Minua ärsyttää "sanoittaminen".

Mulle sanoittaminen ei ole tapa jolla haluan kommunikoida.

Olin väkivallan uhri ja joku "asiantuntija" tuli siihen sitten lässyttämään, että kyllä se siitä kunhan sitä tapahtunutta alkaa sanoittamaan. Olin ihan monttu auki. En todellakaan halunnut, tai edelleenkään halua sanoittaa sitä, vaan minulla erilaiset tavat käsitellä ko. asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmeessä tunteitaan pitäisi erityisesti sanoittaa? Eikö se riitä, että tuntee ja ilmaisee sen jollain tapaa - jos haluaa ja on aihetta. Aina ei ole.

Jos ne tunnereaktiot on adekvaatteja, mikäs siinä. Mutta, jos ei osaa sanoa että vituttaa ja sen vuoksi mätkii muita ja viskoo tavaroita, niin olisiko parempi opetell sanomaan, että vituttaa?

No näiden takia sitä sanoittamista tarvitaan. Moniko vankilassa oleva pystyy sanoittamaan tunteitaan? Veikkaan että ne joita sanoittaminen kismittää ei itsekään osaa sanoittaa.

Höpöhöpö. Sinunkin kannattaa opetella ymmrtämään ihmisten käyttäytymistä ja ilmeitä. Ne kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

Rautalangasta: tyyppi paiskoo tavaroita. Selitys: tyyppiä veetuttaa. 👌

Tämä, on olemassa myös muunlaista kommunikaatiota kuin sanallista.

Minulla on yksi tuttava joka ei paljon itsestään puhele. Urheilusta ja säästä hänen kanssaan voi puhua, samoin kotimaansa politiikasta. Mutta kaikki vähänkin tunnepitoisemmat jutut, ei sisäänkäyntiä.

Olen välillä miettinyt onko hänellä tunne-elämää ollenkaan mutta sen verran on minulle taustaansa raottanut että muutama rankka hylkäämiskokemus sieltä löytyy.

Surullista vaan jos tuon elämä jumahtaa vain noin kapeaksi - minun näkökulmastani.

Ja olen itse ollut nuorempana myös sanaton. Sen tajuan että tuossa ne muutokset eivät tapahdu ihan äkkiä.

Miten niin 'elämä jumahtaa kapeaksi'?

Se, ettei puhu kaikille tunteistaan, ei tarkoita ettei niitä olisi.

Tunteista puhuminen on monelle turhaa vatvomista. Ne ovat mitä ovat, that's it.

Minä en juurikaan avaudu ihmisille tunne-elämästäni, miksi pitäisi?

En koe ketään niin läheiseksi, että ymmärtäisi tai "hyötyisi" mitenkään asiasta.

Silti olen hyvin vahvasti tunteillani elävä. Parhaat positiviiviset tunne-elämykset koen yksin. Niille ei ole sanoja, ja mieluusti pidän ne hyvänäni.

Vierailija kirjoitti:

Olin väkivallan uhri ja joku "asiantuntija" tuli siihen sitten lässyttämään, että kyllä se siitä kunhan sitä tapahtunutta alkaa sanoittamaan. Olin ihan monttu auki. En todellakaan halunnut, tai edelleenkään halua sanoittaa sitä, vaan minulla erilaiset tavat käsitellä ko. asiaa.

Sama. Noin "intiimiä" kokemusta en halua jakaa kellekään. Viimeiseksi kaikista jollekin virkapukuiselle poliisikuulustelijalle.

Haluan käsitellä ikävätkin asiat omin päin, mielessäni, enkä retostella niitä ympäriinsä.

Aika auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuka vaatii (ehkä jopa pakotti?) ap:ta kuvailemaan tunteitaan, että siitä tuli noin paha mieli?

Varmaan minä. Yritin jutella (ex)mieheni kansa eilen asioista, mutta hän vain mökötti ja jurotti tyypilliseen tapaansa. En ikinä tiedä mikä vaivaa ja miksi kiukkuaa. Koitin saada puhumaan, mutta ei..

Miksi sinua kiinnostaa ex-miehesi tunnot? Ja miten se pakottaa sinut kuvailemaan omia tuntemuksiasi?

Koska asumme vielä yhdessä. Vasta ostettu yhteinen asunto, joten hieman ehkä pitää asioita järkkäillä ennen kun vain toinen voi lähteä. Ja se yhteiselo olisi hieman mukavampaa kun se toinen voisi olla joskus edes paremmalla tuulella.

Ja vaikka emme asuisi edes yhdessä enää, on hän silti tärkeä. Meillä on yhteinen historia ja lapset. Välit on ihan ok.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua ärsyttää myös todella paljon. Tähän liittyy myös vallankäytön elementti : niitä asioita ku sanoitetaan toisen puolesta.

Ai meinaat että joku tulkkaa sun puhetta jollekin kolmannelle 🙂

No tulkinta ylipäätään on minusta aina vallankäyttöä. Jos henkilö kertoo, miten asiat ovat ja miltä hänestä tuntuu, niin mihin hemmettiin siinä tulkintoja tarvitaan. 

Tässäkin ketjussa on puhuttu juuri vallankäytön kulmasta lapseen nähden. Aikuinen kertoo, miltä lapsesta tuntuu, kun hän käyttäytyy jollain tavalla. Ei ole oikein se. 

Tätä tapahtuu myös aikuisten välisissä konflikteissa esimerkiksi. Siinä kun toisena osapuolena on sanoittajatäti niin hän kertoo toisenkin osapuolen puolesta, että miltä tästä toisesta ihmisestä on tuntunut ja miksi tämä toinen ihminen on käyttäytynyt niinkuin on käyttäytynyt. Se on todella hienovaraista, mutta todella alistavaa vallankäyttöä, jota on vaikea ravistaa harteiltaan. Avoin ja suora kettumaisuus on aina helpompi kohdata.