitä luulet, selvisikö Vilja Eerikan isä lspsensa kuolemasta?
Kyllä vanhempia on moneksi.
Veikkaan että se ihminen ei kykene tuntemaan surua kenenkään kuolemasta tai ehkä korkeintaan omaansa, jos se olisi mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se on. Lapset irrottautuu vanhemmistaan toisin kuin vanhemmat lapsistaan ( henkisesti)
Aloituksen esimerkissä ajattelin lasta, joka on vielä pieni vanhempien kuollessa. Esim. jos vaikka kolmevuotias menettää vanhempansa kolarissa. Onko silti vanhempien suru aina suurempi lapsen kuollessa?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se on. Lapset irrottautuu vanhemmistaan toisin kuin vanhemmat lapsistaan ( henkisesti)
Aloituksen esimerkissä ajattelin lasta, joka on vielä pieni vanhempien kuollessa. Esim. jos vaikka kolmevuotias menettää vanhempansa kolarissa. Onko silti vanhempien suru aina suurempi lapsen kuollessa?
Ap
Lapset ovat sopeutuvaisempia kuin vanhemmat ihmiset.
Vierailija kirjoitti:
On tietysti. Koskaan ei siitä kukaan täysin selviä. Oppii korkeintaan elämään asian kanssa. Sitä tuskin koskaan kuitenkaan tulee hyväksymään.
Juuri tätä automaattista "on tietysti" -ajattelua haluaisin avata. Monesta muustakaan asiasta ei koskaan selviä, eikä opi elämään asian kanssa vaan tekee esim. itsemurhan. Eli automaattisesti ei voi sanoa, että lapsen kuolema on tietysti pahin.
Itse ajattelen niin, että mm. henkilökohtainen tausta, aiemmat surut, suojaavat tekijät tai niiden puute ja ylipäätään ihmisen resilienssi vaikuttavat valtavasti surun kokemukseen ja siitä selviämiseen. Siten suruja ei oikein edes voisi vertailla eri ihmisten välillä, minun mielestäni. Jollekin esim. vakava sairaus on syy tehdä itsemurha, toinen taas kokee saman sairauden eri tavalla ja kykenee jatkamaan elämäänsä sairauden kanssa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se on. Lapset irrottautuu vanhemmistaan toisin kuin vanhemmat lapsistaan ( henkisesti)
Aloituksen esimerkissä ajattelin lasta, joka on vielä pieni vanhempien kuollessa. Esim. jos vaikka kolmevuotias menettää vanhempansa kolarissa. Onko silti vanhempien suru aina suurempi lapsen kuollessa?
Ap
Lapset ovat sopeutuvaisempia kuin vanhemmat ihmiset.
Höpöhöpö. Kannattanee ottaa osaa keskusteluun sitten, kun ei tarvitse siteerata toisia tai perustaa omia mielipiteitä yleisiin kuvitelmiin.
Kiitos kommenteista.
Täällä on nyt sanottu mm. että lapsen kuolema muuttaa vanhempaa tai että siinä riistetään tulevaisuus tietyllä tavalla, tai että se on luonnonvastaista.
Nämä kaikki pätevät myös esimerkiksi inse stiin. Se muuttaa lasta, on luonnonvastaista ja ikävä kyllä myös riistää tulevaisuuden monella tavalla. Kompleksisesti traumatisoitunut erittäin harvoin kykenee normaaliin elämään, vaan kärsii monenlaisista oireista läpi elämänsä.
Ja on myös monia muita tilanteita, joista ei koskaan toivu. Lapsen kuolema on niistä yksi. En halua vastakkainasettelua, vaan sitä, että myös muunlaiset surut voisivat olla näkyviä ja ns. hyväksyttyjä.
Yleensä lapsen kuoleman yhteydessä puhutaan erityisesti äidin surusta, ja mietin, että liittyykö sen automaattinen julistaminen suruista suurimmaksi ns. äitimyyttiin, joka koetaan jollain tavalla jopa pyhäksi? Äidinrakkaus on "suurinta mahdollista rakkautta" jne. Paljon superlatiiveja, eikä koskaan missään puhuta keskinkertaisista tai ihan hyvistä äideistä, saati kelvottomista äideistä. Meissä on aika sisäänrakennettuna se, että äiti on paras, ihanin ja rakastaa eniten. Ja ehkä siksi se äidin surukin on aina suurin?
Luulenpa, että moni tuntee myös toisenlaisen todellisuuden äideistä. Sekään ei vaan näy missään, kuten ei esim. insestikään. Silti sitä kuitenkin on olemassa.
Ap
Lapsia saa enemmän joten sielunkumppanin menettäminen on pahempi.
Ehkä sen takia, että lapsen mukana menee tavallaan myös tulevaisuus. Sillä lapsella on kuitenkin vielä mahdollisuus perheeseen ja elämä edessään. Lapsen kyky kasvaa ja muuttua, se toistaiseksi vielä realisoimaton potentiaali luo toiveikkuutta ja optimismia. Lapsen - varsinkin ainoan lapsen - menettäminen on aika toivoton tilanne.