Mitä te äidit (isät) teette ja pärjäätte, kun kotona ei ole enää lapsia

Vierailija kirjoitti:

Olen pärjännyt koko ikäni ilman lapsia mieheni kanssa ja meillä ei rakkaus lopu koskaan toisiamme kohtaan. Olisi kamalaa jos ei kotona olisi ketään ja ketä odottaa kotiin. 

Varmaankin kuolisin jos jäisin totaalisen yksin ja me olemme niin kiintyneet toisiimme yli 30v aikana että meitä ei erota muu kuin kuolema. Mieheni on erittäin omistushaluinen persoona ja tykkään kyllä siitä niin ettei ole mitään vaaraa että katselisi muita. Huolehtii minusta jos jään yksin kotiin. Olen hänelle mumero ykkönen elämässä ja se näkyy. Minä en halunnut lapsia ja sanoin että niitä ei tule ota tai jätä. Jos ei minua rakasta ihmisenä ilman lapsien tekoa niin saa mennä. Eikä ole häipynyt ja minä olen kaikkein tärkein hänelle.

Olemme kumpikin sellaisia että meitä ei kiristetä millään lailla että olet hyväksytty vain tehden sitä ja tätä. Meille ei sanella mitään ehtoja eikä vaatimuksia. 

Googlaa "läheisriippuvainen".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten joku voi edes kysyä tuollaista? Lasten kanssa on niin rankkaa. Ihanaa, jos he lähtevät omille teilleen.

Harmi kun olet tuota mieltä. Miksi hankit lapsia jos ei heistä ole ollut mitään iloa?

Tuo kysymys tulee usein vastaan. Kysytään, että etkö miettinyt etukäteen yms. Eikä minulla ole tuohon muuta vastausta kuin että kun sitä ei voi tietää millaista elämä lapsen kanssa on ennen kuin sen kokee. Ei siinä ennalta pohtimiset, miettimiset ja ajattelemiset auta. Sen voi oikeasti tietää vasta kun sen kokee. Valitettavasti minun pitää myöntää virheeni, en tiennyt enkä ymmärtänyt, kaikesta pohtimisesta (äidiksi 38 vuotiaana) huolimatta, että minun ei olisi pitänyt lasta hankkia. Hän oli virhe, jonka kanssa minun on nyt vaan elettävä. Tehtävä parhaani että hänen elämänsä olisi hyvää ja hiljaa mielessäni toivon, että pian koittaiis se aika, kun hän haluaa muuttaa pois kotoa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten joku voi edes kysyä tuollaista? Lasten kanssa on niin rankkaa. Ihanaa, jos he lähtevät omille teilleen.

Harmi kun olet tuota mieltä. Miksi hankit lapsia jos ei heistä ole ollut mitään iloa?

Tuo kysymys tulee usein vastaan. Kysytään, että etkö miettinyt etukäteen yms. Eikä minulla ole tuohon muuta vastausta kuin että kun sitä ei voi tietää millaista elämä lapsen kanssa on ennen kuin sen kokee. Ei siinä ennalta pohtimiset, miettimiset ja ajattelemiset auta. Sen voi oikeasti tietää vasta kun sen kokee. Valitettavasti minun pitää myöntää virheeni, en tiennyt enkä ymmärtänyt, kaikesta pohtimisesta (äidiksi 38 vuotiaana) huolimatta, että minun ei olisi pitänyt lasta hankkia. Hän oli virhe, jonka kanssa minun on nyt vaan elettävä. Tehtävä parhaani että hänen elämänsä olisi hyvää ja hiljaa mielessäni toivon, että pian koittaiis se aika, kun hän haluaa muuttaa pois kotoa.

Rehellistä puhetta. Kaikesta huolimatta toivon, että löydät iloa vanhemmuudesta ja lapsesi kokee rakkautta. Onnea teille!

Ahdisti ihan järkyttävästi kun ainoa lapseni muutti opiskelemaan. Oli pakko ottaa koira että on joku joka antaa seuraa. Eläimet on kyllä hyvä ratkaisu ne ovat sellaisia ikuisia ”vauvoja” joita voi hellitellä ja koirani ansioista olen laihtunutkin 8 kiloa kun on tullut lenkkeiltyä

Omat lapset ”vasta” 13- ja 10-vuotiaat ja surettaa jo nyt kun joskus muuttavat kotoa. En ole mikään läheisriippuvainen, mutta omat lapset on vaan niin tavattoman rakkaita, en haluaisi luopua heistä koskaan. Tykkään kun on elämää talossa, vaikka introvertti olenkin. Toki voi mieli muuttua vuosien varrella ja voi olla että koen ylpeyttä, kun joskus muuttavat, mutta nyt ajatus tuntuu vain surulliselta ja haikealta. Elämä on jo helppoa nyt, lapset ei enää ”rajoita” elämää nyt kun ovat isompia. Pikkulapsiajasta en nauttinut, se oli niin kovin sitovaa ja jollain tavalla hallitsematonta.

Kirjoitit: „Otan varmaan koiran :) nyt kun lapset ovat teinejä niin tuntuu että aikaa on jo nyt ihan rajattomasti.“

Älä ota koiraa! Tässä vitsi:

Katolinen pappi, ev.lut. pappi ja rabbi keskustelivat siitä, millä hetkellä elämä alkaa.

Katolinen: -Siitoshetkellä!

Ev.lut.: -Lapsen syntyessä!

Rabbi: -Kun koira on kuollut ja lapset muuttaneet pois kotoa!

Tänään muutta esikoinen opiskelupaikkakunnalle, nuorempi (18v.) jää vielä kotiin asumaan joksikin aikaa. Todennäköisesti tänään ainakin hajoan ihan palasiksi kun lähden muuton jälkeen ajamaan takaisin kotiin. 

Mielessäni olen haaveillut jo pitkään siitä, että lapset lentää pesästä ja saan olla ihan yksin, mutta nyt kun se on oikeasti käsillä se hetki, ei tää enää niin hyvältä tunnukaan =/ Toisaalta tiedän kyllä että tämä on täysin normaalia elämän kulkua ja ajan kanssa totun varmasti siihen ettei lapset asu enää kotona, mutta alku tulee olemaan kyllä todella outoa ja ikävä varmasti ihan tolkuton.

Minulla on hyvä tunne että olin onnistunut kasvatuksessa! Huomasin heti olevani huolettomampi töissäni ollessa (vaikka en pitänyt itseäni mitenkään huolestuneena äitinä ennenkään). Otin espanjantuntien lisäksi toiseksi harrastukseksi uimaryhmän: me naiset uimme ja sitten menemme salaatti-illalliselle. Luen enemmän ja kävelen töihin 4 km jättäen auton kotiin. Ja odotan innolla niitä viikonloppuja jolloin tapaame!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niillä on vaikeinta, jotka ovat eläneet elämäänsä lasten kautta. Sellaiset, joilla on omakin elämä jo silloin, kun lapset asuvat vielä kotona, pääsevät helpommalla lasten lähdettyä kotoa.

Huomasin asian olleen ihan päinvastoin: tuli hurja morkkis siitä, että en ollut aikanaan lasten kanssa tarpeeksi, laitoin niin monet asiat heidän edelleen, että muuttovaiheessa tunsin heidän jääneen oman elämäni jalkoihin. Siinä vaiheessa oli myöhäistä helliä tai hemmotella, kuunnella ja olla läsnä.

Ei se ole koskaan liian myöhäistä! Mun poika täytti 40v ja vasta istuttiin kahden terassilla katsomassa hänen lastensa leikkiä ja juteltiin syvällisiä. Hemmottelu on erilaista - teen hänelle lempiruokiaan, lomailemme perheet yhdessä meidän piikkiin, hellin hänen lapsiaan. Olen läsnä varmaan eemmän kuin silloin kun näitä omia oli 4 kotona

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niillä on vaikeinta, jotka ovat eläneet elämäänsä lasten kautta. Sellaiset, joilla on omakin elämä jo silloin, kun lapset asuvat vielä kotona, pääsevät helpommalla lasten lähdettyä kotoa.

Huomasin asian olleen ihan päinvastoin: tuli hurja morkkis siitä, että en ollut aikanaan lasten kanssa tarpeeksi, laitoin niin monet asiat heidän edelleen, että muuttovaiheessa tunsin heidän jääneen oman elämäni jalkoihin. Siinä vaiheessa oli myöhäistä helliä tai hemmotella, kuunnella ja olla läsnä.

Ei se ole koskaan liian myöhäistä! Mun poika täytti 40v ja vasta istuttiin kahden terassilla katsomassa hänen lastensa leikkiä ja juteltiin syvällisiä. Hemmottelu on erilaista - teen hänelle lempiruokiaan, lomailemme perheet yhdessä meidän piikkiin, hellin hänen lapsiaan. Olen läsnä varmaan eemmän kuin silloin kun näitä omia oli 4 kotona

En voi antaa 28v:lle takaisin hänen lapsuuttaan ja lapsenlapselle olen isoäiti, en äiti (Luojalle kiitos!). Eikä käy edes mielessä, että rahalla korvaisin nyt sitä, että lasten ollessa pieniä pidin työntekoa heitä tärkeämpänä. Ei se lomamatkan maksaminen nyt kertoisi muusta kuin huonosta omastatunnosta, lasteni lapsuus ja lapsuudenmuistot eivät siitä muutu. Minulla on ihan hyvät välit aikuisiin lapsiini eivätkä he koe mitenkään laiminlyötyjä olleensa, minä vain ymmärsin, että lasten ollessa pieniä olisin voinut jättää työt vähemmälle ja elää lasten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen pärjännyt koko ikäni ilman lapsia mieheni kanssa ja meillä ei rakkaus lopu koskaan toisiamme kohtaan. Olisi kamalaa jos ei kotona olisi ketään ja ketä odottaa kotiin. 

Varmaankin kuolisin jos jäisin totaalisen yksin ja me olemme niin kiintyneet toisiimme yli 30v aikana että meitä ei erota muu kuin kuolema. Mieheni on erittäin omistushaluinen persoona ja tykkään kyllä siitä niin ettei ole mitään vaaraa että katselisi muita. Huolehtii minusta jos jään yksin kotiin. Olen hänelle mumero ykkönen elämässä ja se näkyy. Minä en halunnut lapsia ja sanoin että niitä ei tule ota tai jätä. Jos ei minua rakasta ihmisenä ilman lapsien tekoa niin saa mennä. Eikä ole häipynyt ja minä olen kaikkein tärkein hänelle.

Olemme kumpikin sellaisia että meitä ei kiristetä millään lailla että olet hyväksytty vain tehden sitä ja tätä. Meille ei sanella mitään ehtoja eikä vaatimuksia. 

Googlaa "läheisriippuvainen".

Inhottava sana läheisriippuvainen.Kuka ei olisi jollain lailla riippuvainen läheisistään,jos sellaisia on.