Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Korkeakoulutettu, mutta ei kiinnosta luoda uraa - onko täällä muita samoin ajattelevia?
24.08.2021 |
Yliopistoon mennessäni minulla ei vielä ollut käsitystä, millaisen työuran haluaisin. En nyt ala kertomaan mitä alaa opiskelin, mutta opintojeni aikana päädyin osa-aikatöihin aivan toiselle alalle. Työskentelin tuossa samassa työpaikassa opintojeni ajan valmistumiseeni saakka ja olen samassa paikassa ja samassa työtehtävässä edelleen, vaikka maisteriksi valmistumisestani on kulunut jo 1,5 vuotta. Palkkani on ihan siedettävä, työolosuhteet ovat mukavat ja työajat ovat minulle sopivat. Koen jaksavani tässä osa-aikaisessa työssä hyvin.
Ennen yliopisto-opintojani tein jonkin aikaa kokopäivätyötä, jonka koin todella uuvuttavaksi. Työtä oli liikaa suhteessa vapaa-aikaan. Nykyinen osa-aikatyöni mahdollistaa hyvän palautumisen työpäivien välillä. Työ on kohtuullisen helppoa ja siihen sisältyy toistuvasti tehtäviä asioita. Kyseessä on siis työ, joka kelpaa lähinnä opiskelijoille ja josta tyypillisesti siirrytään oman alan töihin viimeistään opintojen loppuessa.
Itse olen ollut tyytyväinen tässä työssä. Jos yrittäisin siirtyä oman alan töihin, joutuisin todennäköisesti ottamaan vastaan kokopäivätyön, jossa työajat eivät miellyttäisi minua. Oman alan työpaikan pysyvyys ei myöskään olisi niin varma kuin tämän nykyisen. Palkka oman alan työssä olisi jonkin verran suurempi, mutta se ei tunnu riittävältä syyltä alkaa hankkimaan oman alan töitä, jotka kuitenkin olisivat paljon stressaavampia ja joihin saattaisi liittyä joitakin epämukavuuksia, joita nykyisessä helpossa ja varmassa työssäni ei ole.
Ystäväni ovat ihmetelleet, miten olen vieläkin tässä samassa työpaikassa. Heille olen valehdellut hakeneeni oman alan töitä. Nykyisessä työssänikin minulle on yritetty tarjota mahdollisuutta edetä uralla yrityksen sisällä, mutta olen kieltäytynyt jokaisesta tarjouksesta. Minulle ehdotetut, vaativammat työt olisivat kuitenkin sisältäneet epämukavuustekijöitä, jotka painavat vaakakupissa liikaa suhteessa saavutettuihin lisäansioihin. Olen viime aikoina miettinyt paljonkin näitä asioita, eikä jatkuvaan urakehitykseen pyrkiminen ole ikinä tuntunut minusta innostavalta. En kadu yliopisto-opintojani, koska opinnot olivat mielenkiintoisia ja pidin todella opiskelusta.
Onko täällä muita vastaavasti ajattelevia korkeakoulutettuja, joita ei uran luominen kiinnosta? Kertokaa omasta tilanteestanne.
Kommentit (81)
Olen korkeakoulutettu, mutta en ole koskaan ajatellut, että "loisin uraa", mitä ihmetta se sitten tarkoittaneekin. Menin yliopistoon vain opiskellakseni asioita, jotka kiinnostavat. Työpaikkaa olen kerran vaihtanut sen takia, että toisessa firmassa oli mahdollisuus oppia uusia asioita, mutta en ajatellut, että se olisi jotain uran luomista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ketju pitäisi julkaista jossain lehdessä! Aina ollaan valittamassa sitä, että naisen euro on 80 senttiä tms. Tosielämässä monet naiset pyrkivät maksimoimaan vapaa-aikansa tulojen kustannuksella, eivät halua ottaa riskejä jotka urapolkuun (yksityisellä) vääjäämättä liittyvät ja muutenkin pysyvät tiukasti omalla mukavuusalueellaan.
Yksilön valintoina nuo ovat toki ihan ok. Mutta sitten tilastoissa näkyy miten vaikka naisjuristit tienaavat huomattavasti mieskolleegoitaan vähemmän. Ja huippuälykäs naistoimittaja tekee tästä jutun, jonka loppupäätelmä on se, että syynä on lasikatto, poikien saunaillat, äitiysvapaat jne. Yhdellä sanalla sanottuna patriarkaatti.
Vierailija kirjoitti:
Kolme ammattitutkintoa täällä joista viimeisin AMK:sta. Opintolaina otettu, käytetty ja maksettu pois. Opintotukikuukaudet käytetty. Nyt oikein odotan Te-toimiston ammattitaitoista neuvoa opiskella vaikkapa joku näppärä uusi ammatti. Kyllä voisin mennä vaikka Englantiin tekemään Master-tutkintoa jos virkailija sen maksaa tuttavalliseen sävyyn. Toki olen työllistynyt koulutuksiani vastaamattomiin hommiin mutten siitä valita, sijoitustuotot auttavat ja
Ammattitutkinto on toisen asteen tutkinto, niitä ei saada AMK:sta. Ammattitutkinto syventää ammatillista perustutkintoa, joka on toisen asteen kolmivuotinen tutkinto. Esimerkiksi lähihoitaja on ammatillinen perustutkinto, kun taas perhepäivähoitaja on ammattitutkinto.
Minusta tämä on surullinen ketju. Yliopistoon mennään hupiopiskelemaan, vaikka sitä varten ovat avoimet yliopistot ja kansanopistot. Ei ihme, että yliopistojen taso laskee, kun pitää ohjata kunnianhimottomia opiskelijoita.
Mä teen "amistason" töitä assarina. Palkka on muutamaa euroa vaille 3t, taulukon mukaan vastaavista maksetaan 2200-2500 välillä. Yritys on pieni. Mulla on tekemistä paljon, mutta vastuuta todella vähän. Tykkään. En haluaisi ikinä alaisia. Minulla jää aikaa harrastuksille ja opiskelen avoimessa yliopistossa kaikenlaista. Opiskelu oli kivaa, työnteko on kivaa, mutta en halua rahaa stressiä vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minusta tämä on surullinen ketju. Yliopistoon mennään hupiopiskelemaan, vaikka sitä varten ovat avoimet yliopistot ja kansanopistot. Ei ihme, että yliopistojen taso laskee, kun pitää ohjata kunnianhimottomia opiskelijoita.
Halu menestyä opiskelussa on eri asia kuin halu luoda uraa. Kun uran luomiseen liittyy ainakin omalla alallani lähes poikkeuksetta esimiestehtäviä. En vain kestä alaisia. Löysin kutsumukseni assaritöistä, asiakkaita vähän, yhteistyökumppaneita muutama, alaisia ei tarvitse ikinä sietää. Tosin teen välillä jotain vaativampiakin hommia, mutta pääasiassa näitä assarin töitä.
Keskittykää enemmän perheeseen ja läheisiin, eikä vain mammonaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuttakaa ulkomaille etätöihin, siellä euro paljon arvokkaampi kuin Suomessa.
Kun nainen täyttää 30 vuotta, hänen on korkea aika päättää, haluaako hän perheen vai ei; 20 vuotta aikaa saada lapsia, mutta jos ei ole miestä ja jos toiveena on useampi lapsi, pitää oikeasti miettiä asiaa ajoissa sillä muuten tulee tilanne, jossa parhaimmat miehet on viety.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aina ajatellut, että työn mielekkyys ja oma hyvinvointi on tärkeämpää kuin titteli ja ura. Työssä ollaan niin järkyttävän suuri aika koko elämästä, että sen pitää olla sellaista joka tuottaa edes jollakin tavalla iloa eikä ole jäätävää pakkopullaa, jonne meneminen on jopa mielenterveysongelmia aihettava asia.
Ystäville kannattaa sanoa ihan suoraan, että tästä pidän ja tätä haluan tehdä. Ja mitä se edes ystäville, paremmin kuin kennellekään muullekaan kuuluu, mitä tekee työkseen ja miksi.
Olin pari vuotta yliopistolta valmistumisen jälkeen oman alan kokopäivätöissä. Oli melko kamalaa. Olin niin stressaantunut, että olin kotona äreä ja väsynyt mistä kärsi mies ja lapset. Työt seurasi usein kotiin. Neuvoja ja apua oli lähes mahdoton saada, joten yksin koitin saada jotain tehtyä ja sitten päälle vihaista puhetta, kun ei ollut tehty riittävän hyvin. Monta työpäivää meni ihan turhuuksiin, kun minulle ei esim. ollut sellaista työpistettä, jossa hommani saisin tehtyä. Minun vikahan sekin oli. En jaksanut. En odottanut toki mitään kädestä pitäen neuvontaa, mutta edes työpiste olisi voinut olla työlleni sopiva ja ohjelmat joita työssäni tarvitsin asennettuna koneelle. Aikaa meni kamalasti aivan turhuuksiin. Työ sinänsä jos hommat olisi toimineet oli ihan kivaa ja mielenkiintoista.
Nyt muutaman vuoden kotiäiteilyn jälkeen opiskelen uutta duunariammattia. Välillä tuntuu, että koko elämä menee "Mikä minusta tulee isona" -pohdintoihin. Ihan vaan haluaisin töihin, minkä jälkeen jäisi paukkuja vielä perheen ja kodin pyöritykseen. Onko se todella liikaa vaadittu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oon itse oivaltanut sen, että suurimman osan ihmisistä kohdalla on ylipäänsä turha puhua mistään ”urasta”. Oikeasti lähes kaikilla ihmisillä on vain ”työ”. Työtä tehdään siksi, että siitä saa rahaa, jolla voi sitten mahdollistaa muiden mielenkiinnon kohteiden toteuttamisen vapaa-ajalla.
Mitä tulee ns. yliopistotaustaisiin ammatteihin, niin ainakin oman lähipiirin perusteella suuri osa näistäkin ihmisistä huomaa jossain vaiheessa valmistuttuaan, että
A) työ on joko tylsää tai ei vastaa sitä mielikuvaa, mikä itsellä oli kun haki opiskelemaan ko. alaa
B) työ on niin kiireistä ja kuormittavaa, että on mietittävä, onko hyvä palkka ja/tai ammatin arvostus oikeasti kaiken sen stressin arvoista.
C) töitä ei ole, eli tuli opiskeltua ”turhaan”.
haluaisin roskakuskiksi
tv kahden maisteritutkinnon humanisti, työtön pummi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Opiskelukavereista monet ovat huippupaikoissa, minä teen helppoa suorittavan tason työtä yrittäjänä. Ei stressiä, ei ilmapiiriongelmia, ei kiirettä... ja tulot kolme kertaa paremmat kuin kuukausipalkkaisena päivätyössä. Näillä mennään, vaikka välillä oman työn vaatimaton vaikeusaste hävettää.
Eteneminen on yleensä esimiestyötä, eikä enää sitä mitä halusi tehdä. Etenin oman alani päälliköksi, ja tylsää on. Palkka on hyvä, mutta kaikki mielenkiintoiset hommat ovat minun alaisillani. Minä vain pidän huolen että heillä palkka juoksee ja työkaluihin on rahaa. Uskomatonta että johtaminen on jollekulle unelma-ammatti, minä mietin miten pääsisin siitä pois oikeisiin mielekkäisiin töihin.
Oikeastaan tässä nousee esille, että miksi ihmeessä "ura" ja "kunnianhimo" on aina samaa kuin johtaminen ja päällikkyys.
Samalla kuitenkin päällikölle on lykätty toimistosihteerin, taloussihteerin ja henkilöstösihteerin tehtävät.
Minut on koulutettu kalliilla erityisalan asuantuntijaksi, jolla on laaja osaaminen ja 20 vuoden kokemus omalta tekniseltä alaltani. Kun päädyin esimieheksi (koska eteneminen uralla), nyt vahdin tuntikirjanpitoa, budjettia ja sairaspäiviä. Jos olisin halunnut tehdä niitä, olisin lähtenyt opiskelemaan niitä. Tällainen työnkuva on ihan syvältä, enkä koe sitä yhtään palkitsevana enkä mielekkäänä. Mietin todella, miten pääsisin takaisin "uralla alaspäin" suunnittelemaan oikeasti merkityksellisiä ja haastavia asioita. Alaisen kuuskymppiskahvit eivät minusta sitä ole.
Itse opiskelin aikoinaan DI:ksi kaikenlaisten suurten kuvitelmien kanssa. Nyt olen ollut toistakymmentä vuotta työelämässä, ja teen kyllä ihan koulutusta vastaavaa työtä. Mutta en ole pitkään aikaan ollut yhtään kiinnostunut etenemisestä tai päällikköhommista. Minusta on mukava hallita jokin osa-alue, ja pystyn omaa osaamisaluettani hoitamaan jo ammattitaidolla ja ilman suurta stressiä. Samalla minulla riittää energiaa muihin, minua enemmän kiinnostaviin asioihin. Minusta tämä on hyvä tilanne.
En tiedä vastasiko tämä ihan ap:n ajatuksia. Jostain näkökulmasta minulla toki on ura, mutta verrattuna moniin opiskelutovereihini, jotka alkavat olla isompia ja isompia päälliköitä, ei ole :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolme ammattitutkintoa täällä joista viimeisin AMK:sta. Opintolaina otettu, käytetty ja maksettu pois. Opintotukikuukaudet käytetty. Nyt oikein odotan Te-toimiston ammattitaitoista neuvoa opiskella vaikkapa joku näppärä uusi ammatti. Kyllä voisin mennä vaikka Englantiin tekemään Master-tutkintoa jos virkailija sen maksaa tuttavalliseen sävyyn. Toki olen työllistynyt koulutuksiani vastaamattomiin hommiin mutten siitä valita, sijoitustuotot auttavat ja
Ammattitutkinto on toisen asteen tutkinto, niitä ei saada AMK:sta. Ammattitutkinto syventää ammatillista perustutkintoa, joka on toisen asteen kolmivuotinen tutkinto. Esimerkiksi lähihoitaja on ammatillinen perustutkinto, kun taas perhepäivähoitaja on ammattitutkinto.
EI. Kyllä esim Proviisorin tutkinnon saa ainoastaan yliopisosta.
Konepääliköksi tullaan AMKsta
Lokan opet => korkeakoulu
jne
Eli on tehtäviä joihin kouluttaudutaan korkea kouluissa.
Suurin osa korkea koulupaoikoista ei tähtää spesifoituun virkaan
Alue: Aihe vapaa
Mitä pidemmälle "uralla" etenee, sitä vähemmän yleensä on varsinaista koulutusta vastaavaa työtä ja sitä enemmän hallintoa, byrokratiaa, edustamista ym. (omasta mielestä) kuraa.